Booth oli täysin ymmällään. Hän istui yön hiljaisuudessa omassa toimistossaan seuranaan vain viskipullo. Välillä hän nousi kävelemään edestakaisin huoneessaan ja mutisi yksinään.
Bones oli suudellut häntä ja vaikka tämä kuinka väitti suudelman olevan vain "veljellinen", niin kyllä hän tähän ikään mennessä on oppinut erottamaan Suudelman ja "suudelman". Se miten Bones häntä oli suudellut, oli kyllä ollut Suudelma.
"Ei veljeä suudellessa käytetä kieltä, ei ainakaan Bonesin tyyliin. Eikä veljeä suudella sillä tavalla että miehestä tuntuu siltä että hän sulaa hetkenä minä hyvänsä. Eikä niin että mies ei ikinä haluaisi enää irrottaa huuliaan naisesta."
Kaikki oli tuntunut niin aidolta ja oikealta. Aivan kuin he olisivat vain koko ajan tähdänneet siihen hetkeen. Aivan kuin niin olisi alun perinkin ollut tarkoitus.
Booth ei ollut koskaan suostunut myöntämään edes itselleen että hänellä on tunteita Brennania kohtaan. Nainen oli aina ollut piikki hänen lihassaan.
"Bones pitää itseään muita parempana, hän on omapäinen, raivostuttava, näsäviisas, rehellinen, hellyttävä, luotettava. Ei helvetti. Ei tämän näin pitänyt mennä."
Hänen oli pakko myöntää itselleen, että hän piti Brennanista, enemmänkin kuin vain piti. Tunne oli herännyt vähitellen, salakavalasti. Jossain vaiheessa hän oli ensin vain oppinut kunnioittamaan naista, seuraavaksi hän oli huomannut kaipaavansa tämän seuraa ja vähitellen hän ei enää kestänyt ajatustakaan siitä, että joutuisi olemaan ilman Brennania.
Hän muisteli kauhun hetkiään niissä tilanteissa kun oli jo luullut menettäneensä Brennanin lopullisesti.
Hän muisti miten oli pelännyt kun hänen kollegansa olikin osoittautunut petturiksi ja aikonut tappaa Brennanin. Hän muisti senkin, miten hän oli koko ajomatkan Hodginsin kyydissä pelännyt tulevansa liian myöhään. Ja ennen kaikkea, hän muisti oman helpotuksensa siitä että Brennan oli kunnossa.
Hän muisti myös sen miten onnellinen hän oli ollut kun Bones oli peruuttanut treffinsä ja jäänyt hänen kanssaan sairaalaan.
Vielä enemmän hän oli pelännyt silloin kun Haudankaivaja oli kaapannut Bonesin ja Hodginsin ja haudannut nämä jonnekin. Se kilpajuoksu aikaa vastaan oli lähes murtanut hänet. Muut olivat olleet jo valmiina luovuttamaan, koska aika loppui. Hän ei luovuttanut, hän ei voinut. Hänenkin elämältään olisi pudonnut pohja pois jos Brennan olisi kuollut.
Hän muisti miten hän kaivoi. Pehmeä hiekka tuntui valuvan samaa vauhtia takaisin kuoppaan. Hän muisti helpotuksensa saatuaan Brennanin kädestä kiinni. Hän muisti varovaisesti heränneen toivonsa naisen pelastumisesta. Ja hän muisti miten onnellinen oli ollut saatuaan Brennanin syliinsä maan alta.
Hän oli kestänyt Brennanin suhteen Michaeliin, Davidiin ja jopa veljensä murhaaja Williin. Sully olikin sitten ollut kovempi paikka, mutta silläkin kertaa hän oli väistynyt ja teeskennellyt välinpitämätöntä. Hän oli jopa ollut onnellinen Brennanin puolesta, olihan nainen ollut silloin ainakin vähän aikaa onnellinen.
Hän ei muistanut että olisi koskaan välittänyt kenestäkään ihmisestä, Parkeria lukuun ottamatta niin paljon.
"Ryhdistäydy mies, se nainen ei välitä sinusta pätkääkään. Hänhän väitti suudelleensakin aivan kuin veljeään. Et sinä tule koskaan kelpaamaan hänelle. Et ole yksinkertaisesti tarpeeksi fiksu."
Booth istui jälleen pöytänsä viereen ja hautasi päänsä käsiinsä. Miksei asiat voineet pysyä ennallaan, miksi Brennan oli suudellut häntä. Hän ymmärsi että kysymyksessä oli ehto sille että naisen perhe saisi yhteisen joulun vankilassa, mutta miksi hänet oli sekoitettu asiaan. Voisiko olla niin että Brennan välittäisi hänestä, eikä vain kollegana.
Hän muisteli heidän Vegasin matkaansa, sitä miten Brennan oli kihertänyt hänen kyljessään. Näyttelyä se tietenkin oli, mutta olisiko siinä ollut muutakin.
Hän muisti myös sen miten Brennan oli lyöttäytynyt yhteen isänsä kanssa saadakseen hänet pelastettua. Ja miten onnellinen nainen oli ollut, tai ainakin vaikuttanut onnelliselta, saatuaan Booth turvaan. Voiko se kaikki olla näyttelyä.
"Ei helvetissä voi. Bones on huonoin tuntemani näyttelijä. Se nainen ei osaa teeskennellä. Bonesilta puuttuu täysin teeskentelyyn tarvittavat geenit. Häntä rehellisempää ihmistä ei voi olla."
Booth nauroi ääneen. Nauru ei ollut onnellisen ihmisen naurua, vaan sellaista joka kumpuaa jostain syvältä, jostain mustasta syöveristä. Sellaista naurua josta kuulija ei voi olla varma, onko se naurua vai itkua.
"Onneksi Hodgins ja Zach eivät ole näkemässä."
Kumpikin oli kysynyt häneltä neuvoa naisasioissaan ja hän, kaikista ihmisistä juuri hän oli neuvonut. Miten tällainen ihminen ikinä voi neuvoa ketään. Hän on itse niin sekaisin, hänhän on kuin koulupoika joka itkee ensirakkauttaan.
"Ei helvetti, nyt on pakko ryhdistäytyä. Kokoa itsesi ja ole mies"
Nyt hän jo aivan varmasti näkee näkyjä. Pullo onkin melkein tyhjä. Hän näkee aivan selvästi että Brennan seisoo oven suussa ja hymyilee. Juuri sitä Brennanille tyypillistä hiukan toispuolista hymyä.
Booth ravistaa päätään ja hieroo silmiään. Ikinä ennen hän ei ole sentään nähnyt näkyjä. Hän katsoo uudelleen ovensuuhun. Brennan seisoo edelleen siellä.
"Booth, meidän täytyy puhua."