Leviester oli maalannut koko päivän. Hän oli maannut vatsallaan ruskealla matolla pensseli kädessään ja sotkenut melkein itsensä kokoisen paperiarkin kokonaan väreihin. Punaista, keltaista, vihreää, oranssia. Tummaa ja vaaleaa yhtenä riemunkirjavana mylläkkänä. Hän oli yrittänyt luoda uusia värisävyjä, mutta niistä ei ollut onnistunut yksikään – Leviester oli innoissaan yrittänyt vähän yli rajojen ja sotkenut mukaan aina uuden värin kunnes tuloksena lopulta oli monessa kohdassa muuttumaton, likainen tummanruskea.
Tummanharmaan paidan hihansuut olivat värjäytyneet vesiväristä. Tahroja oli myös housuissa, kasvoissa ja jopa hiuksissa. Paperi oli niin märkä, että mattokin oli kastunut hiukan sen läpi.
Nyt Leviester seisoi hiljaa maalauksensa vieressä ja tutki aikaansaannostaan. Kaikkein hyväntahtoisimmat tulkitsijat olisivat saattaneet sanoa sitä sateenkaareksi, mutta todellisuudessa se oli vain kasa värejä muodottomina, pitkänomaisina viiruina tai läikkinä. Leviester piti siitä silti, ja miksipä ei? Hän oli valinnut siihen värejä joista piti, miten hän olisi voinut olla pitämättä niistä nyt kun ne olivat paperilla yhtään vähemmän kuin aikaisemmin?
Hirviö istuutui kömpelösti söherryksensä viereen ja hymyili vinosti toinen silmä iloisesti vilkkuen, vesiväriä hiuksissaan.
Ravenel työnsi kaapinoven auki ja astui venytellen lattialle. Hän hieroi kasvojaan, pyyhki hiuksensa taakse ja laahusti Leviesterin viereen.
Hetken hän vain seisoi paikoillaan ja tutkiskeli värisoppaa tutkimaton ilme terävillä kasvoillaan.
"Aika hieno", kuului lopulta tuomio.
