Tervehdys kaikille lukijoille! Hetaliaa jo pitkään fanittaneena päätin vihdoinkin kirjoittaa oman ficin. Suurin osa suomenkielisistä ficeistä tuntuu olevan sufiniä, mikä on siis okei, mutta itse olen jo kyllästynyt kyseiseen paritukseen. Tämä tarina kertoo siis spamanosta, eli Espanjasta ja Romanosta :) koittakaa te mahdolliset sufin-fanitkin lukea edes ensimmäinen luku ^_^

Tämä on ensimmäinen ficci koskaan jonka sain valmiiksi, joten ette uskokaan kuinka ylpeä itsestäni olen. Postailen tähän lisää sitä mukaa kun ehdin oikolukea muut luvut. Toivottavasti jaksatte pysyä mukana loppuun asti :)

Nimi: Rakastuminen Italialaisittain

Kuvaus: Romano muuttaa veljensä kanssa Espanjaan etsimään parempaa tulevaisuutta. Vaikka Mafia on kaksikon perässä, perustavat he ravintolan ja yrittävät vain elää päivästä toiseen. Mutta mitä tapahtuu kun mystinen Espanjalainen astuu yllättäen Romanon elämään?

Genre: Draama & Romantiikka

Ikäsuositus: Näin aluksi T+ lievän kiroilun takia, mutta tulee nousemaan myöhemmin.

Tekijänoikeudet: En omista tästä tarinasta kuin juonen, itse hetalia ja sen hahmot kuuluvat Hidekaz Himaruyalle.

Muuta: Käytän ficissä erikielisiä sanoja jonkin verran ja pahoittelen jos joku kielitaitoisempi löytää sieltä virheitä. Itse olen kaiken vain netin ihmeellisestä maailmasta hakenut.

Luku 1 – Buongustaio

"Vee~! Fratello katso, tuossa on meidän uusi kotimme!"

Romano tuhahti veljensä intoilulle, mulkoillessaan samalla kiukkuisesti edessään nököttävää persikanväristä tiilirakennusta.

"Inhoan sitä jo valmiiksi, pahus soikoon!"

"E- eh? Kuinka ilkeää, fratello!"

Romano Vargas pyöritti silmiään ja irvisti kirkkaan siniseltä taivaalta porottavalle auringolle. Hän suojasi silmänsä sokaisevalta valolta ja potki turhautuneena kömpelösti kivitettyä kävelytietä, kaivellen samalla vaivalloisesti avainta housujensa taskusta. Espanjan helteinen ilma sai hänet hikoilemaan kauttaaltaan, ja vaikka hän olikin Italiasta kotoisin, ei hän muistanut ainoankaan päivän olleen näin kuuma. Romano huokaisi syvään löytäessään viimein avaimen taskunsa pohjalta. Hän ei voinut edelleenkään uskoa kuinka hänen veljensä oli saanut suostuteltua hänet tähän.

Romanon veli, Feliciano Vargas, näytti arvaavan veljensä mielenliikkeet, sillä tämä jatkoi puhettaan. "Tiedän ettei tämä muutto ole ollut meille helppo, etenkään sinulle, mutta tämä vielä muuttaa elämämme paremmaksi. Olen siitä varma!"

"Kyllä minä sen tiedän, pahus soikoon!" Romano tiuskaisi ja heilautti kiukkuisesti avainta pitelevää kättään, saaden Felicianon inahtamaan pelästyneenä. "Mutta silti, jos tämä olisi minusta kiinni, emme olisi koskaan muuttaneet tänne... tänne jumalan selän taakse!"

Feliciano ei jatkanut aiheesta ja Romano oli siitä kiitollinen. Hän ei tahtonut tiuskia ja räyhätä veljelleen (jonka hän tiesi vain tarkoittavan hyvää typeryydestään huolimatta), mutta ei siitäkään huolimatta voinut hillitä itseään. Hän oli hyvin kuumaverinen henkilö, joka suuttui ja kiroili herkästi pienimmästäkin syystä.

Romano työnsi kovia kärsineen avaimen lukkoon ja avasi kauniin jalopuisen ulko-oven. He astuivat Felicianon kanssa sisään, laskien kiitollisina painavat matkalaukkunsa käsistään eteisen lattialle. Talo oli vielä kauttaaltaan tyhjä. Luonnonvalkoiset seinät ja lattiat ikään kuin hehkuivat suurien ikkunoiden päästäessä valon kevyesti sisään. Asunto oli laittoman pieni jopa yhdelle henkilölle, ottaen huomioon että he aikoivat asua siellä kaksistaan. Talo koostui kahdesta kerroksesta: alakerta muodostui pienestä eteisestä, sekä keittiön ja olohuoneen virkaa toimittavasta, hiukan suuremmasta huoneesta. Eteisessä sijaitsivat metalliset kierreportaat, jotka johtivat toiseen kerrokseen. Se koostui makuuhuoneesta ja erillisestä kylpyhuoneesta, johon oli tungettu ääriään myöten täyteen vessa, lavuaari ja suihku. Onneksi yläkerrassa oli makuuhuoneen vieressä vielä kohtalaisen tilava parveke.

Siellä voi sentään nukkua, jos tilanpuute käy ylivoimaiseksi. Romano ajatteli potkiessaan kengät jaloistaan. Asunto ei ollut mikään luksuslukaali, mutta parempi se kuin nukkua taivasalla. Feliciano asetteli kenkänsä siististi riviin Romanon jättäessä omansa lojumaan miten sattui ja veljekset astuivat peremmälle raahaten raskaita laukkuja mukanaan.

"Fratello, puretaan matkalaukut ja lähdetään sitten ostamaan huonekaluja." Feliciano sirkutti jälleen hyväntuulisena ja Romano nyökkäsi hiljaa vastaukseksi. He tarvitsivat ainakin sängyn ja vaatekaapin. Jääkapista, pöydästä ja tuoleistakaan ei olisi haittaa.

Felicianon liihottaessa matkatavaroidensa kanssa yläkertaan, jäi Romano vielä alas eteiseen ja avasi uteliaana siellä olevan minikaapin. Hän hätkähti hiukan huomatessaan sen sisäovessa peilin. Kuvajaisesta heijastui noin 172 senttiä pitkä, jäntevänhoikka nuorimies, jolla oli vaaleahko oliivi-iho, meripihkan väriset silmät sekä tummanruskeat, puolipitkät hiukset. Otsan kohdalta sojotti yksi itsepäinen hius, jota Romano ei saanut suoristettua sitten millään (ja hän oli kokeillut kaikkea mahdollista, vettä, hiuslakkaa ja vahaa - jopa kaikkia kolmea yhtä aikaa - tuloksetta). Romano ja hänen veljensä Feliciano näyttivät hyvin samanlaisilta, ja ihmiset usein luulivat heitä kaksosiksi (mikä ei siis pitänyt paikkaansa, sillä Romanoa oli Felicianoa kolme vuotta vanhempi). Felicianon iho ja hiukset olivat hiukan vaaleammat ja punertavammat kuin Romanolla. Lisäksi myös Felicianonkin hiuksista sojotti yksittäinen hius, joka ei suostunut asettumaan normaalisti millään. Felicianolla tämä hius sijaitsi tosin vasemman korvan kohdalla.

Romano tuhahti hiljaa ja paiskasi kaapin oven kiinni.

"Veli~!" Feliciano huhuili yläkerrasta. "Tuletko sinä?"

"No joo joo, pahus soikoon!" Romano huusi takaisin. "Mikä helvetin kiire tässä on?"

"Kaupat menevät kiinni kuudelta – mikä tarkoittaa että meillä on enää vain kolme ja puoli tuntia aikaa." Feliciano vastasi huolissaan, tämän pään ilmestyessä kurkistamaan portaikon yläpäähän. "Olisi kiva nukkua ensimmäinen yö uudessa kodissa mukavassa sängyssä."

"Viisi minuuttia." Romano murahti ja kiiruhti veljensä luokse yläkertaan matkalaukkujen heiluessa puolelta toiselle. Hän oli henkilö joka arvosti syvästi hyviä yöunia.

Lopulta Romano ja Feliciano saivat ostettua kaiken tarpeellisen juuri ja juuri ajoissa. He olivat käyneet eräässä isossa huonekaluliikkeessä, missä oli todella karmiva silmälasipäinen miesmyyjä, joka puhui lähes käsittämättömällä aksentilla. Mies oli ollut valtavan pitkä ja pelottava! Oli ihme etteivät he Felicianon kanssa lähteneet juoksuun saman tien... onneksi heillä oli nyt kaikki tarvittava, joten heidän ei tarvitsisi vierailla miehen luona vähään aikaan. Oikeastaan ainoa iso asia joka heiltä nyt kodistaan puuttui, oli televisio. Romanosta tosin tuntui, ettei heillä ollut varaa moiseen ylellisyyteen, eikä tilaakaan sen puoleen.

Veljekset olivat huhkineet loppupäivän ahkerasti kooten ja asetellen huonekaluja paikoilleen. Vasta nyt kellon lyödessä yksitoista, pääsivät he viimein rentoutumaan järjestettyään viimeisetkin matkatavarat paikoilleen. Feliciano keitti heille isot kulholliset pastaa, joita he istuivat syömään parvekkeelle, nojaillen raukeasti seinään katsellessaan samalla yön saapumista Espanjaan, tähän intohimon maahan.

"En kyllä tajua -" Romano aloitti nuristen avatessaan samalla punaviinipulloa. "- että miksi tätä typerää paikkaa kutsutaan "intohimon maaksi". Ja pah, sanon minä! Italia jos mikä on todella intohimon maa."

"Taas puhut ihan hassuja, fratello." Feliciano naurahti lempeästi ja ojensi lasinsa Romanolle, joka kaatoi sen täyteen punaista juomaa saatuaan pullon viimein auki.

"Ei tässä ole mitään nauramista, typerys!" Romano kivahti nyreänä siitä, ettei Feliciano taaskaan ottanut hänen valitustaan vakavasti. "Kuinka kukaan voi kutsua intohimon maaksi sellaista paikkaa, jossa jotkut idiootit heiluttelevat punaisia viittoja härkien edessä ja oikein kerjäävät niiden hyökkäävän kimppuunsa? Järjeltään vajavaisten maaksi tätä voisi paremminkin kutsua!"

"Ve. Olen kyllä samaa mieltä kanssasi härkätaisteluista." Feliciano vastasi nyökkäillen mietteliäästi. "Itse en ikinä uskaltaisi tehdä mitään sellaista ja härkä-parkojakin kävisi sääliksi..."

"Typerys, et tajua ollenkaan!" Romano puuskahti ja joi ison kulauksen lasistaan. "Felicianon typerys..."

Veljekset hiljenivät ja katselivat kuinka kaupungin kirkkaat valot valaisivat pimenevän yön. Ympäröivät korkeat rakennukset koostuivat samoista persikan värisistä tiilistä, kuten heidänkin talonsa. Kyseisten talojen katot olivat punaiset ja ympäröivät tiet puolestaan hiekanväristä kiveä. Talot kiemurtelivat jyrkästi kohoavan kukkulan rinnalla, jonka ympärille kaupunki rakentui. Ihan kaupungin vierellä avartui hedelmällisiä peltoja, joissa kasvatettiin kaupungin tärkeimpiä vientituotteita: oliiveja, viinirypäleitä ja tomaatteja. Kukkulan juurella aukeni turkoosi meri, josta vienon yötuulen mukana kantautui suolaista vettä kaupungin ilmaan.

Romano oikeastaan tunsi pitävänsä tästä kaupungista jonkin verran. Tavallaan. Ei niin että mikään ikinä voittaisi Italiaa. Mutta tämä kaupunki pääsi aika lähelle. Sitä Romano ei kyllä koskaan myöntäisi kenellekään, varsinkaan typerästi hymyilevälle veljelleen, joka tuijotteli leppoisasti yöelämään valmistautuvaa kaupunkia.

Romano joi uudestaan ison kulauksen viiniä, pyöritellen sen makua suussaan ja kaivaten samalla kipeästi Italiaa hiljaa mielessään. Hän ei voinut uskoa, että oli kulunut jo pari päivää siitä, kun he olivat Felicianon kanssa jättäneet kotimaansa taakseen. Espanjaan muuttaminen ei todellakaan ollut tapahtunut mistään hetken mielijohteesta, sen takana oli pitkä ja surullinen tarina.

Romano ja Feliciano olivat todella epäonnekkaita henkilöitä monestakin syystä. He olivat jääneet orvoiksi hyvin nuorella iällä, Romanon ollessa yksitoista ja Felicianon kahdeksan. Heidän kotikylässään oli sattunut sinä kohtalokkaana iltana raju jengienvälinen mellakka, jonka kaaoksen ja väkivaltaisuuksien pyörteissä heidän vanhempansa olivat kuolleet. Kumpikaan ei tosin muistanut kyseistä tapausta kunnolla, jos ollenkaan. He olivat kuulleet tästä kaikesta isoisältään, Romulus Vargasilta, jonka luokse Roomaan he olivat vanhempiensa kuoleman jälkeen muuttaneet. He olivat asuneet herroiksi varakkaan isoisänsä kanssa, mutta Romano ei viihtynyt tämän luona erityisen hyvin. Syy oli yksinkertainen: hänen isoisänsä suosi häikäilemättä Felicianoa, joka oli Romanoa lahjakkaampi lähestulkoon kaikessa. Varsinkin maalaamisessa, Feliciano oli yksinkertaisesti nero siinä taiteensarassa. Romano sattui kerran jopa kuulemaan ohimennen palvelushenkilökunnan puhuvan, että isoisä oli alun perin suunnitellut ottavansa vain Felicianon luokseen. Romano oli yrittänyt useasti uskotella itselleen, ettei välittänyt, mutta lopulta hänen oli ollut pakko myöntää kuinka paljon se sattui. Joka ikinen päivä kun hänen isoisänsä jatkuvasti hemmotteli Felicianoa ja jätti hänet, vanhemman veljen, lähes kokonaan huomiotta.

Lopulta kuitenkin saapui se päivä, jonka takia veljekset istuivat nyt uuden kotinsa parvekkeella Espanjassa. Romano ja Feliciano hääräilivät puoli vuotta sitten aamiaisella valmistautuessaan päivän askareisiin, kun puhelin soi. Romano oli vastannut, osaamatta lainkaan aavistaa tulevia uutisia, jotka murskaisivat hänen ja veljensä elämät jälleen kerran. Soittaja oli ollut joku isoisän tuttu, jonka Romano oli joskus aikaisemmin tavannut, mutta jonka nimeä hän ei kuitenkaan tiennyt. Tämä kertoi Romanon ja Felicianon isoisän kuolleen pari tuntia sitten. Tuntui kuin maa olisi romahtanut Romanon jalkojen alla. Vaikka Romano ei ollut koskaan tullut erityisen läheiseksi isoisänsä kanssa, tämä oli kuitenkin ollut ainoa sukulainen Felicianon lisäksi, joka hänellä oli ollut jäljellä.

Romano ei muistanut seuraavia hetkiä tai päiviä kovin tarkasti, hän oli muistaakseen pidellyt ikuisuudelta tuntuvan ajan itkusta ja tärisevää veljeään sylissään, itkien itsekin katkerasti. Jonkun ajan kuluttua, Romano ei osannut sanoa oliko kulunut päiviä vai viikkoja, joitakin isoisän liikekumppaneita saapui kartanoon veljeksien luokse. Nämä selittivät, että isoisä oli kuulemma ollut vakavasti veloissa ja siksi kilpaileva "perheyritys" oli päättänyt hankkiutua hänestä eroon. Romano ei koskaan saanut tietää tarkalleen mitä isoisä oli todella tehnyt työkseen, mutta hänellä oli omat epäilyksensä. Ilmeisesti heidän isoisänsä oli ollut tekemisissä mafian kanssa, eikä mitenkään erityisen kevyesti.

No, kuitenkin velkojen takia Romanolle ja Felicianolle ei jäänyt perintöä käytännössä katsoen lainkaan, vaikka isoisä oli kuulemma yrittänyt kätkeä isoja summia heitä varten. Päinvastoin, velkaa oli vielä paljon jäljellä, minkä takia olisi kuulemma hyvin todennäköistä, että isoisän hoidellut "perheyritys" lähtisi seuraavaksi Romanon ja Felicianon perään. He olivat kuitenkin nyt Romulus Vargasin ainoat elossa olevat perilliset. Isoisän liikekumppanit neuvoivat, että Romanon kannattaisi Felicianon kanssa kadota maisemista mahdollisimman nopeasti, kunnes tilanne olisi taas rauhoittunut. Ja niin veljekset tekivätkin. Myytyään kaiken ylimääräisen ja saatuaan lentorahat kasaan, Romano ja Feliciano lähtivät Italiasta niin nopeasti kuin vain pääsivät. Feliciano oli ehdottanut, että he muuttaisivat Espanjaan, sillä maa muistutti kulttuuriltaan ja kieleltään merkitsevästi Italiaa. Siten he eivät ehkä potisi niin kamalasti koti-ikävää. Romano ei ollut innostunut ideasta ollenkaan, sillä jostakin syystä hän inhosi palavasti kaikkea Espanjaan liittyvää (miinus ehkä sen tuliset naiset). Feliciano oli kuitenkin pitänyt päänsä ja niin he nyt istuivat uuden kotinsa parvekkeella siemailemassa viiniä, elätellen toiveita, että tämä uusi maa tarjoaisi heille hiukan paremman lupauksen huomisesta. Romano oli nyt 23- ja Feliciano 20-vuotias.

"Hei, Feli." Romano aloitti hiljaa, kuunnellen samalla hiljaista, mutta intohimoista kitaramusiikkia, joka kaikui jostakin päin alakaupunkia. "Menen nukkumaan, tuletko myös?"

"Si." Feliciano vastasi haukotellen. "Huomenna on tärkeä päivä, haluan olla virkeänä!"

Veljekset nousivat seisomaan, veivät viinilasinsa ja pastakulhonsa alas tiskialtaan kulmalle ja kipusivat sitten takaisin yläkerran makuuhuoneeseen. Heillä ei ollut varaa kuin yhteen parisänkyyn, mutta he olivat niin tottuneita nukkumaan yhdessä, ettei kumpikaan pitänyt sitä mitenkään kiusallisena. Ei vaikka kummallakin oli tapana nukkua alasti.

"Vee~! Se on valmis!" Feliciano hihkaisi ylpeänä.

"Oli jo aikakin, pahus soikoon." Romano murahti, tuijottaen kylttiä, jonka Feliciano oli juuri maalannut valmiiksi. Buongustaio.

"Mitä pidät siitä, veli?" Feliciano kysyi laskeuduttuaan alas tikapuilta, joiden varassa hän oli aikaisemmin keikkunut ja maalannut heidän uuden ravintolansa kyltin. "Onhan se hyvä?"

"Joo joo, on se." Romano vastasi kärsimättömästi, vilkaisematta viher-valko-puna väristä kylttiä oikeastaan ollenkaan, hoputtaen veljeään sisälle. "Valmistaudu! Ensimmäiset asiakkaat voivat saapua hetkenä minä hyvänsä."

"Vee~!" Feliciano huudahti uudestaan hymyillen korvasta korvaan. "En malta odottaa!"

Romano seurasi veljeään katseellaan, kun tämä vaihtoi vaatteensa ja sitoi essun vielä päälle. Näin he aikoivat tienata elantonsa täällä Espanjassa, Italialaisella ravintolalla Italialaista ruokaa myyden. Tämän takia heidän täytyi elää pienimmässä ja sitä kautta halvimmassa asunnossa mitä vain koko kaupungista sattui löytymään: että heillä olisi varaa maksaa myös ravintolan vuokra. Feliciano oli varma, että ravintolasta tulisi menestys, sillä ainakin puhelinluettelon mukaan kaupungissa ei ollut muita Italialaisravintoloita. Romano ei ollut yhtä vakuuttunut kuin veljensä, muttei silti voinut uskoa etteikö ravintola menestyisi lainkaan. He olivat keksineet silmänräpäyksessä ravintolalleen nimen: Buongustaio. Se oli Italiaa ja tarkoitti herkkusuuta.

"Oh! Fratello, unohdin bolognesekastikkeet ulkopuolelle." Feliciano huudahti äkkiä anteeksipyytävänä. "Menen heti hakemaan ne..."

"Typerys!" Romano huusi kiukusta kihisten, saaden veljensä jälleen hypähtämään säikähtäneenä. "Ensimmäinen päivä on kaikista tärkein! Sen perusteella kaikki arvioivat ravintolaamme ja sinun on tietenkin ihan helvetin pakko mennä mokaamaan juuri silloin!"

"Vee! Anteeksi!" Feliciano huusi kyyneleet silmissä ennen kuin säntäsi ovelle. "Haen ne heti! Anteeksi!"

Romano huokaisi vihaisesti ennen kuin kääntyi pyyhkimään pöytiä noin viidennen kerran osaamatta rentoutua. Ravintola oli loppujen lopuksi aika pieni ja se koostui kahdesta osasta: isosta ruokasalista, joka oli avoin kaikille, sekä takaosasta, joihin kuului keittiö, varastot ja sun muut. Jälkimmäiset tilat oli tarkoitettu vain Romanolle ja Felicianolle. Ravintolan sisustus oli tyyliltään tietenkin hyvin Italialainen. Pöytiä oli ruokasalissa kymmenen ja jokaisen päällä oli punavalkoruudullinen pöytäliina ja kynttilä. Valaistus oli punertavan hämärähkö, juuri sopiva luomaan ruokailun tunnelmaa.

Romano alkoi vilkuilla kelloa jatkuvasti. Hän ei voinut sille mitään, uusi ympäristö jännitti häntä. Rentouttava viinilasillinen ennen töiden aloittamista alkoi kuulostaa entistä enemmän houkuttelevammalta, mutta hän tiesi ettei juopuneena työskentelystä seuraisi mitään hyvää. Varsinkin kun hänellä oli tapana lörpötellä ohi suunsa muutaman lasillisen jälkeen. Romano punastui kiukkuisesti. Missä ihmeessä Feliciano oikein viipyi?

Äkkiä ulkoa kuului kova kolahdus. Romano hypähti säikähtäneenä ennen kuin uskaltautui kääntyä ympäri. Ikkunasta ei näkynyt mitään, mutta hän olisi voinut vaikka vannoa, että oli kuullut jotain. Romano palasi pyyhkimään pöytiä vielä hetkeksi, mutta viidentoista minuutin kuluttua hän alkoi tulla levottomaksi.

"Voi ei..." Romano mumisi äkkiä ääneen. "Ei kai se Felicianon typerys mennyt pudottaman mitään... ei helvetti."

Romano oli jo kääntymässä raivoisasti ovelle, kun se äkkiä avautui ja Feliciano astui sisään leveä hymy huulillaan. Hän ei ollut yksin. Romano tunsi silmiensä muuttuvan viiruiksi tuijottaessaan epäluuloisesti miespuolista tulijaa, joka kumma kyllä kantoi kaikkia bologneselaatikoita Felicianon puolesta. Tämä oli pitkä, siis hyvin pitkä ja lihaksikas. Tällä oli kirkkaan siniset silmät ja vaaleat hiukset, jotka oli vedetty kurinalaisesti päätä myöten niskaa kohti.

"Romano, tässä on Ludwig!" Feliciano huudahti iloisesti ennen kuin Romano ehti kysyä mitään. "Hän auttoi minua kun kaaduin laatikoiden kanssa. Hän on tosi cool, eikö olekin?"

"Hauska tutustua." Ludwigiksi kutsuttu mies tervehti. Romano kuuli vahvan saksalaisen aksentin miehellä. Mitä tämä machoperuna oikein vielä teki hänen veljensä kanssa?

"Antaa heittää, perunanpopsija." Romano murahti murhaava ilme kasvoillaan, heilutellen kättään vähättelevästi.

Ludwig äännähti yllättyneenä, ilmeisesti vielä liian häkeltyneenä vastaamaan mitään järkevää Romanon kommenttiin. Feliciano henkäisi kauhuissaan ja kiiruhti isoveljensä rinnalle, vetäen tämän mukanaan takahuoneen puolelle.

"Anteeksi Ludwig!" Feliciano huudahti vielä saksalaisen perään. "Anteeksi isoveljeni ääliömäinen käytös! Älä lähde kiltti, odota siinä hetki niin puhun hänelle vähän!"

"Feli, päästä irti!" Romano huusi rimpuillen pikkuveljensä otetta vastaan tämän kiskoessa hänet lopulta kokonaan pois näkyvistä keittiöön.

"Kuinka voit sanoa noin?" Feliciano kysyi välittämättä Romanon vastusteluista. "Ludwig auttoi minua ja noinko sinä kiität häntä? Häpeäisit vähän, fratello."

"Ei kiinnosta, minun ravintolaani eivät mitkään machoperunat astele." Romano kivahti, irrottautuen viimeinkin Felicianon otteesta.

"En voi uskoa että sanot noin! Ei Ludwig ole mikään peruna vaikka hän onkin saksalainen, en voi uskoa että veljeni on noin kapeakatseinen!"

"Ai nyt hän on oikein Ludwig?" Romano kysyi ja tuijotti veljeään murhaavasti. Ei hän ollut kapeakatseinen, hän oli vain... varovainen, juuri niin. "Missäs välissä teistä nyt noin hyvää pataa machoperunan kanssa oikein tuli?"

"Saat kyllä tulla heti pyytämään Ludwigilta anteeksi." Feliciano vastasi ankarasti, kädet lanteilla. "Hän on kuitenkin meidän ensimmäinen asiakkaamme."

"MITÄ?" Romano huudahti hämmästyneenä. "Minä en kyllä mitään machoperunaa huoli ensimmäiseksi asiakkaakseni!"

"Fratello-!" Feliciano aloitti turhautuneena, mutta jätti lauseen kesken, sillä juuri silloin ravintolan ovi kävi niin, että kello kilisi. Lisää asiakkaita.

"Saat nyt luvan yrittää käyttäytyä, myös Ludwigille." Feliciano sanoi ennen kuin pyyhälsi takaisin ravintolan ruokailutiloihin. Romano potkaisi tiskiallasta kiukkuisesti ennen kuin seurasi veljensä jalanjäljissä. Vaikka hänen täytyisikin sietää machoperunaa ravintolassaan veljensä takia, hän ei todellakaan aikoisi sen takia käyttäytyä.

Päivä kului kiireellisissä merkeissä asiakkaiden vieraillessa virtanaan ja uteliaina uudessa ravintolassa. Felicianolla oli kädet täynnä tämän yrittäessä pitää Romano ja Ludwig kaukana toisistaan. Sillä typerä machoperuna oli - koko - päivän - siellä. Romano kihisi kiukusta huomattuaan Felicianon juttelevan paskiaiselle aina kun hänen silmänsä vältti. Onneksi hänellä itsellään oli niin paljon tehtävää ettei hän ehtinyt keskittyä lähinnä muuhun kuin tilausten vastaanottamiseen ja valmistamiseen. Muuten hän olisi saattanut motata jotakuta, ja hänestä tuntui vahvasti siltä, että se joku olisi kyseinen perunapaskiainen. Romano pudisteli päätään tarjoillessaan pasta-annoksia, yrittäen pyyhkiä machoperunan mielestään. Sen sijaan hän alkoi tarkkailla asiakkaita, ja pani merkille kuinka ravintolaan virtasi paljon eri maalaistaustaisia asiakkaita, vaikka he olivatkin Espanjassa. Romano nyrpisti nenäänsä eräälle erityisen äänekkäälle Puolalaiselle, joka pukeutui todella... pinkisti mieheksi.

Pitkä päivä päättyi lopulta. Asiakkaita oli ollut valtavasti, joten Buongustaion avajaiset olivat olleet pienoinen menestys. Romano olisi saattanut olla hyvinkin tyytyväinen, jos hänen typerysveljensä ei olisi nyt hävinnyt jonnekin, ilmeisesti juttelemaan sen machoperunan kanssa. Hän pahoinpiteli pöytiä rätillään, valmistellen samalla veljelleen saarnaa päänsä sisällä. Hän aikoisi pitää heti kun he vain pääsisivät kotiin.

Kellot kilisivät etuovien avautuessa. Romano kääntyi kiukkuisesti, aloittaen puhumisen jo ennen kuin varsinaisesti näki kuka oli astunut sisään.

"Oli jo aikakin Feliciano, senkin idiootti. Saat luvan kuunnella kun kerron sinulle perinpohjaisesti mitä mieltä olen tuosta sinun perunapask-"

Romano jähmettyi kesken lauseen. Tulija ei ollutkaan Feliciano, vaan joku aivan tuntematon mies, joka tuijotti Romanoa yllättyneen näköisenä kuin viimeistä päivää. Mies näytti siltä kuin olisi nähnyt aaveen. Romano tunsi punastuvansa päästä varpaisiin. Mies oli tyrmäävän komea. Ei niin että Romanoa olisi se mitenkään kiinnostanut, se oli vain... huomio. Saapuneella miehellä oli smaragdinvihreät silmät, jotka tuntuivat lävistävän intensiivisyydellään kaiken mihin osuivat. Miehellä oli tummanruskeat hiukset, tummemmat ja lyhyemmät kuin Romanolla, jotka myös kihartuivat hiukan. Miehen iho oli kauniisti päivettynyt ja tämä oli ruumiinrakenteeltaan noin puolipäätä pidempi ja hiukan lihaksikkaampi kuin Romano.

"Hola." mies tervehti hymyillen yhtäkkiä leveästi. "Oletan että uskoit minun olevan joku muu?"

Espanjalainen. Romano ajatteli yhä jähmettyneenä, keräten kuitenkin pikaisesti itsensä.

"No shit, Sherlock. Ellei nimesi sitten satu olemaan myös Feliciano ja tunnet saksalaispaskiaisia." Romano vastasi viileästi. "Mitä haluat?"

"Oletteko vielä auki?" mies kysyi vilkuillen nälkäisenä keittiön suuntaan. "Tahtoisin tilata jotain."

"Pahoitteluni, suljimme juuri." Romano tokaisi silmiään pyöritellen, palaten muka kiireisen näköisenä pöytien pyyhkimisen pariin. "Tule huomenna uudestaan."

"Aww, kuinka julmaa Romano." mies huudahti yrittäen näyttää muka surulliselta, veikeästi tuikkivien silmien kuitenkin paljastaessa hänet saman tien. "Noinko sinä asiakkaita kohtelet?"

"Kuinka oikein tiedät nimeni, senkin paskiainen?" Romano huudahti takaisin, punastuen uudestaan. Hän ei pitänyt lainkaan tuttavallisesta äänensävystä, jolla mies hänelle puhui.

Mies tuijotti Romanoa pitkän tovin ennen kuin vastasi ja Romano tunsi punastuvansa yhä lisää, jos se edes oli mahdollista.

"Se lukee henkilökuntakilvessäsi." mies sanoi lopulta osoittaen tyynesti pientä kilpeä, joka roikkui Romanon työpaidassa. Romano tuhahti nyreänä ja peitti kilven kädellään. "Ole nyt reilu, Romano kiltti, ei tässä mene kuin viisi minuuttia."

"Tsk, paskiainen..." Romano tuhahti uudestaan, mutta käveli vastahakoisesti keittiön puolelle. "No mitä herralle sitten laitetaan?"

"Oi, mikä vain minkä Romano on tehnyt omin käsin rakkaudella, kelpaa minulle." mies vastasi hymyillen leveästi, vihreiden silmien kimallellen kattolamppujen loisteessa.

Romano tunsi sykkeensä kasvavan tukahdutetusta raivosta. Hän kääntyi vihaisesti mieheen päin, joka vain istui odottavaisesti tiskillä, hymyillen yhä muka hurmaavasti.

Hän pitää minua pilkkanaan. Romano ajatteli myrkyllisesti. Paskiainen.

"No ehkä sinulle maistuu päivän tähteet, jos kerta mikä tahansa minun tekemäni kelpaa." Romano sihisi hampaidensa välistä, kuitenkin niin hiljaa ettei mies kyennyt häntä kuulemaan.

Romano kokkaili jotain perusruokaa jonka hän tiesi valmistuvan nopeasti ettei hänen tarvitsisi sietää tuota virnistelevää idioottia yhtään sen kauempaa kuin oli pakko. Kun hän lopulta oli valmis ja pakkasi ruoat laatikkoihin, tiskillä odottava mies huokaisi syvään.

"Romano, etkö aio edes kysyä nimeäni?" mies kysyi kasvoillaan ilmiselvä koiranpentuilme.

Romano vilkaisi miestä, viimeisteli pakkauksen ja ojensi ruoat tälle ennen kuin vastasi.

"En."

"Eh? Miksi?" mies kysyi uudestaan ilmiselvästi pettynyt ilme kasvoillaan vastaanottaessaan ruoan.

"Koska ei voisi vähempää kiinnostaa paskiainen!" Romano kivahti takaisin. "Maksa nyt vain että pääsen sinusta viimein eroon!"

Espanjalainen vangitsi hänet katseellaan ja tuijotti häntä pitkään silmiin, niin pitkään, että Romano lopulta tunsi olonsa epämukavaksi ja käänsi katseensa pois. Hän kuuli miehen huokaisevan surullisesti ennen kuin tämä alkoi kaivaa rahoja taskustaan.

"Siinä." mies sanoi vaisusti ja ojensi rahat Romanon vastahakoisesti ojentamaan käteen. "Pidä vaihtorahat."

Romano katsoi kuinka mies alkoi laahustaa ovea kohti. Sitten hän vilkaisi kädellään nököttäviä rahoja tarkoituksenaan laskea oliko paskiainen edes maksanut tarpeeksi. Romano henkäisi. Mies oli antanut hänelle ainakin kolmekymppiä ylimääräistä. Vähintään. Vaikka Romanon mieli käski hänen pitää suunsa kiinni, oli hänen moraalinen puolensa silti nippa nappa vahvempi.

"Hei, urpo!" Romano huudahti ja mies kääntyi kysyvästi hänen puoleensa. "Jos et sattunut huomaamaan, annoit ihan liikaa vaihtorahaa."

"Tiedän." mies vastasi hymyillen. "Ne ovat lahja Romanolle."

Romano ei tiennyt oliko mahdollista punastua niin paljon yhden varttitunnin aikana. Hän pakottautui tuhahtamaan mahdollisimman töykeästi ja puristi rahat nyrkkiinsä.

"N- no ihan sama." hän vastasi kykenemättä jälleen kerran katsomaan miestä silmiin. "Omapa on menetyksesi..."

"Tiedän." mies vastasi ääni taas hilpeänä. Romano kuuli kuinka mies asteli ulko-ovelle ja veti kahvasta niin, että ovikellot kilisivät heleästi hänen itse pitäessään katseensa tiiviisti tilaustiskin heijastavalla pinnalla. Juuri ennen kuin mies astui ulos, tämä naurahti hiljaa.

"Muuten, Romano. Nimeni on Antonio Fernandez Carriedo. Tarvitset kuitenkin nimen kasvoilleni muistellessasi tapaamistamme."

Ja niin Espanjalainen astui ulos ravintolasta. Romano aukoi ja sulki suutaan, tuijottaen häkeltyneenä kohtaa, jossa Antonio oli hetki sitten seissyt.

"M- MITÄ SINÄ OIKEIN SELITÄT SENKIN BASTARDO!" Romano karjui saaden vihdoin äänensä takaisin, takoen nyrkeillään pöytää tietäen kuitenkin hyvin, ettei kyseinen Espanjalainen kyennyt enää kuulemaan häntä. "EN VARMASTI HUKKAA AIKAANI MIETTIMÄLLÄ JOTAIN NIIN MITÄTÖNTÄ KUIN SINUN TAPAAMISTASI, EN VARMASTI! PAHUS SOIKOON!"

Deve essere continuata ...

Siinä oli siis ensimmäinen luku :) Seuraavassa alkaa tapahtua enemmän, tämä oli aika paljolti vain pohjustusta tuleville tapahtumille.

Palautteet ja kommentit ovat enemmän kuin tervetulleita 8)

Käännökset Italialaisille sanoille:

Fratello: Veli

Si: Kyllä

Buongustaio: Herkkusuu (tuli tekstistä ilmi, mutta laitetaan nyt silti)

Bastardo: Paskiainen

Deve essere continuata: Jatkuu (to be continued)

Käännökset Espanjalaisille sanoille:

Hola: Hei/moi