Joku toivoi anonyymisti jatkoa tuolle "Vain pelinapit Euroopan shakkilaudalla" tarinalle. Se ei oikein sopinut jatkumaan, joten sijoitin jatkon sitten tähän uuteen stooriin. Tämä ei tosin jatku suorasti siitä, mihin edellinen loppui ja miten pitkälle jaksan jatkaa tätä ei ole tietoa.

Onko hän tosiaan ollut täällä jo yli vuoden? Kuinka kauan hän tulisi olemaan täällä? Koko loppuelämän? Kuinka pitkä se taas oikein on?

Viime aikoina päivät ovat alkaneet toistaa itseään – heräät, ruokit Kukkamunan ja päästät sen ulos, syöt jotain, yrität tuhlata aikaasi johonkin ja niin edelleen. Suomi ei oikeastaan tiedä, pitäisikö hänen tehdä täällä jotain erityistä. Miltei kaikilla muilla tuntuu olevan jotain tiettyjä tehtäviä hoidettavanaan, hän tekee mitä milloinkin. Hän ei tosiaankaan aio kysyä sitä Venäjältä jos tämä ei kerran itse tule sitä kertomaan.

Niin, antoihan Venäjä hänelle kirjan. Kirjan, joka oli täynnä niitä hänen kyrillisiä kirjaimiaan ja kielikin oli silkkaa venäjää, joka taas on hänelle täyttä hepreaa. Mahtoikohan se olla vihje siitä, että hänen olisi syytä opetella kyseinen kieli? Suomi ei oikeastaan välttämättä haluaisi tehdä sitä, häntä pelottaa, että se voisi antaa syyn korvata ruotsin kieli venäjällä. Ehkä hän voisi opetella kielen, mutta teeskennellä sen olevan liian vaikeaa hänen yksinkertaisille aivoilleen? Ja Venäjä itsekin käyttää ranskaa omien aatelistensa kanssa, joten miksi hänen pitäisi opetella juuri tämä kieli?

Suomi hidastelee kävellessään rappuja alas. Venäjä ei juuri käy ruokasalissa muiden kanssa aamuisin, mutta poikkeuksiakin on tapahtunut. Jos Venäjä näkee hänet vain silloin tällöin, ehkä tämä unohtaa Suomen olemassaolon ja hän saa olla jokseenkin rauhassa? Eli jos hän näkee Venäjän olevan salissa, hän ehtii vielä kääntyä takaisin.

Suomi tarraa kiinni taiteellisesti kaiverretusta puisesta ovenkarmista ja kurkistaa vaivihkaa sisään. Huoneessa Latvia ja Bessarabia rupattelevat keskenään. He eivät voisi enempää poiketa toisistaan, Suomi huomaa ajattelevansa. Kummallakin on pörröiset hiukset, mutta siihen se sitten jää: Latvia saattaa möläyttää mielipiteensä aroistakin asioista ääneen, mutta Bessarabia osaa pitää suunsa kiinni tai johdattaa puheen johonkin täysin muuhun asiaan.

Todettuaan tyytyväisenä reitin olevan selvä, Suomi aikoo juuri astella sisään saliin kun joku painaa suuren kätensä hänen päänsä päälle.

"Huomenta, Suomi!"

Ääni on hilpeä, mutta Suomen sydän tuntuu jättävän muutaman tahdin väliin. Tällä valtiolla vain on sellainen vaikutus toisiin. Suomi kääntyy ja kohtaa hänen silmänsä, jotka ovat lähes samaa violetin sävyä kuin hänen omansakin.

"H-huomenta, Venäjä!", Suomi ei tunnista omaa ääntään, se on asteen liian korkea.

"Miksi sinä hiivit pitkin nurkkia?", Venäjä kysyy kallistaen samalla lapsenomaisesti päätään. Kysymys ei kuulosta vihaiselta, ainoastaan uteliaalta. Mutta eihän Suomi voi kertoa vältelleensä häntä.

"Ajattelin, että jos joku nukkuu vielä. Niin, että en halua häiritä…"

"Höpsö, ei kukaan kuule askeleitasi yläkertaan. Et sinä niin iso ole.", Venäjä nuhtelee ja pörröttää tämän tukkaa. Tämä saa hänet aina tuntemaan itsensä tottelemattomaksi viisivuotiaaksi, eikä hän voi kauheasti sanoa pitävänsä siitä. Eikä hän voi ikinä tietää, teeskenteleekö Venäjä vain uskovansa häntä, vai nielikö hän tosiaan tuon.

"Minulla on muuten asiaa sinulle. Joten jos ehtisit tulla iltapäivällä työhuoneeseeni?", no niin, taas uusi yllätys. Miksi hän ei voi sanoa asiaansa tässä ja nyt. Venäjä virnistelee, aistien taatusti hänen hermostuneisuutensa. Onko hän tehnyt jotain väärää? Ei ainakaan omasta mielestään.

"Joo."

Mikä vastaus tuo oikein oli! Joo? Miksei hän kysynyt syytä tapaamiseen? Hänen ajatuksensa tuntuvat olevan lukossa.

"Hyvä.", Venäjä vai toteaa ja pyörähtää ympäri. Hän ei siis ollut tulossa ruokasaliin vaan etsi nimenomaan häntä. Ja näki sitten Suomen hiipivän pitkin käytäviä ja lähti hiipimään perässä. Hienoa, jos jotain pahaa on tulossa, niin tuo tulee varmaan vielä siihen päälle.

"Mitä hän sanoi?", Suomi tuntee Latvian nykäisevän hihaansa ja Bessarabia tuijottaa häntä. Molemmat nuoren näköiset valtiot katselivat kohtaamista tarkkaavaisina, luultavasti valmiina pinkaisemaan pakoon.

"Hän haluaa tavata minut työhuoneessaan. Kahden kesken.", Suomi nielaisee. "Ei sen kummempaa."

"Mitä sinä olet tehnyt?", Bessarabia utelee. Miksi hekin olettavat hänen automaattisesti tehneen jotain pahaa?

"En mitään! En ainakaan tietääkseni.", eihän hän välttämättä tunne tämän paikan aivan kaikkia sääntöjä. Mutta hän ei ole tehnyt viimeaikoina mitään tavallisesta poikkeavaa.

"Onkohan työhuoneessa salakammio? Paikka, jossa hän rankaisee tottelemattomia valtioita? Kahlitsee seinään ja pitää huolen siitä, että et enää ikinä käyttäydy sopimattomasti? Liettuallakin on selittämättömiä jälkiä selässään.", Latvia pohtii nakertaen kynttään hermostuneena.

"Mutta minä en ole tehnyt mitään!", Suomi panikoi. Kyllä hän tietää millainen Venäjä on raivostuessaan, eikä hän tosiaan halua kokea enää mitään sellaista kuin muutama sata vuotta sitten. Hän näkee siitä vieläkin painajaisia. Ja milloin ihmeessä Latvialle on muodostunut noin kieroutunut mielikuvitus? Suomi tuijottaa poikaa.

"Jos hän syyttää sinua, kiellä vain kaikki. Niin minäkin tein asuessani vielä Turkin luona.", Bessarabia neuvoo Suomea kokemuksen syvällä rintaäänellä. Ainakin niin syvällä kuin noin kahdeksanvuotiaalta näyttävästä valtiosta voi lähteä.

…

Suomi kävelee pitkin pimeää käytävää. Se on täynnä ovia ja aivan sen perällä on suurempi ovi. Suomen mahassa kiemurtelee. Hän ei ole syönyt tänään juuri mitään, sillä hän ei ole voinut kovin hyvin.

Hän on kelannut asioita mielessään, eikä ole keksinyt mitä kiellettyä hän olisi tehnyt. Hän lähetti yhden harmittoman kirjeen Ruotsille, se ei ole hänen tietääkseen kiellettyä. Se joutui sensuuriin eikä hän tiedä menikö se edes perille, hän ei ainakaan ole saanut vastakirjettä. Tai sitten Ruotsi ei enää jaksa edes ajatella häntä. Hän on kuullut, että hänen kansalaisensa ovat yrittäneet pyyhkiä Suomen kokonaan mielestään, aivan kuin häntä ei olisi ollut ikinä olemassakaan. Ehkä menetys on helpompi käsitellä niin? Vai oliko hän menetys ollenkaan? Hän ei ole varma edes siitä.

Ja sitten on se venäläinen kirja, jota hän ei ole juuri avannut. Mutta miten Venäjä voisi kuvitella hänen tulkitsevan niitä merkkejä näin nopeasti? Mistä hän voisi ikinä tietää mitä ne merkitsevät?

Suomi seisoo hetken oven edessä ja rohkaistuu sitten koputtamaan. Kukaan ei vastaa, mutta hän avaa kuitenkin oven. Ehkä hänen koputuksensa ei vain kuulu vankan puuoven läpi?

"Haloo?"

Huoneessa ei ole ketään. Hän on ilmeisesti paikalla liian aikaisin. Tai sitten Venäjä on siellä salaisessa kidutuskammiossaan laittamassa paikkoja valmiiksi häntä varten, Suomi tuntee jalkojensa vapisevan. Pahus vieköön, hän vannoo mielessään, ettei enää ikinä kuuntele Latviaa jos Viro ei ole paikalla kumoamassa hänen juttujaan.

Suomi seisoskelee oven lähellä ja tuijottaa avuttomana huoneeseen. Hän ei tiedä pitäisikö hänen vain mennä sinne istumaan vai vain odottaa tässä. Huoneen perällä on pöytä ja sillä on papereita ja muuta hyödyllistä tavaraa. Suomi päättää jäädä oven viereen, tiedä vaikka Venäjä keksisi syyttää häntä papereidensa lukemisesta tai jostain muusta sellaisesta.

"Siinähän sinä!", Suomi kuulee tutun äänen oven narahtaessa enemmän auki. Venäjän käsi ohjaa hänet peremmälle huoneeseen. "Istu alas vain.", Venäjä kehottaa ja istuu itse pöydän taakse. Hän katsoo samalla murheellisena pöydällä olevaa paperikasaa.

"Tämäkin pitäisi hoitaa pois tieltä", hän toteaa, luultavasti lähinnä itselleen, ja pyyhkäisee paperit pöydän reunaan. "Joskus myöhemmin sitten!"

Suomi nyppii kynsiään hermostuneena. Venäjä ei vaikuta edelleenkään vihaiselta, joten ehkä häntä ei rangaistakaan mistään. Mutta mistä sitten on kysymys?

"Mennään suoraan asiaan. Miksi sinä puhut ruotsia?", Venäjä kysyy yllättäen. Suomi jää sanattomaksi. Mitä hän oikein tarkoittaa? Ei hän voi puhua venäjää, hän ei osaa, eikä oikeastaan edes haluakaan puhua. Suomi on juuri avaamassa suunsa sanoakseen jotain, kun Venäjä jatkaa,

"Tai ei, ei, väärä kysymys. Puhuuhan minunkin aatelistoni ranskaa. Pikemminkin, miksi Suomi ei puhu juuri ollenkaan suomea?"

"Ei… ei sitä voi käyttää. Se ei ole saanut kehittyä ja siitä puutuu liian monta tärkeää sanaa. Se on maaseudun kieli.", Suomi takertelee. Miksi Venäjä kysyy moisia? Kai hän tietää sen itsekin.

"Etkö halua edes yrittää kehittää sitä? Mikä se sellainen kansakunta on joka ei osaa edes kunnolla omaa kieltään?", Venäjä nojautuu lähemmäs, "Se, että ruotsilla on niin suuri asema, on kannaltani vähän arveluttavaa, etkä tunnu olevan kovin innostunut venäjän kielestäkään, minun harmikseni. Tietenkin, jos mieluummin puhut vain venäjää ruotsin lisäksi, kyllä se minulle käy."

"Minun pitäisi siis yrittää elvyttää suomen kieltä?", Suomi kysyy hämmentyneenä pelkästä ajatuksestakin. Nyt tämä vasta omituiseksi meni.

"Niinhän minä juuri sanoin.", Venäjä muljauttaa silmiään, kuin hämmästellen Suomen hidasta sytytystä. "Ei minulla muuta asiaa ollut.", hän toteaa lopuksi huitaisten kättään ja naureskelee Suomen hämmästynyttä ilmettä tämän noustessa pikku hiljaa tuolilta.

Siinä Suomelle projekti, jota hän toivon mukaan oppii rakastamaan. Ja jos hän todella oppii rakastamaan kieltään, hän ei voi enää koskaan haaveilla palaansa Ruotsin luokse menettämättä sitä jälleen. Kaikkein parasta olisi tietenkin jos hän voisi vain vaihtaa venäjään, mutta se taitaa olla toivotonta ainakin vielä, Venäjä pohdiskelee noustessaan myös ylös tuolilta.

"Hah, ja minä kun pelkäsin joutuvani kidutuskammioon", Suomi naurahtaa helpottuneena valmistautuessaan lähtemään, mutta läpsäisee saman tien käden suulleen. Vietävä, hänhän alkaa olla pahempi kuin Latvia. Suomi mulkaisee vaivihkaa Venäjää.

"Kidutuskammioon?", Venäjä kysäisee hämmästyneenä saattaessaan Suomen ovelle.

"Se nyt oli vain sellainen tyhmä juttu… että sinulla on täällä työhuoneessa salainen kidutuskammio.", Suomi jupisee hiljaisella äänellä.

"Ai? Hassua! Ei se nyt tässä huoneessa ole.", Venäjä naurahtaa ja vetää oven kiinni, jääden itse vielä sisälle huoneeseen. Suomi jää hetkeksi töllistelemään oven puista pintaa. Hän ei ole ihan varma, oliko tuo äskeinen olevinaan vitsi vai ei, eikä hän oikeastaan haluakaan tietää.

Hänellä on nyt ihan lupa kehittää kieltään. Hän ei tosin ole varma mistä hänen pitäisi aloittaa.