Hei vaan kaikki lukijat! :) That's right, oon taas aloittanut uuden ficin! Spamanoa olisi taas luvassa, eli siis Espanjaa ja Romanoa. Tällä kertaa ajattelin julkaista ficciä sitä mukaa kun saan sitä valmiiksi, eli julkaisu ei tule olemaan yhtä nopeaa kuin Rakastuminen Italialaisittain - kanssa oli. Kuulen kyllä mielelläni mielipiteitänne tästä - lukisitteko mielummin paljon kerralla suuremmalla odotusajalla vai vähemmän nopeammalla päivityksellä.
Yritän päivittää ficciä niin nopeasti kuin voin. Kesätyöt tulevat viemään minulta paljon aikaa, mutta aion kirjoitella aina kun voin/jaksan :)
!~ Palautteet ja kommentit ovat äärimmäisen toivottuja ;) ~!
Pitemmittä puheitta toivotan teille mieluisia lukuhetkiä!
Nimi: Meren suolaama sydän
Kuvaus: Romano oli aina kaihonnut merelle, mutta kun hän joutuu erään espanjalaismerirosvon kaappaamaksi, ei italialaisemme ole enää varma siitä mitä hän todella tahtoo. Kannattaa varoa mitä toivoo, sillä se voi toteutua...
Genre: Seikkailu & Romantiikka
Ikäsuositus: T kiroilun ja epäilyttävien teemojen takia, tulee nousemaan M:n joissakin myöhemmissä luvuissa. Rakastuminen Italialaisittain lukijat tietävät miksi ;)
Tekijänoikeudet: En omista tästä tarinasta kuin juonen, itse hetalia ja sen hahmot kuuluvat Hidekaz Himaruyalle.
Muuta: Nimitän ficissa Etelä-Italiaa Romanoksi omien mieltymyksieni takia. Lisäksi käytän ficissä erikielisiä sanoja jonkin verran ja pahoittelen jos joku kielitaitoisempi löytää sieltä virheitä. Itse olen kaiken vain netin ihmeellisestä maailmasta hakenut.
Luku 1 – Kaappaus josta kaikki alkaa
Romano Vargas juoksi ja poikkelehti kapeilla kujilla eteenpäin niin lujaa kuin vain hennoista jaloistaan pääsi. Hän oli myöhässä. Pahasti myöhässä. Tämä ei ollut hyvä, taas häntä toruttaisiin. Ja se olisi jo kolmas kerta tällä viikolla. Romano veti syvään henkeä kostean ilman rahistessa hänen keuhkoissaan ja kiihdytti vauhtiaan. Punatiiliset rakennukset vilisivät hänen silmäkulmissaan hänen loikkiessaan epätasaisella mukulakivikadulla eteenpäin, lätäköitä väistellen. Kalsea merituuli puhalsi vienosti etelästä, vauhdittaen matkaa hiukan. Romano myös kiitti onneaan siitä että hän tunsi läpikotaisin kaikki kaupungin mutkat ja oikotiet. Ei niin että se olisi enää siitä huolimatta pelastanut tilannetta.
"Merda..." Romano kirosi puhisten.
Italialainen saapui ahtailta kujilta hiukan avonaisemmalle kadulle ja suuntasi jyrkkää ylämäkeä ylöspäin. Kirkas meri avautui hänen takanaan, mutta Romano pakottautui pitämään katseensa epätasaisella ja liukkaalla tiellä. Kaatuminen tästä vielä puuttuisikin... Mäen huipulla nökötti mahtipontinen rakennus. Kirkko. Romano puri hammasta ja jatkoi matkaansa. Hän siristi silmiään auringon häikäistessä häntä vähän – valo heijastui ikävästi kirkon värillisistä lasi-ikkunoista. Lopulta pitkän ja raskaan juoksun jälkeen Romano saapui korean rakennuksen juurelle ja vilkuili epäluuloisesti ympärilleen. Ei ketään. Jos häntä lykästäisi, hän voisi ehkä livahtaa sisään kenenkään huomaamatta. Romano hiipi sydän jännityksestä tykyttäen jalopuisesta pääportista sisäpihalle. Hän harppoi mahdollisimman huomaamattomana harjoittelijoiden tiloihin johtavalle ovelle, piilotellen villiruusupuskien takana ja huokaisi jo helpottuneena. Ehkä häntä sittenkin onnistaisi...
Romanon toive kariutui nopeasti hänen tuntiessaan vahvan käden tarttuvan äkkiä kivuliaan tiukasti häntä olasta.
"Romano Vargas." tuhahti ankara ääni Romanon takaa. "Taas myöhässä. Miksi en ole yllättynyt?"
Romano riuhtaisi itsensä tiukasta otteesta ja kääntyi ympäri. Kirkon – tai oikeastaan luostarin – johtaja seisoi siinä kaikista ankarin ilme kasvoillaan. Romano tunsi punastuvansa ja olisi vain tahtonut vajota maan alle. Sieltä se pahamaineinen saarna olisi taas tulossa. Hän terästäytyi.
"Mitä minä oikein teen kanssasi?" pastori huokaisi päätään pudistellen. "Olet jatkuvasti myöhässä, et kuuntele oppitunneilla, et edes hoida askareitasi loppuun saakka. Mikset voisi olla enemmän kuten veljesi? Edes vähän? Hän hoitaa kaiken aina mallikkaasti ja ajallaan."
Romano irvisti ja sai siksi paheksuvan katseen opettajaltaan, muttei jaksanut välittää. Tämä oli niin epäreilua, taas häntä verrattiin Felicianoon!
"Ei ole minun syytäni etten voi sietää täällä olemista, pahus soikoon!" Romano kivahti ja heilutteli käsiään turhautuneena puheensa tahdissa. "Minua ei voisi vähempää kiinnostaa mikään typerä munkkiluostarielämä!"
"Kyllä minä sen näen, lapsi rakas." pastori vastasi surumielisesti. "Mutta ei sinulla ole muutakaan paikkaa. Tämä on kotisi. Jos et hoida töitäsi kunnolla, et anna minulle muuta vaihtoehtoa kuin potkaista sinut ulos. Ja minne sinä sitten menisit?"
Romano puristi suunsa tiukaksi viivaksi. Kyllä hän sen tiesi. Romano ja hänen nuorempi veljensä Feliciano oli hylätty luostarin portaille kun he olivat hyvin nuoria. Orvoilla ei ollut muuta paikkaa minne mennä eikä missään muussa paikassa heitä kohdeltaisiin yhtä arvokkaasti – muu yhteiskunta katsoi heitä nenäänsä pitkin. Mutta kaikesta huolimatta Romano inhosi jokaista päivää joka hänen oli pakko viettää tässä viheliäisessä paikassa muiden munkkien toruttavana.
"Mene. Auta veljeäsi alttarin siivoamisessa." pastori aloitti väsyneesti ja laski taas kätensä Romanon olalle, tällä kertaa kuitenkin hellästi. "Puhutaan rangaistuksestasi myöhemmin."
Romano nyökkäsi, kumarsi lyhyesti ja kiiruhti luostariin sisälle. Kirkko oli iso verrattuna muihin kaupungin rakennuksiin. Iso ja hyvin koristeellinen. Se koostui suurimmaksi osaksi puusta, mutta etenkin alttari ja sisäkatto oli koristeltu ylenpalttisesti. Itse kaupunki, jossa he asuivat, oli pienehkö satamakaupunki. Asukkaita siellä oli vain parisensataa ja elannon nämä hankkivat pääosin kalastamalla ja myymällä käsitöitä. Kaupunki oli sinällään ihan viihtyisä, mutta silti Romano ei ollut koskaan tuntenut oloaan erityisen kotoisaksi suolaveden kostuisien talojen keskellä. Hän kaipasi enemmän...
Romano kiiruhti käytäviä pitkin eteenpäin, saaden paheksuvia katseita muilta munkeilta pitäessään ehkä hiukan liian kovaa melua. Hän jätti virkaveljensä kylmästi huomiotta ja saapui suuren saliin jossa alttari sijaitsi. Hänen veljensä Feliciano oli jo siellä kiillottamassa jalometallikalleuksia.
"Oh, fratello!" Feliciano huudahti ilahtuneena huomatessaan huoneeseen astuneen veljensä. "Vihdoinkin, olet myöhässä..."
"No joo joo, tiedetään!" Romano kivahti ja harppoi kultaisen alttarin vierelle, napaten käsiinsä samalla kiukkuisesti hopeisen seremonialautasen. Hän alkoi kiillottaa sitä vimmaisesti Felicianon seuratessa hiljaa vierestä.
"Vee, olen pahoillani..." Feliciano aloitti lopulta, keskittyen taas itse kiillottamaan ehtoollispikaria. "Yritin kyllä viivytellä askareiden aloittamista, mutta sinulla kesti niin kauan. Olitko taas katselemassa merta?"
"...entäs sitten jos olinkin?" Romano aloitti tuhahtaen, nostamatta katsettaan hopeisesta lautasesta jota hän nyt vain piteli sylissään. "Ei se sinulle kuulu, pahus soikoon..."
"Vee... en tahdo painostaa tai mitään, mutta jos et pian ryhdistäydy niin munkit vielä heittävät sinut pihalle." Feliciano jatkoi huokaisten ja asetti puhdistetun pikarin alttarille. "En tahdo että niin käy, jään sitten ihan yksin tänne..."
Romano mutristi suutaan. Hän ei voinut sille mitään. Hän oli aina rakastanut merta, sen kimaltelevaa pintaa ja tuoksua. Sen suolaisuutta, mystisyyttä ja ennen kaikkea kesyttämättömyyttä. Meri oli siinä mielessä vähän niin kuin Romano itse. Hän hymyili itsekseen. Ehkä hän juuri siksi rakasti merta niin paljon. Maalla hän tunsi olonsa niin kahlituksi, varsinkin täällä luostarissa...
"Ei se olisi niin suuri onnettomuus vaikka jäisitkin tänne yksin." Romano mumisi turhautuneena ja paiskasi hopealautasen huolimattomasti takaisin pöydälle. "Sinä sentään sovit tänne joukkoon ja kaikki pitävät sinusta. Minä puolestani... Feli, en ole läpeensä tyhmä, pahus soikoon. Olen kyllä kuullut mitä muut minusta puhuvat."
"Antaa muiden puhua, ei sillä ole väliä!" Feliciano vastasi kiivaasti ja hypähti jaloilleen. "En tiedä mitä tekisin ilman sinua, fratello. En tahdo olla yksin..."
Romano huokaisi päätään pudistellen. Felicianon täytyisi vielä joskus käsittää, etteivät he voineet olla jatkuvasti yhdessä. Tosin eivät he olleet vielä toistaiseksi olleet kertaakaan erossa toisistaan koko elämänsä aikana. Heidät oli hylätty munkkien luo noin kaksikymmentä vuotta sitten, joten kummallakaan ei ollut muistoja muualta kuin luostarista. Felicianoa tämä ei tuntunut haittaavan, mutta Romano ei voinut sanoa samaa itsestään...
Monet erehtyivät pitämään Romanoa ja Felicianoa kaksosina, mikä ei siis pitänyt paikkaansa. Romano oli kaksikymmentäkolmevuotias, Felicianoa kolme vuotta vanhempi. He kyllä näyttivät hyvin samanlaisilta, he olivat samanpituiset ja molemmilla oli meripihkanväriset silmät sekä ruskeat hiukset. Romano oli kuitenkin Felicianoa hiukan tummempi niin hiuksiltaan kuin ihonväriltäänkin. Molemmilta myös sojotti hiuksistaan yksi itsepäinen hius jota ei saanut asettumaan aloilleen millään konstilla. Romanolla tämä hius sijaitsi otsassa kun taas Felicianolla vasemman korvan kohdalla. He olivat pukeutuneet kokelaspappien pukuihin: molemmilla oli pitkät, maahan asti ulottuvat valkoiset kaavut jonka he olivat sitoneet lantion kohdalta vyöllä. Olkapäillään italialaisilla oli punaiset stoolat, jotka olivat niin pitkät että ne ylsivät heidän polviinsa asti. Päässään kummallakin oli valkoinen baretti, samoin kuin molempien kaulasta riippui kultainen risti.
"Taas te kaksi vätystelette!" eräs erityisen äkäinen munkki kivahti yllättäen suuren salin ovelta, säikäyttäen italialaisveljet. "Tehkää työnne hiljaa ja nöyrästi."
"Sanonko minne voit työntää hiljaisuutesi ja nöyryytesi, senkin paskiainen..." Romano mumisi vastaukseksi, ei kuitenkaan niin kovaa että vanhempi munkki kykeni häntä kuulemaan.
"Anteeksi, veli Federico!" Feliciano vastasi ja kumarsi syvään ja kunnioittavasti. "Lupaamme ahkeroida."
Romano tuhahti, mutta ainakin Felicianon nöyristely sai sen vanhan kääkän viimein lähtemään. Nuorempi italialainen huokaisi ja kääntyi sitten veljensä puoleen.
"Tule, fratello." Feliciano aloitti ja kääntyi samalla takaisin alttarin puoleen. "Hoidetaan äkkiä työt pois alta ennen kuin joudumme vaikeuksiin."
"Mmm..." Romano vastasi vastahakoisesti, mutta kääntyi myös työn pariin. Olisipa päivä jo ohi...
"Vee~! Tänään on muuten ruokana pastaa~!" Feliciano hihkui äkkiä innostuneena, autuas ilme kasvoillaan.
"Onko?" Romano kysyi ensimmäistä kertaa oikeasti kiinnostuneena, melkein pudottaen käsistään pikarin mitä hän oli parhaillaan kiillottamassa. "Saadaanko me myös tomaatteja?"
"Ehkä, en tiedä." Feliciano vastasi olkiaan kohauttaen. "Vee, toivottavasti."
Romano mutristi suutaan kärsimättömänä. Tomaatit olivat hänen suurinta herkkuaan ja jos hän ei saisi niitä pastansa kanssa... pahoja asioita tapahtuisi. Hän ja Feliciano hytisivät innostuksesta ja hoitivat askareensa ennätysvauhtia valmiiksi. Ruoka oli kaksikolle hyvä motivaatio.
Romano pidätti hengitystään. Luostari oli kokonaan pimeänä ja hän yritti kaikkien aistiensa avulla olla törmäämättä mihinkään. Kaikki nukkuivat jo, Feliciano mukaan lukien (veljekset jakoivat saman huoneen). Tämä oli se hetki päivästä jota Romano odotti kaikista kiihkeimmin, ainoa asia oikeastaan mitä hän odotti. Aina vähän puolenyön jälkeen kun muut olivat käyneet nukkumaan, hiippaili hän huoneestaan ulos. Oli virkistävää kuljeskella ympäriinsä ilman muiden arvostelua edes näiden muutamien tuntien ajan.
Romano sihahti hänen mahansa murahtaessa mahtipontisesti. Hänen rangaistuksena aamuisesta myöhästymisestä oli ollut aikainen nukkumaanmeno ilman iltapalaa. Ei niin että Romano olisi luostarin vaatimattomista pöperöistä muutenkaan pitänyt pastaa lukuun ottamatta. Onneksi kukaan ei tuntunut kuulleen hänen vatsansa kovaa protestointia ja Romano jatkoi ripeästi matkaansa. Hän kiiruhti pihalle kellotorniin johtavan portaikon luo. Yöilma oli viileänraikas ja maassa kimalteli kastehelmiä. Romano avasi portaikon natisevan ulko-oven ja kiipesi varovaisesti jyrkästi kiemurtelevat portaat ylös asti. Viimein hän oli saavuttanut määränpäänsä ja pyyhkäisi tyytyväisenä hikeä otsaltaan.
Korkeasta kellotornista avautui taianomainen näkymä: aava meri ja ulappa joka kimalteli kuun hohteessa. Romano huokaisi ja tunsi rauhoittuvansa. Hän kumartui konttaamaan metallisen kirkonkellon ali ja nojautui kaidetta vasten päästäkseen mahdollisimman lähelle tornin reunaa. Romano antoi yötuulen liehytellä lempeästi hiuksiaan. Tämän kokemuksen ansiosta hän jaksoi päivästä toiseen. Jokainen tylsääkin tylsempi päivä luostarissa tuntui lähes siedettävältä näiden pienten mutta elämää suurempien unelmien avulla. Meri veti Romanoa puoleensa lähes tuskallisesti. Täällä hän voisi sentään haaveilla karkaavansa aaltojen mukana jonnekin kauas.
Ehkä minun pitäisi lopettaa luostarissa olo ja ryhtyä kalastajaksi... Romano ajatteli ja hymähti sitten surullisesti. Ei häntä huolittaisi joukkoon. Hänen olisi pitänyt ryhtyä oppipojaksi jo aikoja sitten, toisaalta silloinkin olisi ollut vaikea saada orvolle opettaja. Romano nojasi otsaansa viileää kaidetta vasten. Hän ja Feliciano olivat ja tulisivat aina olemaan ulkopuolisia tässä yhteiskunnassa. Olisi ehkä vain helpompi antaa olla ja alistua tähän värittömään elämään joka heitä molempia odotti. Mutta jostakin syystä Romano ei pystynyt siihen. Hän oli kiduttanut itseään näinkin pitkään näillä mahdottomilla unelmilla, hän voisi ihan hyvin tehdä niin vielä jatkossa. Ainakin vähän aikaa.
"Annan minun joskus päästä täältä..." Romano mumisi hiljaa itsekseen ja risti kätensä. "Anna minun joskus päästä merelle... Toivon niin kovasti että pääsisin täältä pois..."
Munkkikokelaana olemisesta huolimatta hän ei uskonut puoliakaan asioista joita hänelle kerrottiin. Mutta tällaisina hetkinä oli mukava ajatella että joku kuulisi hänen epätoivoiset rukouksensa.
Romano istui tornissa koko yön. Vasta hetkeä ennen aamun ensimmäisiä auringonsäteitä hän nousi raskain mielin paikaltaan ja kiiruhti takaisin huoneeseensa. Romano kaatui puoliunessa karhealle sängylleen Felicianon kuorsatessa taustalla ja kiehnäsi haukotellen tyynyään vasten. Hän myöhästyisi jälleen kerran askareistaan valvomisensa takia. Mutta häntä ei jaksanut kiinnostaa se tippaakaan.
"En tajua miksi meidän on haettava kaupoilta herkkuja muille." Romano jupisi laahustaessaan Felicianon jalanjäljissä, nuoremman italialaisen vihellellessä iloisesti. "Me ei kuitenkaan saada maistaa suupalaakaan, pahus soikoon! Ne ahneet vanhukset rohmuaa kaiken itse..."
Veljekset olivat kaupunkinsa torilla suorittamassa kauppareissua. Munkit olivat antaneet Felicianolle ainakin puolen metrin mittaisen listan ja rahat maksua varten (Romanolle ei sellaista vastuuta luotettu, hänet oli värvätty mukaan kantamuksia varten). Tori vilisi elämää tähän aikaan illasta ja vaikka Romano nautti saadessaan tehdä jotain luostarin ulkopuolella, ei hän silti erityisemmin iloinnut tästä reissusta. Ei vaikka hän flirttailikin jokaisen vastaantulevan naisen kanssa näiden kikattaessa yritteliäälle italialaiselle.
"Fratello, puhu luostariveljistäsi kunnioittavammin." Feliciano torui muka ankarasti epäonnistuen siinä komeasti ja liihotteli läheisen kalakojun luo. "Meille saapuu huomenna tärkeitä vierailijoita naapurikaupungin luostarista, totta kai tahdomme tehdä heihin vaikutuksen."
"Puhu vain omasta puolestasi." Romano murahti ja potki pahantuulisesti pikkukiviä viereistä seinää päin. "Muut munkit toruvat minua varmasti entistä ankarammin, kun paikalla on ulkopuolisia. Ihan niin kuin nykyinen tilanne ei olisi jo tarpeeksi, pahus soikoon!"
"Vee, ehkä asiaa auttaisi jos et antaisi niin paljon torumisen aihetta." Feliciano vastasi naurahtaen, valiten samalla erityisen mehevän lohen ja maksoi siitä kauppiaalle. "Hymyilisit joskus, olet aina niin kamalan tuiman näköinen."
"Sinä taas virnuilet jatkuvasti, se näyttää mielipuoliselta." Romano vastasi kylmästi ja vastaanotti Felicianon hänelle nakkaaman lohipaketin. "Mikset voi käsittää etten ole kuin sinä? Miksei kukaan voi käsittää sitä? Miksi minun pitää aina joutua verrattavaksi sinun kanssasi? En voi koskaan voittaa siinä. Sinä olet aina se täydellinen ja viaton. Mitä minulle sen jälkeen jää?"
"Fratello..." Feliciano aloitti surullisesti, mutta Romano pudisteli päätään kiukkuisesti ja puri alahuultaan. Taas hän oli huutanut veljelleen, syyttänyt tätä omista puutteistaan... Ei se ollut Felicianon syytä ettei Romano sopeutunut tänne. Mutta vaikka hän kuinka yritti, ei Romano koskaan saanut pyydettyä anteeksi loukatulta veljeltään. Ei kun hän tiesi että taas seuraavana hetkenä häntä oltaisiin vertaamassa Felicianoon. Niin se oli aina ollut ja tulisi varmasti olemaan. Feliciano oli luonteeltaan paljon mukavampi ja kiltimpi, taidoiltaankin tämä oli ylivertainen kaikessa. Maalaamisessa, laulamisessa, siivoamisessa – ihan kaikessa! Romano taas sai päivästä toiseen kuulla kuinka töykeä, huonopuheinen ja lahjaton hän oli. Kuka tahansa olisi lopulta muuttunut sellaiseksi, joutuessaan kuuntelemaan sellaisia syytöksiä jatkuvasti.
"Vee, minä puhun pastorille tänään." Feliciano aloitti äkkiä määrätietoisesti, nostaen kätensä samalla puuskaan ja asteli aivan Romanon eteen. "Käsken hänen höllätä vähän otettaan kohdallasi."
"Feliciano, senkin typerys..." Romano aloitti hiukan kiusaantuneena, mutta tuntien kuitenkin tahtomattaankin syvää kiitollisuutta veljeään kohtaan. "Ei sinun tarvitse, pahus soikoon. Saat vielä itse kaikkien vihat niskoillesi kuten minä."
"No, aion silti yrittää." Feliciano jatkoi luovuttamatta ja hymyili Romanolle. "Yhdessä me tässä veneessä ollaan, joten tehdään parhaamme. Vee~!"
"Typerys..." Romano mumisi, kääntäen katseensa nolostuneena sivuun.
Silloin korviarepivä pamaus halkoi ilmaa. Kaikki torilla olijat hätkähtivät pelästyneinä, Romano ja Feliciano muiden mukana. Uusi pamaus kajahti, tällä kertaa ensimmäistä kovempana. Heti sen jälkeen ilmassa kaikui murenemisen ääntä. Romano vilkuili ympärilleen ja näki erään rakennuksen seinän sortuvan silmänräpäyksessä maan tasalle. Mitä ihmettä täällä oikein tapahtui...?
"Merirosvoja!" huusi äkkiä yksi kaupunkilainen ja osoitti kauhuissaan merelle päin. Romano ja Feliciano kääntyivät muiden mukana osoitettuun suuntaan. Romano tunsi leukansa loksahtavan auki. Hän ei ollut uskoa silmiään. Ulapalla tosiaan komeili tumma laiva jonka mastossa liehui musta pääkallolippu. Se lipui hälyttävällä vauhdilla satamaa kohti. Ei kestäisi varmaan viittäkään minuuttia kun laiva olisi rantautunut.
"Voi ei..." Feliciano aloitti ja nosti kätensä suunsa eteen. "Voi ei... ei, ei, ei – ei näin voi tapahtua..."
"Ei helvetti..." Romano henkäisi. Hän ravisteli itseään henkisesti. Nyt ei ollut varaa jähmettyä epäuskoisena aloilleen. Hän nakkasi ostokset sivuun ja tarttui veljeään olista, ravistellen tätä. "Tule, Feli! Nyt on häivyttävä täältä ja äkkiä sittenkin!"
"N- niin – olet oikeassa!" Feliciano vastasi, valpastuen hiukan. "Mennään äkkiä varoittamaan muita!"
Romano nyökkäsi, mutta samaan aikaan joku alkoi kirkua heidän takanaan. Italialaiset vilkaisivat kummissaan olkansa yli mitä oli tapahtunut. Romano tunsi silmiensä laajentuvan järkytyksestä. Torille oli jo ilmaantunut iso joukko merirosvoja, nämä olivat varmaan rantautuneet jo ennen ison laivan saapumista. Mutta ei siinä kaikki, piraateilla oli mukanaan verkkoja ja köyttä. Eräs erityisen häijyn näköinen tyyppi oli vanginnut nuoren tytön verkkoonsa, tämä oli ilmeisesti ollut se joka oli kirkunut aikaisemmin. Pakokauhu iskeytyi Romanon mieleen. Hän tarrasi Felicianon käteen ja veti tämän mukanaan juoksuun, monen muun torin ihmisen alkaessa myös juosta hysteerisinä joka suuntaan. Paniikki iski ympäristöön.
"Feli, nyt on tosi kyseessä!" Romano puuskutti juoksunsa lomasta, tönien sivuun heitä vastaan juosseet ihmiset. "Noilla tyypeillä ei ole pelkästään raha mielessä – ne on orjakaappareita!"
"M- mitä?" Feliciano kysyi kauhistuneena.
He molemmat tiesivät mitä orjaksi joutuminen merkitsi. Siinä saattoi joutua aivan vieraaseen maahan minkä kieltä ei puhunut sanaakaan, pakkotyöhön koko loppuiäkseen (mitä ei saattanut siinä tapauksessa kestää enää kauan). Tai pahempaa. Romano ei tahtonut edes ajatella mitä nuorille tytöille tehtiin – toisaalta kauniskasvoisille pojillekin saattoi käydä samalla tavalla. Romano nielaisi kireästi. Hän ja Feliciano olivat rehellisesti sanottuna keskivertoa paremmin siunaantuneet ulkonäkönsä kanssa. Nyt se saattoi koitua kohtalokkaaksi.
"Seuraa minua!" Romano huusi määrätietoisesti. "Saan ne eksytettyä kunhan pääsemme ensin pois torilta!"
"Vee – joo!" Feliciano vinkaisi ja kiihdytti vauhtiaan veljensä tapaan. Karkuun juoksemisen jos minkä he osasivat.
Veljekset olivat jo ihan torin rajojen reunalla. Alle minuutti ja he voisivat kadota pikkukujien suojiin, sieltä kukaan kaupungin ulkopuolinen ei tavoittaisi Romanoa. Enää ihan vähän matkaa jäljellä... muutama sekunti...
Silloin Romano tunsi jonkin kiertyvän jalkojensa ympärille ja hän kaatui kivuliaasti mahalleen kivitielle. Hän tunsi ilmojen puhaltuvan keuhkoistaan ja yritti köhien vetää henkeä. Kylmä kivi oli armotta ruhjonut Romanon kämmenet verille. Hän yritti nousta jaloilleen, mutta jokin esti niiden liikkeen. Romano kohottautui kyynärpäidensä varaan. Jokin köyden tapainen oli sitonut hänen jalkansa tiukasti yhteen.
"Fratello!" Feliciano huudahti kauhuissaan. Nuorempi italialainen oli viimeinkin tajunnut mitä oli tapahtunut.
"Feli, juokse!" Romano huusi ja yritti kaikesta huolimatta kiemurrella eteenpäin. "Hae apua! Hälytä kaupungin vartijat!"
Feliciano epäröi muutaman sekunnin ajan, mikä tuntui Romanosta ikuisuudelta. Lopulta nuorempi italialainen kuitenkin nyökkäsi kyyneleet silmissä ja kääntyi ympäri, alkaen juosta nopeammin kuin koskaan ennen. Pian tämä oli kadonnut talojen sekaan turvaan.
Romano oli hiukan helpottunut veljensä puolesta, mutta huolestui sitten omalta osaltaan. Hän kuuli juoksuaskelia takaansa. Kuuluivatko ne pakeneville ihmisille vai piraateille? Romano ei osannut sanoa... Hän yritti edelleen kiemurrella vapaaksi, mutta tuloksetta. Silloin jokin viuhahti ilmassa ja ennen kuin Romano ehti silmäänsä räpäyttää, oli hänen ylleen lentänyt verkko joka vangitsi hänet lopullisesti maata vasten. Voi ei, ei näin voinut käydä... Joku nosti Romanon kovakouraisesti takaapäin pystyyn, sitoen hänen kätensä selän taakse.
"Päästä irti senkin paskiainen!" Romano huusi ja yritti taistella vangitsijaansa vastaan, häviten kuitenkin kirkkaasti.
"Heh, kehottaisin sinua rauhoittumaan, mon ami." miesääni vastasi vahvalla ranskalaisaksentilla jostakin Romanon takaa. "Et voi tilanteellesi enää mitään."
Romanon kaappaaja alkoi retuuttaa häntä takaisin sataman suuntaan. Romano yritti huutaa, mutta hänen äänensä hukkui kymmenien muiden äänen alle. Yksi kaupunkilainen toisensa jälkeen jäi merirosvojen armottomien verkkojen saaliiksi. Avunhuudot kaikuivat ilmassa turhaan. Perheet ja ystävät kutsuivat toisiaan. Romanon sydäntä kylmäsi. Mitä nyt tapahtuisi?
Piraatit raahasivat kaappaamansa ihmiset sataman juurelle, aivan laivansa edustalle laiturille. Romano vilkuili ympärilleen suu tiukkana viivana. Niin moni oli jäänyt kiinni... Heidät pakotettiin seisomaan riviin laivan eteen parinkymmenen muun kaapatun ihmisen kanssa. Romano vilkaisi raivoisasti olkansa yli vangitsijaansa. Vaaleahiuksinen mies hymyili lipevästi ja iski hänelle silmää. Romano vavahti ja käänsi nopeasti katseensa takaisin eteenpäin.
Samaan aikaan laivasta astui maihin uusi hahmo. Romano henkäisi. Se oli ilmeisesti laivan kapteeni. Mies oli noin puolipäätä pidempi kuin Romano. Tällä oli auringon päivettämä iho ja tummanruskeat, hiukan lainehtivat hiukset jotka olivat edestä vähän lyhyemmät kuin Romanolla. Miehen takahiukset olivat hitusen pidemmät ja ne oli sidottu punaisella nauhalla kiinni. Miehen molemmissa korvissa oli ainakin kolme lävistystä (Romano ei tosin ollut aivan varma oliko hän laskenut ne oikein). Mutta se mikä todella kiinnitti Romanon huomion, olivat miehen silmät. Ne olivat kirkkaanvihreät, aivan kuin kimaltelevat smaragdit. Romano ei kyennyt irrottamaan katsettaan niistä. Ei vaikka tilanne ei todellakaan ollut oikea sellaisille ajatuksille.
Mies laskeutui laiturille ja käveli laiskan määrätietoisesti ihmisten eteen. Äkkiä tämä virnisti leveästi ja Romano nielaisi kireästi.
"Tervehdys kaikki." mies aloitti rommin ja suolaveden kähentämällä äänellä, vahvalla espanjalaisaksentilla. "Minun nimeni on Antonio Fernandez Carriedo ja olen tämän laivan kapteeni. Teidät on nyt virallisesti kaapattu, joten pahoitteluni siitä."
Muut merirosvot nauroivat. Romanosta tuntui kuin joku olisi kaatanut jäävettä hänen päälleen. Hänen olisi äkkiä päästävä pois täältä, tai muuten...
"Päästä meidät välittömästi!" eräs mies huusi rivistä. Romano tunnisti miehen kaupungin sepäksi. Antonio naurahti miehelle ja pudisteli päätään.
"Pelkäänpä ettei se käy." espanjalainen vastasi. "Tehän kielisitte meistä heti vapaaksi päästyänne. Haluamme jäädä kiinni yhtä vähän kuin tekin, joten olen pahoillani. En voi päästää teitä enää menemään."
Ja niin Antonio lähti kävelemään kaapattujen ihmisten riviä eteenpäin ikään kuin mittaillen katseellaan saalistaan. Espanjalainen ei viettänyt kenenkään edessä muutamaa sekuntia kauempaa, mutta kun tämä lopulta saapui Romanon kohdalle, pysähtyi tämä äkisti. Antonio laski polttavan smaragdikatseensa Romanoon, joka värähti pelokkaana ja punastui.
"¿Qué tenemos aquí?" Antonio aloitti matalalla äänellä, hymyillen yllättäen entistä leveämmin ja nojautui lähemmäs Romanon kasvoja. Mainittu italialainen yritti parhaansa mukaan nojautua itse kauemmas, mutta huonolla menestyksellä häntä pitelevän miehen takia.
"Ajattelinkin että pitäisit tästä, mon cher ami." ranskalaismies vastasi ja pakotti Romanon nojautumaan entistäkin lähemmäs. "Mitäs sanot?"
"Älä retuuttele minua noin, senkin paskiainen!" Romano huusi raivoisasti, vaikka vapisikin kauttaaltaan pelosta.
"Onpa meillä tässä äkkipikainen tapaus!" Antonio hymähti yllättyneenä. "Eikä yhtään hullumman näköinenkään..."
Antonio kohotti kätensä Romanon leualle, pakottaen sen ylemmäs niin että Romanon oli pakko katsoa espanjalaista suoraan silmiin. Antonio mittaili italialaisen kasvoja tarkasti katseellaan ja naurahti sitten. Romano ei pitänyt miehen olemuksesta yhtään ja heilautti päätään niin että onnistui puraisemaan espanjalaista sormeen. Antonio sihahti ja vetäisi kätensä takaisin itselleen.
"Au, tuo sattui..." espanjalainen tokaisi ja kallisti päätään tutkaillessaan sormeensa ilmestynyttä punaista puremajälkeä. "Senkin pikku vihulainen."
"Se oli sinulle ihan oikein, senkin vajaaälyinen idiootti!" Romano huusi ja sai samalla paljon kannustavia huutoja muilta vangituilta ihmisiltä. "Pidä sormesi loitolla minusta tai puren ne irti!"
Antonio loi pitkän katseen Romanoon, joka tunsi sydämensä jättävän varmasti lyönnin väliin. Hän toivoi hartaasti, ettei merirosvo kostaisi tuota äskeistä hänelle. Se oli ihan mahdollista ja vaikka Romano oli tiennyt sen, ei hän silti ollut kyennyt hillitsemään kieltään. Nytkin espanjalainen tuijotti häntä ilmeellä jota hän ei osannut tulkita...
"Me gusta." Antonio sanoi äkkiä ja virnisti Romanolle. "Francis, pidän hänet. Heittäkää muut ruumaan."
"T- täh?" Romano huudahti kauhistuneena. "M- mitä sinä sanoit?"
"Kuten tahdot." ranskalaismies vastasi Antoniolle, jättäen Romanon huomiotta ja naurahti myös. Sitten Antonio kääntyi ja asteli jäljellä olevaa vankirivistö kohti. Francisiksi kutsuttu mies alkoi retuuttaa Romanoa mukanaan laivaa kohti, mutta italialainen yritti kaikkensa rimpuillakseen pois tämän otteesta. Samaan aikaan muitakin ihmisiä alettiin lastata laivaan vasten näiden tahtoa.
"Ei, älä koske minuun!" Romano karjui ja potkaisi Francista haaruksiin ranskalaismiehen vinkaistessa tuskasta. "Pezzo di merda! Figlio di puttana, näpit irti minusta!"
"Mikä kielenkäyttö!" Francis päivitteli aidosti hämmästyneenä, ääni yhä vaimeana kivusta. "Sinulta pitäisi pestä suu saippualla eikä sekään riittäisi..."
Ja silloin Romano tunsi jonkun iskevän häntä takaraivoon ja hänen silmissään sumeni nopeasti. Hän tunsi jalkojensa pettävän altaan hänen tajuntansa haalistuessa hälyttävää vauhtia.
"Oho." Francisin ääni sanoi jostain, kaikkien äänien kaikuessa oudosti Romanon sammuvaan tajuntaan. "Eikö tuo ollut vähän liioiteltua?"
"En usko." Antonion ääni sanoi jostakin läheltä ja Romano tunsi vahvojen käsien tarttuvan häneen. "En tahdo tämän pikku vihulaisen satuttavan itseään riehumisellaan, parempi antaa hänen nukkua ensin. Ainakin satamasta lähdön ajaksi."
"Ei..." Romano sopersi viimeisillä voimillaan, tuntien samalla jonkun nostavan hänet kevyesti syliinsä ja kantavan laivaa kohti. Hän ei enää jaksanut edes rimpuilla. "Älkää..."
"Shh, nuku nyt." Antonio kuiskasi matalalla äänellä Romanon korvaan. "Kun heräät, olemme kaukana täältä."
Romano ei voinut sille mitään. Vaikka hän kuinka taisteli, ei hän enää voinut pitää silmiään auki. Hän vaipui levottomana tiedottomuuteen, peläten sitä mistä löytäisi itsensä herättyään.
Deve essere continuata...
Käännökset Italialaisille sanoille:
Merda: En jaksa kääntää tätä, sillä joutuisin sensuroimaan sen heti :D
Fratello: Veli
Pezzo di merda: Kts. ensimmäinen kohta
Figlio di puttana: Kts. ensimmäinen kohta
Deve essere continuata: Jatkuu
Käännökset Espanjalaisille sanoille:
¿Qué tenemos aquí?: Mitäs meillä täällä on?
Me gusta: Pidän (hänestä)
Käännökset Ranskalaisille sanoille:
Mon ami: ystäväni
Mon cher ami: ystävä rakas
Muuta mukavaa:
Ficci sijoittuu n. 1600-luvun puoleenväliin, mikä oli kutakuinkin merirosvouden kulta-aikaa. Ficin idea lähti kutkuttavasta ajatuksesta Antoniosta herrasmiesmerirosvona, toivottavasti onnistuin välittämään tämän ajatuksen jo ensimmäisessä luvussa :3 Antonion hiusdesign perustuu netin fanikuviin. Erityisesti tästä saa hyvän käsityksen: http: / / 29. media. tumblr. com/ tumblr_ lbdvy4xLQe1qb2m6xo1_ 400. jpg (poistakaa turhat välit) Pitkät hiukset Antoniolla ovat ainakin minusta tajuttoman KUUMAT o.o
Romanon ja Felicianon pappipuvut taas perustuvat heidän RomaHeta - pukuihinsa: http: / / www. cosplayisland. co. uk/ files/ costumes/ 1179/32860/ romaheta. jpg (poistakaa taas turhat välit)