Title:
Uusi aika
Author: Minä
Genre: Drama
Pairing:
Lucius/Severus
Rating: PG-13 (kuulemma aina, kun oletetaan slashia
kahden samaa
sukupuolta olevan välillä, ratingin
pitäisi olla vähintään pg-13)
Warnings:
SLASH
Summary: Voldemortin paluun aika lähestyy ja blaa blaa
blaa
Lucius Malfoy oli tottunut hallitsemaan pelon avulla. Hän oli usein nähnyt kuinka ihmiset väistivät peloissaan hänen katsettaan ja hän oli nauttinut siitä. Pelko sai ihmiset liikkeelle. Se sai heidät toimimaan turhia kyselemättä. Se teki heistä tehokkaita ja tottelevaisia, vaikkakin toisinaan petollisia. Mutta petollisuus oli asia, johon Lucius osasi varautua. Petolliset ihmiset ja muut oliot hän pystyi hoitamaan pois päiväjärjestyksestä. Kaiken kaikkiaan pelko oli siis mitä käyttökelpoisin ja tehokkain ase ja Lucius piti siitä. Silloin, kun se toimi hänen puolellaan. Mutta hän inhosi sitä suunnattomasti silloin, kun se toimi häntä itseään vastaan. Silloin, kun hän oli itse se, joka tunsi pelkoa.
Hän katseli ympärilleen hiljaisessa työhuoneessaan kartanon kellarikerroksessa. Sen äänettömyys teki hänet kärsimättömäksi ja yhä hermostuneemmaksi, vaikka hänen tyyni ulkokuorensa yhä säilyi. Hänellä ei ollut mitään syytä pitää yllä naamiotaan, mutta hän oli kasvanut siihen kiinni. Edes yksinäisyydessä hän ei uskaltautunut päästämään siitä irti. Alitajuisesti hän kenties pelkäsi sitä, että jos hän kerran lipsahtaisi ulos kuorestaan, hän putoaisi eikä pääsisi enää siihen takaisin.
Hänen silmänsä tuijottivat muutaman sekunnin ajan kiinteästi hänen kirjoituspöydällään olevaa kelloa, jota hän oli vilkuillut kymmeniä kertoja kuluneiden muutaman minuutin aikana. Se oli pieni pöllönmuotoinen, hopeinen kapistus. Lucius piti sitä oikeastaan aika rumana, mutta sillä oli hänelle omalaatuista tunnearvoa eikä se sitä paitsi koskaan jätättänyt. Hän oli saanut sen kaksikymmentäviisivuotissyntymäpäivälahjaksi Severukselta ja hän tiesi, että Severus oli asettanut siihen omistusloitsun, jotta se ei milloinkaan joutuisi vääriin käsiin. Lucius virnisti sisäisesti, vaikka hänen ilmeettömyytensä ei ulkoisesti särkynyt. Severus oli nähnyt vaivaa saadakseen hänet pitämään kellon, mutta tosiasiassa hän ei ollut kertaakaan kuluneiden vuosien aikana yrittänyt hankkiutua siitä eroon, vaikka se edustikin hänelle vanhan hyvän aikakauden loppua. Aikakauden, joka oli päättynyt suureen pettymykseen tavalla, jota Lucius ei ollut osannut odottaa.
Pian alkaisi
jälleen uusi aika. Lucius siirsi vaistomaisesti katseensa
kellosta takkaan ja kurtisti kulmiaan synkästi. Hän pelkäsi
tulevaisuutta, siitä ei ollut epäilystäkään.
Vain täydellinen typerys ei olisi pelännyt eikä Lucius
ollut vailla järkeä, vaikka hän ei ollutkaan aina
ymmärtänyt mihin oli menossa. Hän oli kuitenkin tehnyt
valintansa ja hänen olisi elettävä niiden mukaan.
Hänen valtansa ja hänen aiheuttamansa pelko ja kunnioitus
olivat yhä lisääntymässä, mutta niiden hinta
saattaisi olla kammottavan korkea hänelle itselleen. Hän
nielaisi kuuluvasti ja nojautui syvemmälle nahkaisessa
tummansuklaanvärisessä tuolissaan. Hänen oikean
kätensä pitkät, hieman luisevat sormet puristuivat
hänen sauvansa käärmeenpääkoristeen
ympärille. Hän sulki silmänsä.
"Sinä
valehtelit hänelle, Severus. Minä näin, että sinä
valehtelit", hän oli huomauttanut Severukselle kuusitoista
vuotta sitten eräänä iltana kuolonsyöjien
kokouksen juuri päätyttyä. He olivat kaikkoontuneet
kahdestaan Severuksen luo. Severus oli siinä vaiheessa asunut jo
pitkään yksin vanhempiensa talossa, vaikka hän oli
tuskin täyttänyt kahtakymmentäkään. Hänen
vanhempansa olivat
molemmat olleet sairaalloisia ja
kykenemättömiä huolehtimaan itsestään tai
lapsestaan. He olivat kuolleet Severuksen ollessa viidentoista. Sen
seurauksena Severus oli aikuistunut varhain ja oppinut pitämään
huolta itsestään. Siihen päivään mennessä
hän ja Lucius olivat kulkeneet epävirallisesti yhdessä
melkein kolme vuotta. Kukaan ei ollut tiennyt heidän suhteensa
todellisesta laadusta, sillä Lucius oli ollut menossa naimisiin
Narcissan kanssa eikä hän ollut halunnut tuottaa suvulleen
tai itselleen häpeää paljastumalla julkisesti
homoseksuaaliksi.
Avioliitosta Luciuksen ja Narcissan välillä oli sovittu Luciuksen täytettyä kahdeksantoista, mutta Narcissa oli tuolloin ollut vasta alle yhdentoista. Häiden oli suunniteltu toteutuvan sen jälkeen, kun Narcissa olisi lopettanut koulunsa Tylypahkassa, eli parin kuukauden kuluttua siitä illasta. Severus oli tiennyt siitä kaikesta, mutta ei ollut välittänyt. Hän oli sanonut pitävänsä parempana vähemmän sitovaa suhdetta, mutta hän oli siitä huolimatta rakastanut Luciusta. Kyllä, Lucius tiesi, että Severus oli rakastanut häntä. Tuona samana iltana Severus oli tunnustanut sen.
"Ah, sinä siis huomasit
sen!" Severus oli murahtanut eivätkä hänen
silmänsä olleet välkehtineet niiden tavallista pientä
kiusoittelevaa huumoriaan. Pimeyden lordille valehteleminen oli ollut
heidän keskinäinen urheilulajinsa. Se oli ollut paljon
hauskempaa ja vaarallisempaa kuin huispaus. Severuksen ilme ja hänen
oma aavistuksensa oli kuitenkin kertonut Luciukselle, että sillä
kerralla kyse oli jostain muusta. Hän ei ollut pitänyt
siitä tunteesta.
"Tietenkin minä huomasin.
Luulitko, että minä olisin niin sokea, etten
huomaisi
silmiesi pientä liikettä väittäessäsi, että
et tiennyt mitään Dumbledoren aikeista?" hän oli
kysynyt ärsyyntyneenä ja kun Severus oli pysynyt vaiti, hän
oli jatkanut painostamistaan. "Tunnen sinut sen verran hyvin ja
sinun pitäisi tietää se", hän oli puhunut
hiljaa, mutta hänen äänensä oli joka tapauksessa
paljastanut uhkauksen, joka hänen sanoihinsa kätkeytyi. Hän
ei pitänyt salaisuuksista. Ei ainakaan sellaisista, joita hänen
oma ystävänsä ja rakastajansa ei jakanut hänen
kanssaan. Tieto oli valtaa ja sen Lucius oli oppinut hyvin
varhain.
Severus oli pysynyt edelleen vaiti ja mennyt
keittiöön edes riisumatta ensin mustaa päällysviittaansa.
Lucius oli seurannut aivan hänen kannoillaan ja tuntenut
kärsimättömyyden ensiaaltojen hyökyvän
ylitseen. Hän ei ollut koskaan pitänyt odottamisesta.
Severus oli istuutunut pöydän ääreen ja kaatanut
pöydällä odottavasta pullosta kahteen lasiin reilut
tuliviskiryypyt. Hänen liikkeensä, niiden kylmä
harkinnallisuus olivat olleet omiaan lisäämään
Luciuksen tuntemaa uhkaa.
"Mitä sinä tiedät
Dumbledoren aikeista? Miksi valehtelit mestarillemme?" hän
oli kysynyt uudestaan istuutumatta alas tai tarttumatta tarjottuun
lasiin. Severus oli juonut humalluttavia juomia vain silloin, kun hän
oli ollut erityisen vihainen. Sinä iltana keittiössä
hän ei kuitenkaan ollut vaikuttanut ollenkaan vihaiselta. Hän
oli vaikuttanut määrätietoiselta, päättäväiseltä
ja uhkaavalta. Hän oli kohdellut Luciusta kuin vierasta ja
katsonut häntä ilmeettömästi.
"Minä
en valehdellut, Lucius", hän oli vastannut tyynesti ja
värittömästi kumottuaan ensin kurkkuunsa koko ryypyn
yhdellä kulauksella. Hänen kasvoilleen oli sen
vaikutuksesta kohonnut lievä puna. "Minä en tiedä
mitään Dumbledoresta tai hänen aikeistaan", hän
oli vakuuttanut, mutta Lucius oli ollut varma siitä, että
hän oli nähnyt tämän silmissä uuden
välähdyksen. Hän ei ollut ainoastaan kuvitellut
sitä.
"Älä valehtele minulle, Severus!"
hänen äänensä oli muuttunut astetta kovemmaksi ja
monta astetta uhkaavammaksi. "Minä näen silmistäsi,
että sinä tiedät jotain! Kerro minulle, mitä se
on!" hän oli vaatinut nojautuen rakastajaansa kohden
painottaakseen sanojaan. Severus oli katsonut häneen
passiivisesti, melkein tympääntyneesti ennen kuin oli
vastannut: "Minä näen sinun silmistäsi, että
olen tehnyt oikean ratkaisun", hän oli itse tyhjentänyt
Luciuksen hylkäämän ryypyn ja virnuillut
ylimielisesti. Luciuksen tuntema hermostus oli kasvanut lähes
raivoksi, mutta hän oli ollut myös epämääräisesti
peloissaan.
"Mitä sinä olet tehnyt! Mistä
sinä oikein puhut!" hän oli melkein huutanut ja
Severuksen huulet olivat kääntyneet hieman ylöspäin
aivan kuin häntä olisi hymyilyttänyt.
"Olen
antanut sieluni paholaiselle, mutta toivon vielä voivani korjata
erheeni", hän oli kuitenkin vastannut, niin myrkyllisesti
ja vihjaavasti, ettei Lucius ollut voinut estää itseään
toimimasta. Hänen kädessään pitelemä
keppinsä oli paljastanut sisältään hänen
taikasauvansa ja hänen kätensä oli lennättänyt
sen ylös kuin itsestään. Hänen huulensa olivat
muodostaneet sanat jo ennen kuin hän käsitti sen.
"Kidutu!"
Severus oli pudonnut tuoliltaan lattialle hervottomasti nytkivänä
jalkojen ja käsien myttynä ja Lucius oli tuijottanut hänen
kiemurteluaan seisoen itse liikkumattomana niin kauan kunnes oli
tajunnut tekonsa ja kohottanut uudestaan taikasauvansa lopettaakseen
kirouksen.
Severus oli maannut kauan paikoillaan. Hän
oli haukkonut henkeään silmät tiukasti suljettuina ja
Lucius oli vain seisonut hänen vieressään ja odottanut
hänen nousevan. Niin oli lopulta tapahtunutkin. Severus oli
kohottautunut istuma-asentoon kasvot vitivalkoisina, mutta silmissään
hurjistunut ja jotenkin voitonriemuinen loiste.
"Kiitos,
Lucius", hän oli kuiskannut huohottaen.
"Kiitos
mistä?" Lucius oli kysynyt tietäen, että hän
oli jollain tapaa hävinnyt. Hän ei ollut koskaan aiemmin
käyttänyt kidutuskirousta Severuksen ja hänen tekonsa
oli järkyttänyt häntä hieman, mutta Severus ei
ollut näyttänyt vähääkään
järkyttyneeltä tai yllättyneeltä
tapahtuneesta.
"Kiitos siitä, että todistit minun
olevan oikeassa", hän oli vastannut
kylmästi.
Lucius
havahtui muistoistaan ja avasi silmänsä kuullessaan
askelten lähestyvän huoneettaan. Hän kohotti kulmiaan
kummastuneena. Hän oli olettanut vieraansa tulevan hormipulverin
avulla takan kautta kuten tavallisesti, mutta tämä oli
jostain syystä tullut muita teitä. Lucius suoristi
asentoaan tuolillaan näyttääkseen mahdollisimman
arvokkaalta, vaikka hän tiesikin, ettei siihen ollut tarvetta.
Mikään naamio ei hyödyttäisi häntä.
Hänen vieraansa joka tapauksessa lukisi häntä kuin
avointa kirjaa. Ja hänen vieraansa oli poikkeuksellisen hyvä
lukemaan.
Ovelle koputettiin terävästi.
"Sisään",
Lucius käski värittömällä, tasaisella
äänellä ja ovi avautui harkitun hillitysti. Sisään
astui yhtä harkitun hillitysti mies, joka oli pukeutunut
tapojensa mukaisesti mustaan, nilkkoihin asti ulottuvaan leveään
viittaan. Lucius huomioi varmasti tuhannennen kerran, että se
tyyli sopi hänelle täydellisesti. Hän hymyili
viileästi ja mies kumarsi hänelle hieman ja loi häneen
ilmeettömän katseen.
"Anteeksi, että olen
myöhässä, Lucius. Velvollisuuksia, tiedäthän",
Severus sanoi ja Lucius kohottautui seisomaan. Hänen olisi
kuulunut olla taas niskan päällä ja tuntea
tyytyväisyyttä sen vuoksi, mutta hän ei voinut. Pelko
oli liian voimakasta.
"Aika on tullut", Severus sanoi
ennen kuin Lucius ehti puhua. "Paholainen on palaamassa",
hän astui aivan kirjoituspöydän viereen ja nojasi
käsillään siihen katsoen Luciusta silmät
viiruiksi kavenneina.
"Minä luulin, että minä
olen aina ollut täällä", Lucius vastasi nostaen
aavistuksen kulmakarvojaan, mutta pitäen äänensä
pettämättömän tasaisena. Severus ainoastaan
mulkoili häntä silmät kapeina viiruina. "Severus,
missä on kuuluisa huumorintajusi?" Lucius kysyi virnuillen
piruilevasti ja kiertäen kirjoituspöydän ympäri
niin, että seisoi aivan kiinni Severuksesa.
Severus
tuijotti häneen pitkään puhumatta mitään ja
Lucius yritti nähdä hänen silmistään hänen
päätöksensä, mutta epäonnistui.
"Aion
palata hänen riveihinsä, kun se aika kohta koittaa",
Severus vastasi lopulta hänen lausumattomaan
kysymykseensä.
"Mutta ethän sinä voi palata.
Sinä petit hänet."
"Hän ei tiedä
sitä. Ainoastaan sinä tiedät sen", Severus laski
kätensä Luciuksen olkapäille. "Aiotko kenties
kertoa hänelle, Lucius?" hän kysyi nojautuen hitaasti
lähemmäs ja kuljettaen käsiään pitkin
Luciuksen tummansinisen samettisen viitan peittämiä
hartioita. "Minun pitäisi. Se korottaisi minun asemaani,
jos paljastaisin petturin", Lucius vastasi murahtaen. Hän
ei halunnut ajatella pimeyden lordin punahehkuista katsetta, jota hän
ei ollut nähnyt kolmeentoista vuoteen. Kolmetoista vuotta sitten
Potterin poika oli äitinsä avulla lyönyt mestarin ja
melkein saanut Luciuksen Azkabaniin. Hän oli kuitenkin
onnistunut välttämään vankilan vakuuttamalla
ministeriön väen siitä, että hän oli
toiminut komennuskirouksen vaikutuksesta. Se oli tietenkin ollut
valhetta, mutta avokätiset lahjukset oikeille henkilöille
olivat painaneet paljon vaakakupissa.
Lucius oli inhonnut
asemaansa pimeyden lordin kaatumisen jälkeen. Häntä
oltiin epäilty rikoksesta ja häneen oltiin katsottu kuin
rikolliseen, vaikka hänet oltiin todettu syyttömäksi.
Hän oli kuitenkin ollut rikas ja vaikutusvaltainen ja vähitellen
hänen oli onnistunut ansaita oma maineensa. Hänen maineensa
oli kyseenalainen, mutta ainakin hän oli taas näyttänyt
lainkuuliaiselta. Se oli palvellut hänen omaa määränpäätään.
Hän oli aina janonnut valtaa ja aluksi hän oli kaivannut
pimeyden lordin paluuta enemmän kuin mitään. Ajan
mittaan hän oli kuitenkin alkanut pelätä tämän
paluuta. Hän ei halunnut toimia kenenkään muun vallan
kuin omansa hyväksi ja pimeyden lordin palveleminen saattaisi
hyvinkin johtaa elinkautiseen vankeuteen. Mestari oli älykäs,
mutta hän oli myös hullu.
"Siitä huolimatta
sinä et tee sitä. Haluatko, että kerron miksi,
Lucius?" Severus kysyi silkinpehmeällä äänellään,
joka yhä kaikkien näiden vuosien jälkeenkin sai
Luciuksen valtaansa. Elämä olisi saattanut olla paljon
parempaakin, jollei hänen olisi ollut pakko mennä naimisiin
Narcissan kanssa ja jollei Severus olisi pettänyt häntä
loikkaamalla pelkurimaisesti Dumbledoren puolelle.
"Koska
minä rakastan sinua?" hän kysyi viileästi ja
Severuksen vasen suupieli nytkähti kuin häntä olisi
juuri lyöty. Lucius tiesi, että tavallaan häntä
oltiinkin.
"Koska sinä himoitset pimeyden lordin asemaa
ja saatat tarvita minun apuani hänen kukistamisessaan",
Severus murahti vetäen sormensa melkein inhoavasti pois
Luciuksen käsivarsilta.
"Ja sinäkö auttaisit
minua pääsemään valtaan?" Lucius kysyi
miettiväisenä ja tuijotti tarkkaavaisesti edessään
seisovaa vihaisennäköistä miestä. Hän ojensi
vasemman kätensä koskettaakseen tämän kalpeaa
kaulaa, mutta tämä esti häntä tarttumalla hänen
käteensä ja painamalla sen alas. Hän ei vastustanut
sitä.
"Saattaisin auttaakin."
"Miksi sinä
tekisit sen? Sinähän olet hylännyt aatteen!"
Lucius kysyi, vaikka tiesikin jo vastauksen. Se oli osa hänen
pelkonsa syystä.
"Koska minä rakastan sinua",
Severus vastasi sylkäisten sanansa ulos suustaan kuin ne
olisivat saaneet hänet voimaan pahoin. Lucius näki
inhonsekaisen rakkauden hänen silmissään ja tunsi
vihansa nostavan päätään. Severus oli tehnyt
paljon hänen puolestaan, mutta ei niin paljon, ettei olisi silti
siirtynyt vihollisen joukkoihin ja salaa vastustanut pimeyden lordia
ja Luciuksen tahtoa. Lucius olisi tappanut hänet kauan aikaa
sitten, ellei hän olisi ollut oikeassa. Ainakin niin Lucius
halusi itse uskoa, mutta ei lopulta kuitenkaan voinut.
Rauhallisten, mestarin kaatumista seuranneiden vuosien
aikana, Severus oli palannut hänen rakastajakseen ja hän
oli melkein unohtanut tämän petturuuden. Hän oli
tarkoituksella yrittänyt unohtaa sen, koska ei halunnut luopua
tästä ja tämän rakkaudesta. Hän ei halunnut
luopua siitä tunteesta, jonka se hänelle antoi. Hän
tarvitsi sitä. Se oli hänen elinehtonsa. Ja Severus tiesi
sen.
"Todellako?" Lucius kysyi ja yritti tulkita
Severuksen katsetta. Se oli erilainen kuin pitkiin aikoihin, mutta
samanlainen kuin sinä iltana kuusitoista vuotta sitten. Lucius
oli vaarantanut asemansa kuolonsyöjien joukossa ja henkensä
Severuksen vuoksi. Ehkä hän oli halunnut uskoa, että
oli sittenkin ollut väärässä ja odottanut, että
tämä todistaisi sen hänelle. Mutta hänen
toiveidensa vastaisesti Severus oli todistanut, että hän
oli oikeassa. Hän oli oikeassa ja kykenemätön tekemään
mitään sen vuoksi, ja se oli hänestä pelottavaa.
Hän hukkuisi ja kuolisi yhtä aikaa Severuksen kanssa.
Jollei aikaisemminkin.
"Sinä tiedät, että
puhun totta", Severus vastasi yrmeästi ja Lucius nyökkäsi
raapien hajamielisesti vasemman käsivartensa kihelmöivää
ihoa juuri
kyynärtaipeen alapuolelta. Hän tiesi
Severuksen rakkaudesta, mutta kuinka kauan se kestäisi? Lucius
ei voisi enää luottaa rakastajaansa niin kuin ennen.
Pimeyden lordi oli takaisintulollaan pilannut sen kaiken. Hän ja
Severus olivat eri puolilla.
"Ja silti sinä petit minut,
Severus", Lucius mumisi tuskin liikuttaen huuliaan ja tarttui
äkkiä lujasti Severuksen käsivarsiin. Hän ravisti
toista miestä muutaman kerran hyvin rajusti ja epätoivoisesti.
"Miksi sinä petit minut?" hän kysyi ja hänen
äänensä kohosi korkeammaksi. Severuksen ilme ei
värähtänytkään.
"Sinä tiedä
miksi", hän jupisi Luciuksen viimein laskettua hänet
irti
musertavasta otteestaan.
Lucius muisti, kuinka
Severus oli katsonut häneen sen jälkeen, kun hän
ensimmäisen ja viimeisen kerran oli käyttänyt
kidutuskirousta rakastajaansa. Severus oli kohottautunut seisomaan ja
hymyillyt pahaenteisesti. Hän oli ojentanut Luciukselle
taskustaan kaivamaansa pakettia. "Hyvää syntymäpäivää,
Lucius", hän oli toivottanut ja sitten lähtenyt.
"Minä
yritin päästä sinusta eroon, Lucius", Severus
sanoi ja hänen
sanansa tihkuivat katkeruutta. Lucius tiesi
ja tunsi valtansa ja kuitenkaan hän ei luottanut siihen. Hän
olisi luottanut, jollei olisi tuntenut tihenevää
pelkoa.
Pelkoa, jonka hän oli jo kerran työntänyt pois
mielestään. Se kuiski hänelle, että oli parempi
tappaa kuin katua. Parempi tappaa kuin tulla tapetuksi.
"Mutta
et onnistunut", hän sanoi kuitenkin tyynellä äänellä,
joka ei ikinä pettäisi Severusta. Hän oli Severukselle
avoin kirja. Oli jo pitkään ollut.
"Ei, en
onnistunut" Severus vastasi ja he suutelivat. Uusi aika ei
ollut vielä koittanut.
