Disclaimer: Jotkut ilmaisuista ovat suoria tai lähes suoria lainauksia kirjasta Annan nuoruusvuodet, enkä minä niitä näin ollen omista. Omistan kuitenkin OC-hahmoni, jotka eivät kirjoissa ole esiintyneet; Nathanin, Danielin ja Joanin.
Kun Matthew Cuthbert saapui juna-asemalle, hän ei nähnyt jälkeäkään junasta. Koko pitkä asemasilta oli lähes autio – lukuun ottamatta nuorta, suunnilleen kymmenen tai yhdentoista ikäistä poikaa. Matthew pohti hetken, oliko tämä poika se, jota hän ja Marilla odottivat, ja päätti ottaa asiasta selvää. Hän käveli hitaasti poikaa kohti, toivoen että olisi ottanut Marillan mukaansa. Hän ei ollut koskaan ollut parhaimmillaan lasten kanssa.
Poika oli tuijottanut Matthew'tä siitä lähtien, kun oli ensimmäisen kerran saanut hänet suurten savunharmaiden silmiensä näköpiiriin. Matthew vastasi tuijotukseen vähän ujosti, ja tarkasteli samalla poikaa.
Tämä oli ikäisekseen melko pitkä. Hänellä oli yllään hieman ahtaanlainen puku, joka oli kudottu ilmeisen taitamattomasti ruman kellertävästä villakankaasta, ja päässään ruma kotikutoinen merimieslakki, jonka alta pörrötti muutama punertavan vaalea hiuskihara. Hänellä oli tummat, savunharmaat silmät, joita kehystivät melkein tyttömäiset pitkät, tummat ripset ja jotka vaikuttivat aivan liian suurilta hänen kalpeisiin lapsenkasvoihinsa.
Näin paljon huomasi Matthew. Jos hän olisi tarkastellut vielä läheisemmin, hän olisi huomannut, että pojan silmät loistivat vilkkautta ja älyä, että hänellä oli hyvinmuodostunut otsa, leuka, joka myöhemmin kehittyisi juuri sellaiseksi leuaksi joka näyttäisi maailmalle millainen leuka miehellä oli oltava, kerrassaan erinomainen nenä ja kaunismuotoinen suu ja hampaat.
Heti kun Matthew oli tullut tarpeeksi lähelle, poika nousi seisomaan ja ojensi ruskettunutta kättään. "Te olette varmasti herra Matthew Cuthbert Vihervaarasta", hän aloitti miellyttävällä äänellä. "Onpa hyvä että tulitte jo – minä jo ajattelin että joutuisin istumaan ja istumaan ja istumaan tässä aamuun asti, ehkä koko seuraavan päivänkin ja sitten lopulta asemapäällikkö tulisi ja lähettäisi minut takaisin." Poika huokaisi ja pudisti hivenen päätään. "Mutta nythän te olette siinä. Ettehän te aio lähettää minua takaisin?" hän kysyi silmät kirkkaina loistaen.
Matthew ei tiennyt mitä sanoa. Pojan kirkkaanharmaat silmät olivat niin kummallisen puhuttelevat, ja Matthew oli heti hyvillään siitä, että oli pitänyt päänsä ja vaatinut Marillaa suostumaan pojan ottamiseen. Hän karaisi hieman kurkkuaan. "Oli ikävää, että tulin niin myöhään", hän sanoi ja onnistui jopa hymyilemään hieman. "Mutta tulehan nyt, hevonen on tuolla pihalla."
Poika nyökäytti päätään ja tarttui rivakasti matkalaukkuunsa. Sitten hän seurasi melkein ääneti Matthew'tä hevosen luokse. Päästyään kärryille hän hölläsi hieman otettaan matkalaukkunsa kahvoista ja näytti rentoutuvan.
"Meillähän taitaa olla edessämme melko pitkä matka? Rouva Spencer sanoi sen olevan melkein neljätoista kilometriä, mutta sen hauskempaa minusta – minä olen aina pitänyt ajelemisesta. En voi vieläkään uskoa, että te aivan todella otatte minut luoksenne asumaan – lastenkodissa oli kamalaa, vaikka en tietenkään saisi sanoa niin – rouva Spencer sanoi, että on ilkeää edes ajatella mitään pahaa niistä ihmisistä, jotka pitävät yllä lastenkotia, koska he antoivat minulle ruokaa ja juomaa ja vaatteita ja katon pääni päälle. Ja kyllähän minä olen kiitollinen, mutta... En pysty mitenkään kuvailemaan, millaista on olla lastenkodin lapsi. Kamalaa ja yksitoikkoista se joka tapauksessa on." Poika keskeytti hetkeksi puhetulvansa vetääkseen henkeä ja katsellakseen ympärilleen. Nyt he ajoivat pientä ylämäkeä ylöspäin, ja poika tuijotti ajatuksiinsa hukkuneena kukkivia kirsikkapuita ja kauniita valkorunkoisia koivuja. Sitten hän huokasi alistuneena ja irrotti katseensa niistä. "Minä pidän puista aivan kamalasti, mutta se ei taida oikein olla kovin miehekästä, vai mitä luulette?" hän kysäisi kevyesti.
"Tuota, enpä kyllä tiedä", Matthew sanoi verkkaan. "Minä ainakin olen aina pitänyt puista. En voisi asua paikassa, jossa niitä ei ole lainkaan."
Poika näytti ilahtuneelta. "Sehän on hyvä. Minua jo pelottikin, että olen jotenkin tyttömäinen." Hän mutristi huuliaan hetken ajan. "Minä näet asuin ennen lastenkotiin menoani talossa, jossa oli yhteensä kahdeksan lasta – heistä kuusi oli tyttöjä ja kaksi poikia, ja pojat aina haukkuivat minua tytöksi, kun leikin tyttöjen kanssa. Mutta eivät ne pojat olisi antaneet minun leikkiä heidän kanssaan – minä olin kuulemma liian pieni –, ja yksin leikkiminen ei ole lainkaan hauskaa. Onpas hauskoja maanteitä, noin punaisia! Minä kysyin rouva Spenceriltä, miksi tiet ovat täälläpäin punaisia, mutta hän vain käski minun vaieta ja sanoi, että olen ihan liikaa äänessä, mutta sen hän voisikin sietää, kunhan vain en kyselisi niin paljoa. Mutta enhän minä opi ikinä mitään, jollen kysele. Miksi nuo maantiet ovat punaisia, tiedättekö te?"
"En totta tosiaan tiedä", vastasi Matthew, nauttien pojan puhetulvasta omalla tavallaan. "Ehkä saat sen koulussa selville."
"Pääsenkö minä kouluun?" poika innostui. "Sehän on hienoa! Aiemmin en päässyt, koska Hammondien – he olivat se kahdeksanhenkinen perhe – talo oli niin kaukana koulusta, että kulkeminen olisi käynyt vain keväisin ja syksyisin ennen lumen tuloa. Lastenkodissa kävin tietysti koulua, ja osaan lukea ja kirjoittaa oikein hyvin. Mutta minä puhun taas ihan liikaa. Haluaisitteko, että olen välillä hiljaa?"
"Ei, puhu sinä vain niin paljon kuin haluat", Matthew vastasi. Hän ei olisi voinut edes kuvitella nauttivansa näin paljon kärryajelusta ventovieraan pikku poikasen kanssa, mutta tämän seura oli hyvin viihdyttävää.
"Kiitoksia", poika vastasi iloisesti. "Mutta minä taidan olla silti hiljaa vähän aikaa, ihan varmuuden vuoksi, ettette te vain hermostu minuun ja vie minua takaisin." Sitten hän risti ruskeat, laihat kätensä syliinsä ja nojasi hieman taaksepäin, unelmiinsa uponneena. Matthew huomasi, että pojalla oli pitkät ja kauniit sormet, eivät maanviljelijän, vaan pikemminkin kirjoittajan sormet.
He ajoivat hiljaa seuraavat kahdeksan kilometriä, kunnes Matthew rikkoi hiljaisuuden – asia, johon hän ei ollut lainkaan tottunut.
"Me olemme perillä ihan hetken kuluttua, tästä on enää puoli kilometriä."
"Voihan harmi", poika vastasi. "Olen niin nauttinut tästä matkasta. Mutta onhan sen tietenkin hyvin jännittävää päästä perille – kotiin. Ensimmäiseen ihan oikeaan kotiini. Kuka asuu tuossa pikku talossa?"
"Barryt", Matthew vastasi, vilkaisten taloa, jonka ikkunat loistivat hämärässä kutsuvina valopalloina.
"Todellako?" kiinnostui poika. Matthew tajusi vasta silloin, että ei ollut vieläkään kysynyt tämän nimeä. "Onko Barryillä lapsia? Suunnilleen minun ikäisiäni poikia?"
"Ei, mutta on heillä yhdentoista ikäinen tytär, Diana."
Poika näytti hivenen pettyneeltä. "Sehän on harmi. Mutta enköhän minä löydä jostakin hyviä ystäviä. Minä olen aina halunnut oikein hyvän ystävän. Kun vielä olin Hammondeilla, siellä asui toinenkin orpo – paitsi että hän oli tyttö. Anna Shirley oli hänen nimensä, ja hän on hirveän hauska tyttö. Hän jäi Hopetowniin, mutta minä lupasin lähettää hänelle kirjeitä aina kuin vain voin. Ja tietysti Anna oli hirveän surullinen, kun minä sain kodin, mutta hän ei. Toivon tietysti että joku ystävällinen ihminen ottaa hänetkin omaksi lapsekseen jonain päivänä. Hän – Tämäkö on Vihervaara? Se on vielä hienompi kuin osasin unelmoidakaan!"
Piha oli aivan pimeä, kun he kääntyivät sinne, ja poppelinlehdet suhisivat hiljaa ja pehmeästi.
"Poppelit ovat suosikkipuitani", poika sanoi hiljaa laskeutuessaan alas kärryiltä. "Olen onnellinen, että täällä on niitä!"
Hän tarttui tanakalla otteella kolhuiseen matkalaukkuun, ja seurasi Matthew'tä sisälle taloon, hivenen peloissaan ja hyvin jännittyneenä – mutta äärimmäisen onnellisena.