Nimi: Lupaathan tulla takaisin?
Kuvaus: Ludwig joutuu lähtemään sotaan, mutta Feliciano jää kotiin. Siitä seuraa erilaisia tapahtumia.
Genre: Romance, Tragedy
Ikäsuositus: K+
Tekijänoikeudet: Ainut mitä omistan tästä on juoni, itse hetalia ja sen hahmot kuuluvat Hidekaz Himaruyalle.
Muuta: Yaoita todella vähän, henkilöistä puhun heidän nimillään.
Tällainen tarina sitten tulossa, itse voin sanoa että idea lähti biisistä nimeltä I Hope You Dance, mutta älkää kysykö miksi. Koska tämä on melko lyhyt, voin sanoa että kirjoitin tämän päivässä, sillä idea olisi jäänyt vaivaamaan mieltäni aivan liikaa. Mutta lukemisen intoa!
"Feliciano", Ludwig kuiskasi surullisesti. Istuin jalat sohvalla, nojaten polviini. Itkin ja tuntui kuin maailmani luhistuisi. Siitä asti kun rakkaani oli saanut tiedon asiasta, olimme yrittäneet olla paljon ystäviemme luona ja tietenkin yhdessä.
"Älä sano mitään! Et voi lähteä! Et voi!" huudahdin nostaen pääni ylös. Ludwig kietoi toisen kätensä ympärilleni ja huokaisi syvään.
"Minun on pakko ja tiedät sen."
"Mutta en halua…"
"En minäkään tahtoisi, mutta…"
"Mikset sano sitten että et voi lähteä, että sinulla on jalka murtunut?"
"Se ei olisi kunniallista."
"Mutta saisit edes hetken enemmän olla täällä."
"Mutta sitten joutuisin lähtemään jälleen."
"Mutta siinä voisi mennä kuukausi tai kaksi. Mutta saisit olla edes hetken kauemmin kotona. Ei meillä ollut kuin viikko aikaa olla yhdessä ja se ei riitä."
"Olen pahoillani Feliciano."
Kyyneleet putoilivat poskilleni ja nyökkäsin. Tiesin että hänen oli lähdettävä sotaan muiden mukana, mutta oli vaikea ajatella jos hän ei palaisikaan.
"Feliciano, auto tuli pihaan…" Ludwig sanoi hellästi ja paniikki iski minuun. Hän ei saanut lähteä! Ei vielä! Hän kuitenkin nousi sohvalta ja otti laukkunsa ja meni eteiseen laittamaan kenkiä jalkaan. Seurasin häntä, pyyhkien kyyneleitäni paitani hihaan. Hän avasi oven ja kaksi miestä nousi autosta ja nouti Ludwigin laukut.
"Feliciano, nämä ovat nyt sitten hyvästit. Ne eivät ole lopulliset, mutta hetkeksi aikaa joudun sanomaan hyvästi. Muista että palaan takaisin. Olen aina täällä, jos vain jaksat uskoa, sillä minä uskon että tulen takaisin, sinun takiasi. Vaikka meret olisivat välissämme, tulen takaisin. Vaikka vuoret olisivat välissämme, tulen takaisin. Tulen aina takaisin. Koska minulle, sinä olet elämäni. Sinä olet se joka jaksaa kannustaa aina eteenpäin ja joka kestää kaikki pienet oikkuni. Ja siksi rakastan sinua. Älä itke enempää rakas Feliciano, tulen pian takaisin. Nyt… Nyt minun on mentävä." Ludwig sanoi
"LU… LUDWIG!" Huudahdin hänen peräänsä. Hän oli jo melkein autolla, mutta juoksin sukkasillani hänen peräänsä ja halasin häntä. En tiedä milloin seuraavaksi saisin tehdä niin.
"Älä tapata itseäsi, okei?" Ludwig kuiskasi halaten minua tiukasti.
"Tule takaisin ehjänä, lupaathan?"
"Feliciano…"
"Lupaa!"
"Lupaan. Lupaan tulla takaisin ehjänä."
"Ti amo", sanoin pidätellen uusia kyyneleitä. Suljin silmäni ja haistoin viimeisen kerran Ludwigin tuoksua.
"Ich liebe dich." Ludwig sanoin ja päästin hänet sitten menemään. Tuntui kun olisin luovuttanut puolet sydämestäni hänen mukanaan. Ja nyt vain voin toivoa, että hän tuo sen puolikaan takaisin.
Monta kuukautta kului eikä Ludwigista kuulunut mitään. Olin huolissani hänestä, sillä mitä olin kuullut, moni mies oli palannut takaisin kotiin… Tosin arkuissa. Istuin sohvalle ja jäin miettimään mitähän rakkaani nyt tekee, mutta en kauaa sitä ehtinyt pohtia, sillä postiluukusta tipahti posti. Huokaisin ja nousin sohvalta, mennen sitten katsomaan mitä postimies toi tullessaan.
"Hei sinne kotiin!
Kiirettä on pitänyt koko ajan, moni mies on jo kaatunut tähän sotaan, mutta minulla on kaikki kunnossa. Kuulin että pian pääsisimme kotiin, mutta varmuutta asiasta ei ole. Täällä alkaa epäillä kaikkea, mutta ainut asia mitä en ole epäillyt hetkeäkään, on se että minun on elettävä jotta pääsisin takaisin ja näkisin sinun olevan onnellinen. Feliciano, pidä huolta itsestäsi jotta minulla on syy palata kotiin!
Niin ja löysin tämän valkoisen liljan ja ajattelin että ehkä sitä tarvitaan kotona enemmän toivoa tuomaan. Olet rakas.
Ludwig."
Istuin sohvalla, kädet täristen ja kyyneleitä pidätellen. Kukka oli toisella kädelläni ja toisessa oli kirje. Ludwig… Hän oli kunnossa. Hän oli elossa! En kyennyt enää pidättelemään kyyneleitäni joten ne alkoivat vieriä poskiltani kohti lattiaa. Hän oli kunnossa ja tulisi pian kotiin. En kuitenkaan vielä tiennyt, että Ludwig oli jättänyt jotain tärkeää kirjeestä pois.
Eli tällainen alku. Huomaatte kyllä miksi pätkäsen sen tähän kohtaa, kun jatkatte chapterien lukemista, sillä sitten siitä tulee yhtenäinen tarina. Mutta enempää en nyt sanokkaan!