Trioduo

"Minne hän oikein meni?" Tulio kysyi vähän hämmentyneenä, mutta vino hymy huulillaan epävarmasti kareillen. Hän katseli ympärilleen yhä uudestaan ja uudestaan, kuin yrittäen todella kovasti löytää jotain. Hänen ympärillään oli kuitenkin vain viidakkoa, viidakkoa ja vielä lisää viidakkoa. Tulio pysähtyi hetkeksi kuuntelemaan ympäristöään, mutta ei kuullut kuin oman, raskaan hengityksensä, joka kumpusi vaivalloisesti hänen keuhkoistaan ja toisen, yhtä raskaan hengityksen, joka oli lähtöisin hänen takana seuraavastaan parhaasta ystävästään Miguelista. Tulio pysähtyi ja piti hymyn itsepintaisesti huulillaan.

"Tai siis… tajuaahan hän, että me emme pysy hänen perässään, jos hän liikkuu ratsain ja me kävellen?" Tulio sanoi ja naurahti epävarmasti. Hän yritti pitää tilanteen hauskana ja kepeänä, niin kuin se oli ollut vähän aikaa sitten. He jatkoivat matkaansa Tulion johdolla. Miguel ei sanonut mitään, mutta hän halusi kyllä.

Miguelia ei ollut ikinä sattunut niin paljon. Hänellä oli fyysisiäkin kipuja, kuten väsyneet jalat, rakot kantapäässä, kurniva nälkä ja pikkuhiljaa kasvava nestehukka, mutta ne eivät olleet mitään verrattuna hänen henkiseen kipuunsa. Hän tiesi, että koko etsintä oli turhaa. Häntä kirpaisi sydämestä, kun hän näki Tulion, ainoan ystävänsä, huijaavan itseään niin läpinäkyvästi.

He olivat kulkeneet kilometritolkulla kauniissa, mutta hankalakulkuisessa viidakossa. Miguel ei yleensä vieroksunut pitkien matkojen taittamista mielenkiintoisessa ympäristössä, mutta liika oli liikaa hänellekin. He eivät olleet Miguelin pyynnöistä huolimatta pysähtyneet kuin vain muutamaksi sekunniksi, kun Tulio yritti päättää, mihin suuntaan he kulkisivat epätoivoisella, mutta kepeäksi naamioituneella reissullaan. Se oli kaikki niin väärin, niin väärin, että Miguelia kuvotti.

Hän ei ollut ikinä vihannut ketään niin paljon kuin Cheliä, vaikka hän oli kohdannut elämänsä aikana hyvin julmia ja moraalittomia ihmisiä. He olivat aina Tulion kanssa selviytyneet Espanjan lukuisista raakalaismaisista miehistä, he olivat aina auttaneet toisiaan ja päässeet pakoon hirveistäkin tilanteista, joihin he itsensä niin usein työnsivät. Mutta tämä oli erilaista, tämä oli henkilökohtaista.

Paitsi Chelille se ei ollut ollut, ei missään vaiheessa. 'Ei mitään henkilökohtaista… vain bisnestä, ' hän oli sanonut heidän ensitapaamisessaan ja hän oli todella tarkoittanut sitä. Kaikki oli ollut tytölle vain peliä ja yhtä suurta suunnitelmaa, jonka avulla hän saavutti sen, mitä halusikin. Chel oli pettänyt heidät molemmat, mutta vielä enemmän Tulion, joka ei vielä edes kunnolla tajunnut sitä.

He olivat syöksyneet laivasta kallioihin, laivan osuessa pylväisiin ja hajottaen ne. Portti El Doradoon oli hautautunut kivien alle, eikä Tzekel-Kan päässyt johdattamaan Cortesia ja tämän joukkoja kultaiseen kaupunkiin. Kaikki oli mennyt niin kuin oli suunniteltukin, päivä oli pelastettu. Miguel ei halunnut kantaa kaunaa ainoalle ystävälleen ja he olivat sopineet yksissä mielin ristiriitansa, ainakin nyt vähäksi aikaa.

He olivat kiivenneet Altivon, heidän uskollisen ratsunsa selkään, kaikki kolme. Chel kuitenkin sai tiputettua kaksi miestä pois hevosen selästä ja Miguel oli nähnyt, kuinka Chel kyllä huomasi sen, mutta vain hymyili. Sitten hän polkaisi Altivon laukkaan ja jätti kaksi miestä istumaan hämmentyneinä hiekalle.

Ensin se oli ollut hauskaa. He nousivat ylös maasta ja lähtivät juoksemaan hevosen ja alkuperäisasukastytön perään, kaataen toisiaan ja nauraen. "Hei Chel, me ei olla kyydissä!" Tulio oli huutanut huvittuneena ja Chelin nauru kuului jo aika kaukaa. He olivat juosseet ja juosseet ja Miguelin nauru alkoi pikkuhiljaa laantua, kun Chel ei pysäyttänyt Altivoa pitkänkään ajan päästä. Lopulta kaksikon oli kerta kaikkiaan pakko pysähtyä tasaamaan hengitystään ja Chel oli hevosineen kadonnut. Silloin Miguelin yleensä niin hyytymätön hymy suli pois hänen kasvoiltaan. Hitaasti hän alkoi tajuta, että koko jutussa ei ollut mitään hauskaa.

Chel oli paennut.

He olivat menettäneet suuren lastillisen kultaa, eikä heille ollut jäänyt mitään. Tai, niin he olivat luulleet. Miguel oli Altivon perässä juostessaan huomannut, että hevosella oli yhä kultaisen kaviokengät, jotka sille laitettiin alkupäivinä El Doradossa. Chelillä taas roikkui korvissaan Tulion antamat kultakorvakorut. Kun Chel ja Altivo olivat karanneet tiehensä, tytölle jäi kaikki jäljellä oleva kulta. Lisäksi hän oli saanut hevosen, mikä suretti Miguelia melkein enemmän kuin kullan menetys: hevosesta oli tullut hänelle hyvin läheinen ystävä ja se oli auttanut heitä monissa tilanteissa. Hän ei ollut saanut edes hyvästellä hevosta, jonka piti tahtomattaan erota heistä.

Sillä aikaa kun Miguel jo sulatteli järkyttyneenä kaikkea oivaltamaansa, Tulion ilme oli pysynyt päättäväisen iloisena. "Tämä on jo vähän naurettavaa!" hän oli sanonut, kun he olivat jääneet kahdestaan. "hän todella laittaa meidät juoksemaan!"

Miguel toivoikin, että se olisi niin. He lähtivät seuraamaan hiekassa olevia hevosenkengän jälkiä, mutta ne päättyivät lopulta sakeaan viidakkoon. Tulio, joka oli heidän saapuessaan vastustanut jyrkästi viidakkoon astumista, käveli nyt muitta mutkitta pusikkoon, olettaen, että Chel olisi viimein pysähtynyt sinne ja jäänyt odottamaan heitä. Näin ei ollut kuitenkaan käynyt.

Tulio oli selvästi alkanut menettää varmaa asennettaan, kun he harhailivat hiljaisessa ja liikkumattomassa metsässä. Hän oli alkanut sepittää erilaisia teorioita, missä Chelin piti hänen mukaansa olla, ja miksei häntä näkynyt.

"Hän vain piileksii jossain ja hyppää kohta meidän eteemme."

"Ehkä hän meni etsimään ruokaa meille jostain."

"Mitä jos hän eksyi? Tai pahempaa, joku sieppasi hänet… tai…"

Pian Tulio oli vakuuttanut itselleen, että kaikki oli ihan hyvin ja Chel oli ihan varmasti jossain ja hän vain pelleili. Miguel ei ollut sanonut mitään. Hän ei pystynyt.

Joko hänen pitäisi vääntää kasvoilleen pakotettu hymy ja valehdella, että hänkin ajatteli Chelin olevan jossain ihan lähistöllä tai sitten hänen piti julmasti palauttaa ystävänsä maan pinnalle ja kertoa, että Chel oli jättänyt heidät kullan ja vapauden takia. Hänestä ei ollut kumpaankaan.

Miguelilla oli hyvä sydän. Tietenkin hän oli lähes koko elämänsä huijannut rahaa enemmän tai vähemmän viattomilta ihmisiltä, mutta hän ei halunnut satuttaa ketään oikeasti, kaikkein vähiten Tuliota. Hän mietti, kuinka hyvä kosto olisi kertoa tyynesti Tuliolle, että Chel oli lupauksistaan ja teoistaan huolimatta jättänyt Tulion kuin nallin kalliolle kullan ja vapauden takia. Juuri niin kuin Tulio oli ollut valmis tekemään Miguelille juuri vähän aikaa sitten. Hän saisi maistaa omaa lääkettään, tietää miltä se tuntui, kun ihminen, johon on luottanut, pettää sillä tavalla.

Mutta Miguel ei vain voinut tehdä niin. Hän vihasi Cheliä pettämisestä, itseään siitä, ettei hän ollut tajunnut Chelin kieroutta aikaisemmin, mutta hän ei koskaan todella voisi vihata Tuliota. Tulio saattoi olla ahne, kullanhimoinen, ylihuolestunut, neuroottinen ja hän melkein oli jättänyt Miguelin ikuisiksi ajoiksi tytön vuoksi, jonka hän oli tuntenut neljä päivää, mutta Miguel ei voinut vihata Tuliota, vaikka olisi miten halunnut. Tulio oli hänen ystävänsä, partnerinsa, rikoskumppaninsa ja sielunveljensä. He olivat olleet erossa toisistaan enimmillään yhden päivän siitä lähtien kun he olivat 12-vuotiaita. He olivat tehneet köyhinä, periaatteessa orpoina poikina verivalan ja luvanneet aina pysyä yhdessä. He olivat kohdanneet satoja tiukkoja tilanteita ja vaikeuksia ja he olivat aina tavalla tai toisella selvinneet niistä. He olivat matkustelleet ympäri Espanjaa, joskus vuokranneet pienen ja likaisen huoneen jostain motellista ja nukkuneet joskus kadulla, mutta Miguel oli koko teini- ja aikuisikänsä nukkunut lähellä Tuliota, useimmiten tämän kanssa samassa sängyssä tai missä he sitten ikinä nukkuivatkaan. Se kumpi oli aiemmin herännyt, oli herättänyt myös toisen ja Miguel oli tottunut heräämään siihen, kun Tulio kutsui häntä pehmeästi nimeltä ja ravisteli vähän hänen olkapäätään. Hän oli tottunut siihen, että he kulkivat, tanssivat ja soittivat kaduilla kovaäänisesti, saaden ihmisiltä outoja katseita. Hän oli usein kulkenut sankassa ihmisvilinässä pitäen kiinni Tulion hihasta tai liivistä, jotta he eivät ajautuisi erilleen toisistaan. Kun he olivat alkaneet varastaa ja huijata rahoja ihmisiltä, he olivat saaneet yhteisen etsintäkuulutusjulisteen. Miguel muisti, kuinka he olivat seisseet sen edessä ja Tulio oli nojannut häneen, virnistänyt ja sanonut: "Me näytetään muuten pirun hyviltä tuossa." Miguel oli ollut samaa mieltä.

He olivat olleet vuosia läheisempiä kuin useimmat naimisissa olevat parit. He kutsuivat toisiaan välillä "kullaksi" ja "muruksi", tosin vain silloin kun kukaan muu ei kuullut. Se vain tuntui luontevalta, sillä he todella rakastivat toisiaan, vaikka he eivät siitä erityisemmin puhuneet. Ja miksipä olisivat? Se oli itsestään selvä asia, yksi elämän totuuksista. Miguel oli jo alkanut ajatella, että Tulion alituinen läsnäolo oli yhtä varmaa kuin se, että vesi oli märkää.

Siksi hänen maailmankuvansa oli järkkynyt, kun Tulio oli sanonut ne kaksi sanaa, jotka kaiversivat ikuiset arvet Miguelin sydämeen.

'Miguel sikseen'

Vaalea mies katsoi ylös maasta ainoaa ja parasta ystäväänsä, joka kulki hänen edellään ja etsi epätoivon vimmalla naista, jota hän ei oikeasti tuntenut, eikä välittänyt siitä että hänen elämänmittainen ystävänsä pystyi hädin tuskin enää kävelemään. Miguel mietti, mahtaisiko Tulio huomata, vaikka hän vain kaatuisi maahan ja jäisi siihen. Tai välittikö Tulio hänestä enää lainkaan.

Mutta Miguel välitti Tuliosta. Se oli asia, joka tuskin tulisi koskaan muuttumaan. Siksi hän kärsi niin kovasti Tulion puolesta ja siksi hän ei pystynyt olemaan ilkeä Tuliolle, vaikka hän sen olisikin ehkä ansainnut.

Mutta hänen oma kuntonsa alkoi pettää, samoin Tulion, joka ei vain suostunut antamaan periksi. Ilta alkoi hämärtyä ja aurinko alkoi laskea. Miguel ei ollut tavallisesti kauhean pelokas, mutta päämäärätön kulkeminen viidakossa pimeällä ei tuntunut hänestä kovin hyvältä. Lisäksi hänen jalkansa alkoivat pettää alta. Hän ei ollut koskaan kävellyt näin pitkään yhtäjaksoisesti ja niin vaikeassa maastossa.

Mutta yhtäkkiä viidakko loppui ja he huomasivat olevansa rannalla. Meri aaltoili heidän edessään oranssinpunaisena laskevasta auringosta. Ranta ei ollut sama, jolle he olivat rantautuneet ikuisuuksia sitten, sillä heidän soutuveneestään ei näkynyt jälkeäkään sen paremmin kuin Cortesin laivastostakaan. He saattoivat hyvinkin olla aivan toisella puolella saarta.

Tulio antoi hymynsä viimeinkin hyytyä kokonaan. Edessä oli vain loputon meri, hiekkaa ja viidakkoa. Ei Altivoa eikä Cheliä. Ei hevosen jälkiä hiekassa. Tulio tuijotti merelle, yrittäen selvittää hänen kierroksilla kulkevia aivojaan ja miettiä jotain selitystä tilanteeseen, siis jotain muuta kuin sen itsestään selvimmän.

"Tulio…" Miguelin ääni tuli kuin jostain hyvin kaukaa. Hän ei ollut puhunut sanaakaan pitkään aikaan, mikä oli hyvin epätyypillistä. Toinen asia, mikä oli outoa, oli Miguelin ääni: se oli heikko, melkeinpä hauras ja käheä.

Hän kääntyi ja henkäisi terävästi. Miguel oli polvillaan hiekassa, hiukset sekaisin ja kiillottomat. Miguel tärisi ja kun hän nosti kasvonsa, Tulio näki hikinorojen virtaavan hänen samentuneilla kasvoillaan.

"Voi luoja… Miguel…" Tulio kyykistyi ystävänsä eteen, tietämättä, mikä tehdä tai sanoa. Hän huomasi yhtäkkiä, kuinka hänen omatkin jalkansa olivat kankeat ja hänen vaatteensa olivat repeytyneet. Kuinka kauan he olivat kävelleet? Ja miten pitkän matkan? Tulio ei osannut edes sanoa. Hän ei ollut kyennyt ajattelemaan muuta kuin Chelin löytymistä. Oliko hän todella raahannut parhaan ystävänsä tällaiseen kuntoon?

"Me emme löydä Cheliä, Tulio… hän jätti meidät. Olen pahoillani Tulio, mutta meidän… meidän pitäisi pysähtyä. Anteeksi…" Miguel sanoi käheästi, katsoen Tuliota suoraan silmiin.

Tulio avasi suunsa väittääkseen vastaan. Sanoakseen, että se ei ollut totta. Chel rakasti häntä, eikö niin? Miksi hän sitten jättäisi Tulion? Eihän Chel selviäisi yksin, ilman… oh.

Tulio sulki silmänsä ja puristi kätensä nyrkkiin. Hän oli niin typerä. Niin kuvottavan typerä! Miten hän saattoikin langeta sellaiseen ansaan, hän, Tulio, joka oli puolet elämästään tienannut elantonsa huijaamalla ihmisiä?

Niin, tietenkin. Chelin suunnitelma. Päästä pois El Doradosta: sitä varten hänellä oli hevonen. Aloittaa uusi elämä: sitä varten hänellä oli kulta. Ja Tulio? Ei hän tarvitsisi Tuliota mihinkään.

Kyyneleet kostuttivat Tulion silmät, mutta hän räpytteli ne pois. Hän ei itkisi huijarinaisen takia, ei ikinä. Hän avasi silmänsä ja näki vihreät silmät edessään. Silmät, jotka huokuivat anteeksipyyntöä, vaikka Tulio se tässä oli se, jonka piti pyytää anteeksi. Hänellä olisi Miguelille niin paljon hyvitettävää, alkaen tästä jumalattoman idioottimaisesta vaelluksesta, joka oli luhistanut Miguelin niin huonoon tilaan. Chel ei ehkä tarvinnut Tuliota, mutta Miguel tarvitsi.

"Älä pyydä anteeksi," Tulio sanoi. "Minun tässä pitäisi niin tehdä. Mitä minä olen tehnyt sinulle…" hän auttoi ystävänsä istumisasentoon ja piti tätä pystyssä. Sitten hän otti Miguelin kengät ja sukat pois ja tunsi sydämessään kauhean piston, kun hän näki Miguelin jalkaterien olevan hioutumilla ja rakkuloilla. Sitten hän riisui liivinsä, kävi kastelemassa sen meriveteen ja pyyhki partnerinsa hikistä otsaa. Miguel hymyili kaivatulle viileydelle ja sille, että Tulio viimein tuli järkiinsä. Tumma mies oli paljon rauhallisempi, kuin hän oli kuvitellut tämän olevan. Hän näytti surulliselta, mutta ei mitenkään erityisen epätoivoiselta tai järkyttyneeltä. Kun oivallus oli iskenyt häneen, hän oli rutistanut silmänsä kiinni ja näyttänyt hyvin vihaiselta ihan pienen hetken, mutta kun hän oli avannut silmänsä, hän näytti vain surulliselta ja kenties… huolestuneelta?

"Sattuuko sinua paljon?" Tulio kysyi vähän kömpelösti.

Miguel hymyili hieman. "Ei enää. Mutta minulla on hirveä nälkä ja jano, kuten varmaan sinullakin?"

Kun Tulio alkoi kuunnella omaa kehoaan vielä enemmän, hän tajusi, että hän todella oli hyvin nälkäinen ja janoinen. He olivat viimeksi syöneet aamiaista El Doradon temppelissä. Siitäkin tuntui olevan jo ikuisuus.

"Ah. No minä haen jotain… öm…" Tulio katseli avuttomana ympärilleen.

"Vettä oli lähistöllä olevassa lähteessä ja puissa on hedelmiä," Miguel sanoi.

"Aivan, tiesin sen."

Kun Tulio meni hakemaan muonaa, Miguel jäi istumaan hiekkaan. Hän katsoi, kuinka Tulio seisoi yhden hedelmäpuun edessä ja katseli korkealle oksistoon jossa hedelmät kasvoivat. Miguel pudisti päätään. Ei Tulio selviäisi ikimaailmassa ilma häntä.

"Nosta minua."

Tulio kääntyi katsomaan Miguelia, joka ihmeen kaupalla oli kävellyt hänen taakseen.

"Ei,Miguel, kyllä minä ne saan, kunhan…"

"Sen kun nostat vaan, niin saadaan jotain syömistä."

Tulio ei väittänyt vastaan, kerrankin. Hän nyökkäsi, kumartui ja antoi Miguelin nousta hänen olkapäilleen.

"Anteeksi, Miguel. Minusta ei taida olla mihinkään ilman sinua…" Tulio sanoi vaisusti. Hän oli ajatellut tekevänsä palveluksen ystävälleen ja olisi halunnut edes vähän hyvittää kaikkea Miguelille aiheuttamaansa tuskaa. Mutta hän ei pystynyt siihen ja tunsi itsensä poikkeuksellisen luuseriksi.

"Ei niin," Miguel sanoi leikkisästi, poimien hedelmiä nopeasti. "mutta se ei haittaa. Olen tottunut siihen."

"Ei kun ihan tosi," Tulio sanoi haudanvakavana. "Jos olisit jäänyt El Doradoon, istuisin varmaan yksin rannalla ja kuolisin pikkuhiljaa nälkään."

Miguel ei sanonut tähän mitään. Hän tuli alas ystävänsä olkapäiltä ja työnsi violetit hedelmät tämän syliin. "Vie nämä tuonne rannalle ja kerää kuivia puita niin voimme tehdä tulen. Minä haen vettä," hän sanoi neutraalilla äänellä.

Todellisuudessa, kun hän käveli kohti vesilähdettä, hänen sisuksensa kiersivät kehää hänen vatsassaan ja hänen rintaansa puristi. Entä jos hän olisikin jäänyt? Hän eläisi palvonnan ja mukavuuksien keskellä kauniissa ja ystävällisessä kaupungissa. Hän juhlisi joka ilta, eikä näkisi ikinä nälkää. Hän pelaisi ja pitäisi hauskaa paikallisten kanssa ja näkisi mitä ihmeellisimpiä asioita joka ikinen päivä.

Ja samaan aikaan Tulio istuisi yksin ja hyljättynä rannalla, nääntyneenä, ilman tyttöään, ilman kultaansa ja ilman Miguelia.

No, nyt Miguel oli onneksi mukana. He pitäisivät huolen toisistaan ja Tulio unohtaisi lopulta katalan Chelin ja tajuaisi, että elämä on ihan hyvää ilman rikkauksia ja naisia. Heillä oli toisensa, eikö se ollut ainoa, mitä he tarvitsisivat?

Tulio ei ollut ikinä kunnolla tajunnut sitä. Miguelista tuntui, että hän otti heidän ystävyytensä ja kumppanuutensa itsestäänselvyytenä, eikä osannut arvostaa Miguelin taukoamatonta läsnäoloa, kunnes lopulta menetti sen. Ehkä hän oppisi lopulta arvostamaan sitä, mikä todella oli elämässä tärkeää: ihmiset, jotka todella välittivät. Tai, tässä tilanteessa, ihminen, joka todella välitti.

Miguel kumartui lähteen äärelle, kauhaisi vettä kädellään ja maistoi sitä. Se maistui puhtaalta ja raikkaalta, kuten hän oli arvellutkin. Mutta miten hän saisi sitä mukaansa?

Hän kaiveli paidan salaisia sisätaskuja ja löysikin onnekseen pienen nahkapussukan, joka hänen arvioittensa mukaan pitäisi veden sisällään. Teoria varmistui todeksi, kun hän upotti sen raikkaaseen lähteeseen ja se täyttyi helposti vedellä.

Kun Miguel palasi rantaan, Tulio oli kerännyt ehkä vähän liiankin ison kasan kuivia puita ja asetteli niitä nyt hyvään kasaan. Mustahiuksinen mies näytti uupuneelta, surulliselta ja niin kertakaikkisen jätetyltä, että Miguel karisti mielestään viimeisetkin kostonhalun ja katkeruuden rippeet ja hymyili kumppanilleen, kun hän saapui kohdalle.

"Selvä. Ei sitten muuta kuin tuli elämään niin saadaan juhlat pystyyn," hän sanoi, yrittäen keventää tunnelmaa. Se onnistui, ainakin osaksi: Tulio hymyili vinosti ja suki hiuksiaan niin kuin hän aina teki. Miguel sai tulen tehtyä suhteellisen nopeasti. Auringon viimeisetkin säteet katosivat meren taa ja ystävykset söivät ja joivat nuotion valossa, muuten täydellisessä pimeydessä. Tulio katsoi tanssivia liekkejä hiljaisena ja Miguel katseli puolestaan ystäväänsä huolestuneena.

"Tulio?"

"Niin?"

"Olen pahoillani siitä Chelin jutusta." Se oli maailman kömpelöin osanotto, mutta Miguelista tuntui, että hänen pitäisi sanoa jotakin.

"Niin minäkin. Tunnen itseni niin typeräksi…" Tulio huokaisi.

"Et sinä ole typerä. Tai ainakaan sen typerämpi kuin minä… minäkin menin lankaan," Miguel valehteli. Hän oli tosiasiassa epäillyt itsekseen Chelin aikomuksia, mutta oli vain jotenkin siirtänyt epäilykset syrjään. Hän teki niin vähän liiankin usein ja siitä koitui Miguelin elämässä enemmän tai vähemmän ongelmia.

"Ei, Miguel, tarkoitan tätä koko sotkua. Rikoin omia sääntöjäni, joita minä vannotin sinua seuraamaan. Lankesin Chelin viettelyyn, uskoin hänen jokaisen valheensa ja minä…" Tulio veti tärisevästi henkeä ja katsoi sitten Miguelia mitä syyllisin ilme kasvoillaan. "…melkein menetin sinut hänen takiaan. Elämänkumppanin... naisesta, jonka tunsin neljä päivää. Sitten kun Chel juoksee karkuun, minä raahaan sinua pitkin metsiä, roikkuen yhä Chelin ja tyhjien lupausten perässä, saaden sinut tuollaiseen kuntoon. Sitten, kun yritän hyvittää sen ja koettaa saada sinun olosi paremmaksi, en pystykään siihen."

Tulion poskelle vieri hiljainen kyynel. "Olen minäkin ystävä… maailman surkein sellainen."

Miguel nousi hitaasti ja vaivalloisesti ylös ja Tulio luuli pienen hetken, että Miguel vain kävelisi pois. Mutta sen sijaan, vaalea mies istahti hänen viereensä ja kiersi toisen kätensä tämän olkapäille.

"Olet parempi ystävä kuin luulet, Tulio," Miguel kertoi. "mutta… voitko luvata yhden jutun?"

Tulio laski päänsä Miguelin olkapäälle. "Mitä vain."

"Älä jätä minua enää, ethän?" Miguel kuiskasi hänen korvaansa. Hän pelkäsi nyt enemmän kuin ikinä, että Tulio joskus löytäisi jotain, joka menisi hänen edelleen. Hän halusi olla kaikkein tärkein.

"En ikinä," Tulio sanoi. "Kunhan sinäkään et jätä minua."

"Et pääse minusta enää eroon, vaikka yrittäisitkin," Miguel mutisi, tönäisten ystäväänsä kevyesti, saaden tämän hymyilemään.

He istuivat hetken mukavassa hiljaisuudessa. Vähän ajan kuluttua Miguelin luomet olivat käyneet raskaiksi ja hän huomasi sivulle katsoessaan, että Tulio oli jo sikeässä unessa hänen olkapäätään vasten