Ennen nukahtamista
Dean Winchester harjasi hampaitaan nuhruisen motellihuoneen parhaimmat päivänsä nähneessä kylpyhuoneessa. Hän oli yksin, sillä Sam majaili väliaikaisesti Bobbyn luona katkenneen koipensa vuoksi.
Kylpyhuoneen likaisenharmaa lattia tuntui kylmältä sukkienkin läpi. Kylmät väreet hiipivät pitkin selkää, sillä Deanilla oli vain bokserit ja kulunut Metallica-T-paita yllä. Häntä väsytti. Hän pesi hampaitaan silmät kiinni eikä siksi huomannut Herran enkeli Castielia, joka pölähti hänen eteensä kuin tyhjästä, kuten aina.
- Hei, Dean.
- Cas, piru vie, sentään. Monta kertaa sinulle pitää tavata o-ma ti-la? En tiedä enkeleistä mutta ihmisillä on tapana jättää hieman enemmän väliä kuin mitä sinä nyt jätät. Tulet melkein iholle. Emmehän ole sentään niin läheisiä vielä, tiedäthän?
Deanin pajatus sai Castielin näyttämään hämmentyneeltä. Enkeli kallisti päätään ja katsoi Deania kirkkaan sinisillä silmillään.
Dean sylkäisi tahnat altaaseen ja huuhteli suunsa juoksevan veden alla altaaseen päin kumartuneena. Suoristuessaan ylävartalonsa hän näki peilin kautta Castielin katsoneen hänen takamustaan. Mitä helvettiä?
- Oliko sinulla jotakin asiaakin, Cas?
- Dean olisi voinut vannoa, että Castielin poskille vilahti kaino puna. Dean ei ehtinyt kysyä mitään, sillä hänen matkapuhelimensa soi huoneen puolella.
- Sam, onko kaikki hyvin? Dean kysyi isoveljen äänellään.
- Hei Dean, kai sitä mies voi veljelleen muutenkin soittaa. Sinusta ei ole kuulunut mitään.
- Joo, on ollut vähän kiireitä. Miten jalkasi?
- Vielä paikallaan. Vähän vihoittelee liikkuessani.
- Selvä. Soitellaan, Dean sanoi katkaistessaan puhelun. Sitten hän kääntyi Castielin puoleen. – Mitä asiaa sinulla oli?
- Tulin vain tarkistamaan, että olet kunnossa. Sinusta ei ole kuulunut mitään vähään aikaan.
Dean virnisti. Ensin Sam ja nyt Castiel. Pilke silmäkulmassaan hän kysyi: - Oliko sinulla vain ikävä minua?
Enkeliparalla menivät konseptit sekaisin. – En ymmärrä, mitä tarkoitat.
- Kuule, ihan sama. Olen väsynyt. Jos sinulla ei ole mitään tähdellistä kerrottavaa, painun nyt pehkuihin.
Enkeliksi Castielin ilme oli kovin ihmismäinen. Hänen kasvoiltaan paistoi pettymys.
Dean katui sanojaan. – Olin ehkä hieman tyly. Istuhan sängyn reunalle ja kerro, mikä mieltäsi painaa.
Castiel totteli ja istuutui. Dean istuutui hänen viereensä, sillä huoneessa ei ollut tuoleja.
- Dean, ei ole mitään kerrottavaa.
- Miksi kiellät päivänselvän asian? Tupsahdat tänne jälleen kerran kuin tyhjästä, keskellä yötä ja ilmoitat, ettei sinulla ole mitään asiaa, hitto vie! Dean meuhkasi. Väsymys otti voimat hänestä.
- Dean, Castiel huokaisi. – Minulla on ollut tiettyjä tuntemuksia viime aikoina, mikä hämmentää minua, sillä enkelit eivät yleensä tunne samalla tavoin kuin ihmiset.
- Millasia tuntemuksia?
- Levottomuutta.
Dean peitti kädellään haukotuksensa. – Pahoittelen, kuten sanoin, minua väsyttää. Miten tämä levottomuus ilmenee?
- Minun on nähtävä sinut.
Dean kurtisti kulmiaan. – Mitä?
- Ja tänään minun oli puhuttava kanssasi.
- Sinäkö se olet ollut? Mystinen stalkkerini.
- En halunnut häiritä. Sinulla oli naisseuraa.
- Cas, mikset ole aiemmin kertonut näistä, öh, tuntemuksista?
- En tiennyt, miten reagoisit.
Dean laski kätensä Castielin olalle. – Olen iloinen, että kerroit. Totta puhuen, olen ollut hieman huolissani, kun sinua ei ole näkynyt. Mutta Castiel, saisinko nyt nukkua?
- Saanko jäädä luoksesi hetkeksi? Haluan vain varmistaa, että nukahdat rauhalliseen uneen.
Dean huokaisi kuuluvasti. – Ihan sama. Sen kun jäät.
Dean nousi sammuttamaan valot ja pujahti peiton alle. Hetken kuluttua Deanin hengitys tasaantui ja hän oli unessa.