Kolmannen ajan maailmakin oli vielä täynnä paikkoja, joissa aika makasi ja kasvoi hometta ja ruostetta kaikelta unohtuneena. Khazad-dûmin loiston päivät lepäsivät yhdessä näistä paikoista syvyyksissä, joissa liikkui päällisin puolin enää kaiken ylle laskeutuva pöly. Mutta vain päällisin puolin; unohdetuissa kuiluissa liikkui tuli ja varjo - kauhu kulki niiden edellä - siellä, mistä kääpiöiden ei olisi ikinä pitänyt kaivaa, sillä pimeä liekki oli siellä asunut kauan yksin eikä enää muuta kaivannut.
Ja syvyyksissä oli myös louhoksen seinään kaivettu hiiden pesä, ainoa laatuaan tuossa paikassa. Sen oli tehnyt yksi ainoa yksinäinen hiisi, joka asui siinä tehdessään tutkimusretkiä kuiluihin. Mitään muuta hän ei ollut louhinut alhaalla ollessaan, eikä koskaan tuonut löytämiään kallisarvoisia esineitä ylös kaupunkiin; ja joinakin päivinä hän vain makasi pesässään odottaen muinaisen maailman hirviön kävelevän ohi, toivoen vilausta Morian jumalasta.
Sillä kauan ennen hänen syntymäänsä, kun hiidet olivat saapuneet hylättyyn Khazad-dûmiin, oli tulenhenki näyttäytynyt heille ja heti tunnistanut heissä entisen mestarinsa kädenjäljen. "Mustan ruhtinaan torakat", se oli perimätiedon mukaan tervehtinyt heitä. "Minä olen Durinin turma, voimanhenki, ja ruhtinaamme nimessä kylvän sodassa kauhua ja kuolemaa enkä itse kuole; minä olen maia, uuden ruhtinaanne veroinen, ja kaltaisteni joukossa laulanut olevaksi tämän haipuvan maailman."
Hiidet olivat silloin langenneet polvilleen ja ottaneet jumalakseen tämän yksinäisen paholaisen, joka muisti heidän orjuutensa alkupäivät kuin eilisen, ja pelänneet sitä yhtä paljon kuin siihen turvasivatkin. Myös sen liekkien loistoa etsivä hiisi pelkäsi, mutta sitä enemmän kaipasi. Ja tänään palkittiin hänen odotuksensa, sillä pimeässä nousevan auringon ensi säteet valaisivat hänen pesänsä länsiseinän ja saivat hiiden keräämät kalliit kivet hehkumaan.
Jos hiisi olisi tuntenut haltiain tarut Auringon luomisesta, hän olisi varmaankin ymmärtänyt verrata balrogin kulkua Arienin matkaan taivaan poikki. Kaunis ja hirvittävä oli yhtä kaikki tämäkin tuli, ja hän haukkoi henkeään kuumuudessa. Balrogin kulkiessa ohi hänen kotinsa kylpi hetken ihanassa poltteessa. "Minä olen..." hiisi huohotti, "Mustan ruhtinaan torakka, minä olen pelkkä vuorenhiisi, ja sodassa kuolen ensimmäisten joukossa..."
Durinin turma hidasti kulkuaan, muttei kääntänyt päätään palvelijansa puoleen.
"Minä olen Ghâshsag", sanoi hiisi kovemmalla äänellä. Varjo ja tuli ja savu salpasivat hetkeksi hänen henkensä. "En ole ollut luomassa maailmaa enkä ole sitä tuhoamassa, mutta olen minäkin usein yksin sen uumenissa ja minun on ikävä..."
Kenties se johtui hiiden yrityksestä kuulostaa muodolliselta, kenties hänen järjettömästä röyhkeydestään; balrog käänsi päätään ja paljasti kulmahampaitaan joko irvistykseen tai virnistykseen ja jatkoi sitten matkaansa. Hopeanhohtoiset mithrilsuonet, joita ei kukaan enää louhinut eikä koskaan enää louhisi, kimalsivat korkeuksissa tulesta nyt kultaisina kuin palavat tähdet taivaalla vuoren alla, eikä Ghâshsag voinut olla laskeutumatta pesästään ja seuraamatta balrogia, jonka palo sattui muttei tappanut.
Kuka tietää, mitä liikkui sen ajatuksissa tuolla hetkellä? Se olisi voinut tuhota yhden mitättömän rotan vaivatta, mutta yhtä hyvin saattoi jättää tuhoamattakin. Ghâshsag sitä vastoin seurasi sitä sen onnellisena varjona, ja hänen oma varjonsa kasvoi balrogin valossa, kauhu kulki heidän edellään; Morian taivaalta satoi tulta ja pimeyttä, eikä kumpikaan häntä polttanut. Ghâshsag, pelkkä vuoristohiisi, leikki jumalan kanssa korventumatta ja hänen sydämensä iloitsi.
Ja näin lopuksi pitänee tunnustaa, että "kauhu kulki niiden edellä" on sitten pöllitty suoraan Silmarillionista balrogien kuvauksesta.