A/N: Viisi chapteria jouluhöpöilyä. Kaksi ensimmäistä... No, ei niin suosikkejani, eikä etenkään toinen, mutta siinä on omat puolensa kuitenkin, joten päätin että olkoon pärkkele :) Kolme viimeistä sitten ovat enemmän makuuni.

Juonellisesti ei mitään ihmeellistä, mutta jotenkin tykkään siitä, miten tarinankerronta etenee. Jostain syystä on viime aikoina ollut vaikeuksia saada sanoja tottelemaan, joten käänsin sitten katseeni kohti vanhempia tekstejä, joita itsekritiikki on estänyt postaamasta.

Review plz! Niin ehkä murenisi tämä tiilimuuri kirjoitukseni tieltä.

Word count: 1988

Full Summary: Hilpeä perhejuhlamme joulu saa uuden käänteen, kun Rose onnistuu ylipuhumaan Tohtorin joulunviettoon äitinsä luokse. Aatonaaton päivällinen venyy useiksi päiviksi, joiden aikana Tohtori ja Rose kohtaavan Tylerin sukua kuulevan spekulaatioita omasta suhteestaan.

Spoilers: -

-----

"Rose?"

Ei vastausta. Tyttö oli pysytellyt huoneessaan kymmeniä minuutteja, ja ainoa vastaus jonka Tohtori oli lukuisista yrityksistään huolimatta saanut, oli ollut huonosti tukahdutettujen nyyhkytysten sarja. Silti hän jatkoi yrittämistä toivoen, että Rose leppyisi tai edes lakkaisi itkemästä.

Lopulta itkusta käheä mutta samaan aikaan kiukkuinen ääni vastasikin: "Voisit edes sanoa olevasi pahoillasi!"

"Minä olen. Anteeksi Rose. Se oli ajattelemattomasti sanottu eikä minun olisi pitänyt", Tohtori vastasi. Vaikka itsehän sinä sitä kysyit, joten on kohtuutonta syyttää minua.

Toteamuksen loppuosan Tohtori kuitenkin jätti viisaasti verbalisoimatta, ja sen sijasta päätti ehdottaa jotakin, joka saisi Rosen ajatukset mukavampiin asioihin.

"Kuule, tiedän tarkalleen mikä piristäisi sinua. Joulu ja uusivuosi 2505, Lontoo! Upeita kauppoja, mahtava ilotulitus... ja lunta, kerrankin kunnollinen valkoinen joulu! Laita itsesi valmiiksi niin mennään!"

Rose lakkasi itkemästä hetkessä ja ryhtyi valmistautumaan. Hän pesi kasvonsa, meikkasi ja valitsi vaatteensa huolella. Joulut olivat aina hauskoja, mutta Tohtoria oli usein hankala saada matkustamaan yhteenkään sellaiseen ja Rose oli monesti ihmetellyt itsekseen, miksi näin mahtoi olla. Vaikka miehellä oli ollut monta surkeaa joulua, hänellä oli ollut myös monta surkeaa mitä tahansa päivää, joita hän ei matkasuunnitelmissaan kaihtanut.

Joulu 2505 todellakin osoittautui upeaksi, mutta jostain syystä Rose ei päässyt mukaan tunnelmaan. Hän kierteli kauppoja, joihin Tohtori seurasi häntä nurkumatta, mikä oli ilmiselvä anteeksipyytävä ele. Kaupoista Rose osti muun muassa suloisen koristekoiran Jackieta ajatellen, ja kunhan he joskus menisivät Jackien seuraavaan jouluun, Rose antaisi sen äidilleen lahjaksi.

Olisikohan mahdollista, että…

"Tohtori?"

"Hmm?"

"Minä haluaisin mennä kotiin… Siis seuraavaan jouluun. Se saisi minut tuntemaan oloni paljon paremmaksi, joulu on kuitenkin perhejuhla ja sinä ja Jackie…"

Tarkemmin ajatellen tämä ei ehkä ollut paras mahdollinen lähestymistapa.

"Sitä paitsi siitä on ikuisuus kun olemme viimeksi käyneet kotona. Tiedän, että äiti ei tiedä eroa, mutta minä tiedän. Kiltti? Yksi joulupäivällinen minun ja äidin kanssa ei voi olla niin paha juttu. Ajattele sitä yhdistettynä anteeksipyyntönä ja joululahjana minulle."

"Hyvä on", Tohtori vastasi jäykästi ja Rose tiesi hyvin, ettei mies pitänyt ajatuksesta, mutta halusi hyvittää aikaisemmat sanansa.

"Mutta vain yksi päivällinen, äläkä kuvittele että tästä tulee tapa. Tiedät hyvin mitä mieltä minä olen sellaisista tapahtumista."

Rose tiesi ja halasi Tohtoria kiitokseksi. "Mennään", tyttö kuiskasi.

"Ennen kuin muutan mieleni…" Tohtori mutisi vastaukseksi. "Aivojeni on oltava epäkunnossa, tästä ei voi seurata mitään hyvää. Joulu, ja joulut ovat aina… Ja Jackie…ja minä…"

Rose ei kuullut, mitä joulut Tohtorin mielestä olivat, ja päätti, että se saattoi olla vain hyvä asia. Sama päti mutinan loppuosaan, mutta millään sillä ei ollut merkitystä. Rosen kieltämättä hieman omituinen perhe söisi joulupäivällistä yhdessä.

-----

Kuten tavallista, Tardisin ääni kutsui Mickeyn paikalle. Tällä kertaa Rose kuitenkin hämmästyi nähdessään pojan; eikö hänen pitäisi olla sukulaistensa luona viettämässä joulua?

"Mickey! Miksi sinä olet vielä täällä?" Rose huudahti uteliaana. "Eikö kaikki ole niin kuin pitäisi?" hän sitten lisäsi huolestuneena.

"Kaikki kunnossa, minä lähden vasta aattona. Nyt on vasta 23. päivä… siltä varalta että tuo rotisko taas on laskeutunut väärään aikaan."

Rose pudisti päätään. "Ei, oikea päivä tämä on. Äidille tulee aattona sukulaisia kylään, eikä Tohtori halua viettää aikaa heidän kanssaan, kyllähän sinä tiedät millainen hän on... Voi, minä en ollenkaan ajatellut mitä ostan sukulaisilleni lahjaksi! Mickey, tuletko tänään kanssani viime hetken ostoksille? Jutellaan sitten paremmin, minun on nyt ihan pakko paketoida äidin lahja ja tehdä muutama muu juttu."

Rose kiiruhti takaisin Tardikseen, ja Tohtori ja Mickey jäivät hetkeksi kahden kesken. Jälkimmäinen silmäili ensimmäistä epäluuloisena, kunnes päätti kysyä suoraan: "Mikä teidät tänne lennätti?"

"Tardis, tietenkin. Vaikka se ei varsinaisesti lentänyt."

"Tiedät hyvin, että en tarkoittanut sitä."

"Minä loukkasin Rosea verisesti", Tohtori myönsi, "ja kun hän halusi tulla tähän jouluun, en hennonnut kieltää sitä häneltä."

"Mitä sinä teit?" Mickey kysyi selvästi vihaisena. Hänen ja Rosen suhde ei ruusuisimmassa vaiheessaan, mutta sitä ei kuitenkaan ollut virallisesti lakkautettu, eikä Mickey halunnut nähdä Rosen tunteita loukattavan.

Tohtori huokaisi ja näytti hieman hämilliseltä. "Sanoin että hänen takamuksensa näytti tavallista suuremmalta eräissä housuissa, ja kun hän kysyi että oliko hän mielestäni lihonut, minä sanoin että melko varmasti muutaman kilon."

Tohtori piti pienen tauon ennen kuin jatkoi: "Tiedoksesi, Mickey, en ole idiootti. Rose kysyi minulta, ja yleensä hän on niin järkevä, etten ajatellut hänen kysyvän asiaa johon ei halunnut rehellistä vastausta… Ja kun annoin sen, hän meni huoneeseensa itkemään."

Mickeyn suuttumus oli kuin pois pyyhitty, eikä hän voinut hillitä pientä hihitystä. "Rose on sellainen. Kuule, kun hän seuraavaksi kysyy, sinun on parasta valehdella, ellei totuus ole sitä mitä hän haluaa kuulla."

Tohtori pudisti päätään. Yli yhdeksänsataa vuotta tietoa ja kokemusta ei ollut tuonut häntä lähellekään noin kaksikymmenvuotiaiden ihmisnaisten ajatuskuvioiden käsittämistä.

"Sano Roselle että soittaa kun on valmis lähtemään ostoksille", Mickey sanoi. "Minun on mentävä, minulla on ruokaa uunissa."

Tohtori nyökkäsi ja kääntyi kohti Tardista. Hän odotti hetken, mutta ikävystyi nopeasti ja hoputti sitten kumppaniaan: "Rose! Sinun ei tarvitse sovittaa jokaista vaatekappaletta jonka löydät, tiedäthän sinä sen?"

Hieman myöhemmin Rose ja Tohtori soittivat Jackien asunnon ovikelloa. Keittiössä hyörivä ja iloisesti hyräilevä Jackie kiiruhti avaamaan oven esiliina päällään. Päivällisaikaan oli vielä muutama tunti, mutta jotkut asiat oli parempi tehdä valmiiksi mahdollisimman aikaisin.

"Hei kulta!" hän sanoi ja halasi Rosea lämpimästi. "Tohtori", hän tervehti tyttärensä seuralaista huomattavasti vähemmän lämpimällä äänensävyllä, ja Rosen arvion mukaan Tohtori kaikkea muuta kuin nautti olostaan.

"Rose, sinun pitää soittaa Mickeylle kun olet valmis lähtemään kaupunkiin", Tohtori tiedotti lyhyesti. "Soita saman tien jos vain mahdollista. Emme voi viipyä täällä koko viikkoa, joten sinun on parasta ostaa lahjat ennen päivällistä. Minä siirrän Tardisin sillä aikaa hieman kauemmas, se alkaa herättää huomiota."

Rose olisi halunnut huomauttaa, että periaatteessa mikään ei estänyt heitä viipymästä vaikka koko kuukautta, eikä Tardis kerännyt huomiota yhtään sen enempää kuin aikaisemminkaan. Hän teki silti työtä käskettyä. Tohtori ei halunnut viettää aikaa Jackien kanssa tarpeettomasti, eikä Rose ollut halukas, saati sitten kykenevä pakottamaan häntä siihen.

Kun Rose oli siirtynyt toiseen huoneeseen lörpöttelemään poikaystävälleen, Tohtori ja Jackie olivat hetken kahden.

"Tämä on jostain syystä todella tärkeää Roselle", Tohtori sanoi matalalla äänellä. "Älä takerru pikkuseikkoihin ja anna asioiden olla. Rose on ollut hieman epävakaa viime aikoina."

Jackie olisi halunnut kysyä lisää, mutta Tohtori livahti ulos ovesta, ja niin tilaisuus oli mennyt. Ilmeisesti mikään ei kuitenkaan ollut pahasti vialla, sillä Rosen jutustelu Mickeyn kanssa kuulosti tavanomaiselta ja iloiselta. Ehkä oli parasta antaa asioiden vain olla – ainakin siihen asti, että olisi mahdollista pitää äidin ja tyttären välinen vakava keskustelutuokio. Sitä odotellessa hän voisi kattaa pöydän ja laittaa ruoat valmiiksi.

Jackie avasi radion. Asema lähetti joululauluja, ja keittiössä puuhatessaan Jackie lauloi ja hyräili niiden mukana. Joulu, vuoden ihaninta aikaa!

Myöhemmin, juuri ennen päivällisaikaa, ovikello soi uudestaan. Oven takana olivat jälleen Rose ja Tohtori, ja ainoa merkittävä muutos edelliseen kertaan oli Rosen mukanaan kuljettama valtava tavarakasa. Ilmeisesti Rosen joulubudjetti ei ollut erityisen niukka.

Lyhytkestoisen yleisen hämmingin jälkeen kaikki kolme istuivat ruokapöydässä. Jackie tarjoili ja jutteli eläväisesti Rosen kanssa, joka kertoi näkemistään ihmeistä. Tohtori tarkensi yksityiskohtia ja onnistui jopa lausumaan muutamia kohteliaisuuksia ruoasta. Kaiken kaikkiaan päivällinen sujui täysin kitkattomasti, mikä tuli kaikille pienenä yllätyksenä – yleensä Tohtori ja Jackie eivät olleet kykeneväisiä sivistyneeseen vuorovaikutukseen, mikäli Lontoota tai mielellään koko maailmaa ei uhannut merkittävä vaara.

Ehkäpä kokemuksen rohkaisemana, tai sitten vain hyvän aterian laiskistuttamana Tohtori suostui jäämään vielä hetkeksi, ja kaikki kolme istuutuivat katsomaan tv:tä. Jackie tosin seurasi enemmän Tohtoria kuin itse ohjelmaa, sillä mies vaikutti ikävystyneeltä ja levottomalta. Hän ei ollut paikoillaan hetkeäkään, ja pelkkä moisen rauhattomuuden seuraaminen sai Jackien alkavan päänsäryn pahenemaan merkittävästi.

Pääkipuunsa kyllästyttyään Jackien nousi ylös ja suoritti pikaisen lääkekaapin inventaarion ja poimi tabletin Asperiinia. Jackie otti yhden tabletin, murskasi sen ja liuotti murskan pieneen määrään vettä. Jackie joi lääkkeen, irvisti ja jätti lasin tiskipöydälle. Hän inhosi lääkkeen makua, mutta sieti sitä paremmin kuin tabletin nielemistä.

Jackie palasi olohuoneeseen, jossa ikävystyttävä jouluelokuva eteni tuskastuttavan hitaasti mutta varmasti kohti kornia loppuaan. Nähtävästi Tohtori jakoi Jackien mielipiteen elokuvan laadusta ja oli saanut siitä tarpeekseen, sillä hän nousi ylös, venytteli ja loi pitkän katseen Roseen. "Haluat varmaankin viettää illan täällä. Minä juon lasillisen vettä ja häivyn, tule Tardikselle sitten kun olet valmis." Tohtori totesi ja alkoi toteuttaa aikeitaan.

"Yäk, Lontoon vesi on huonompaa kuin koskaan aikaisemmin", hän kommentoi pian keittiöstä. "Onneksi en asu täällä."

"Outoa", Jackie vastasi ja aloitti pitkän kertomuksen siitä, kuinka alueen vesi oli itse asiassa parantunut paljon siitä, kun Rose oli ollut lapsi. Tohtori oli palannut oviaukkoon ja vilkuili ulko-oven suuntaan hyvin malttamattomalla tavalla.

Jackie ei kuitenkaan huomannut vieraansa levottomuutta, vaan siirtyi muistelemaan Rosen lapsuutta yleisemmällä tasolla. Vaikka Rose ei varsinaisesti halunnut kaikkien nöyryyttävien yksityiskohtien kantautuvan Tohtorin korviin, hän ei voinut olla hihittämättä miehen kasvoille hitaasti kohoavalle tuskastuneelle ilmeelle.

"Äiti", hän lopulta sanoi päästääkseen ystävänsä pahasta, "olet puhunut hurjan pitkään, ehkä sinun pitäisi jo päästää Tohtori lähtemään."

Jackie naurahti. "Et vain halua että kerron tämän hänelle, kultaseni. Mutta hyvä on, en kerro enää siitä kun… Tohtori, oletko sinä kunnossa? Näytät jotenkin oudolta."

"Kyllä kai. Olen varmaankin vain väsynyt, tuon elokuvan katsominen uuvuttaisi kenet tahansa jolla on keskivertoa kastematoa enemmän aivotoimintaa. Olen kohdannut humaanimpia kidutusmenetelmiä. Sama pätee sinun vesilaitostietojesi kuunteluun, Jackie-kulta. Niin pitkään kun ne eivät lisää veteen… sanotaan vaikka asetyylisalisyylihappoa niin minua ei kiinnosta hittojakaan millä ne puhdistavat vettä."

Rose, joka ei halunnut joutua todistamaan Jackien ja Tohtorin välistä, vain onnella verbaaliselle tasolle jäävää yhteenottoa, puuttui puheeseen nopeasti. "Miksi ne niin tekisivät? Eikö se ole se aine jota käytetään Asperiinissa ja miksi sitä ei saisi lisätä veteen?"

"Samaa ainetta", Tohtori vastasi lyhyesti, eikä varsinaisesti lämpimimmällä äänellään. "Sen lisäämiseen juomaveteen ei ole mitään syytä, mutta se tuli mieleeni tuon vedeksi kutsutun sotkun mausta. Asetyylisalisyylihappo on minulle myrkyllistä ja tavallinen 500 milligramman tabletti voisi tappaa minut. Mutta kuten sanoin, kukaan täyspäinen ei lisää sitä juomaveteen, eli ei huolta. Nähdään Tardiksella, Rose, minä menen nyt."

Tohtorin puhuessa Jackien kasvoille oli kohonnut lievästi huolestunut ilme. "Tohtori? Et kai sattunut juomaan tiskipöydällä olevasta lasista?"

"Kylläpä hyvinkin satuin." Tohtori kuulosti jälleen yllättävän tylyltä, kunnes jatkoi lähes pelästyneen kuuloisena: "Älä vain sano että…"

"Minä sekoitin siinä Aspiriinin päänsärkyä varten. Mutta ei siihen ole voinut jäädä kuin muutama murunen!"

Jackie kuulosti pelästyneeltä, Rose oli säikähtänyt sanattomaksi. "Et kai sinä… kuole siihen tai mitään?"

Tohtori pudisti päätään. "En, paitsi jos olen yliherkkä, mutta en olisi siitä kovin huolissani. Ilmeisesti se on kuitenkin tarpeeksi aiheuttaakseen lievän myrkytyksen… Älä huoli Rose, muutama päivä ja olen kuin uusi. Palaan Tardisille lepäämään, haen sinut sitten kun olen terve… Vietä mukava joulu, sinä ansaitset sen."

Rose, joka oli edelleenkin selvästi järkyttynyt Tohtorin akilleen kantapään paljastumisesta, ei ollut innostunut ajatuksesta. "Minä tulen mukaan. Et saa olla yksin… Mitä jos tuletkin sairaammaksi kuin oletat eikä kukaan ole auttamassa sinua?"

"En tule, ja sinun on aivan turha viettää koko joulua kanssani. Tiedän, että joulu on sinulle tärkeää aikaa, ja minä olen kykenevä huolehtimaan itsestäni, enkä halua tuhota jouluasi."

Rose tajusi tilaisuutensa tulleen ja tarttui siihen röyhkeästi. "Mutta kun minun jouluni on pilalla jos vain mietin kuinka makaat Tardisissa yksin ja sairaana! Joko minä tulen mukaan tai sinä jäät tänne… Ja päätellen siitä että pysyt tuskin pystyssä sinunkin olisi parasta jäädä tänne, Tardis on aika kaukana."

Mikäli Rose ja Jackie olisivat olleet vähemmän pelästyneitä kuin he olivat, molemmat olisivat todennäköisesti nauraneet. Koko tilanne oli niin omituinen! Tohtori, joka oli tavallisesti vikkelä niin liikkeissään kuin mietteissäänkin, vaikutti lähinnä juopuneelta nojatessaan raskaasti ovenkarmiin. Aivan kuin hänen puheessaankin olisi ollut havaittavissa pientä sammallusta.

Tohtori empi hetken, mutta nyökkäsi sitten. Häntä ei lainkaan haluttanut kävellä Tardikselle, ja asunnon sohva oli alkanut näyttää erittäin mukavalta paikalta. "Jackie? En haluasi ajaa sinua pois omasta asunnostasi, mutta haluaisin hieman yksityisyyttä. Vain huomisaamuun asti."

Normaalisti Jackie ei olisi koskaan suostunut moiseen, mutta syyllisyydentunne sai hänet nyökkäämään pikaisesti ja pakkaamaan välttämättömimmät tavaransa kuten yöpuvun ja hammasharjan.

Jackien pakatessa Rose talutti Tohtorin sohvalle makaamaan huolimatta miehen vastusteluista. Rose myönsi, että Tohtori oli kyllä täysin kykenevä kävelemään suoraan, mutta yllättävä tilanne oli nostanut pintaan jonkinlaisen hoivavietin, jonka toteuttaminen sai tytön tuntemaan itsensä edes jokseenkin tarpeelliseksi.

"Minä menen, soittakaa jos tarvitsette jotain… Mitä vain", Jackie huikkasi ovelta. Hyvin pian sulkeutuvan oven ääni teki Roselle selväksi sen, että hän oli kahden myrkytyksestä kärsivän ystävänsä kanssa.

"Tohtori?" Rose kuiskasi edelleen hieman huolestuneena. "Osaatko sanoa mitä tuleman pitää?"