KARKURI

Oli synkkä ja sateinen syyskuunilta, kun Berwald istui ikkunan ääressä kahvikuppi kädessään katsoen orastavaa myrskyä. Berwald katseli valtavan, yksinäisen kartanonsa pihaa ja hätkähti kun ensimmäinen salama halkaisi taivaan valaisten tienoon ja aiheuttaen valtaisan jyrähdyksen, joka löi korvat tukkoon. Berwald kurtisti kulmiaan nähtyään jonkin liikkuvan pihallaan.
Berwald tarkensi katseensa pensaaseen joka oli heilahtanut luonnottoman näköisesti. Oli liian pimeää jotta Berwald olisi nähnyt mikä puskassa liikkui, mutta seuraavan salaman välähtäessä taivaankannen poikki, hän viimein erotti mikä puskissa liikkui. Se oli poika.

Poika yritti turhaan suojautua raastavalta tuulelta, piiskaavalta vesisateelta ja kylmyydeltä repaleisilla, vettä valuvilla vaatteillaan. Berwald huokaisi. Poikahan kuolisi tuonne, ellei hän kävisi hakemassa häntä.
Berwald nousi tuolistaan ja lähti kävelemään ovelle, matkanvarrella hän poimi sateenvarjon telineestä ja avasi sen samalla kun astui ovesta ulos.
Berwald seisoi hetken ovella pimeydessä ennen kuin kääntyi takaisin hakeakseen eteisestä lampun. Palatessaan myrskyisään yöhön hän joutui hetken miettimään missä hän oli pojan nähnyt.

Hetken mietittyään Berwald lähti pensaita kohti , ja huomasi mytyn pensaiden upeaa ruskaa vasten. " Hej… Är du allt okej ? " Berwald kysyi.
Poika hätkähti ja kääntyi nopeasti saaden päälleen lehtisateen tönäistessään pensaan vartta. Poika katsoi Berwaldia silmät pelosta selällään kyynelten sekoittuessa hiljalleen sateeseen.
Berwald säikähti pojan ilmettä "Är du allt okej ?" hän toisti hermostuneena; Berwald ei ollut hyvä ihmisten kanssa, vaan pysytteli mieluummin yksin.
"Kom inn." Berwald sanoi, poika tuijotti häntä surkeana ja peloissaan
"M-mitä ?" hän sopersi. Berwald tuhahti ärtyneenä. Poika oli suomalainen, eikä selvästikkään ymmärtänyt ruotsinkielestä tuon taivaallista, ja vaikka Berwald osasikin lähes virheetöntä suomea, hän olisi mieluummin puhunut omaa äidinkieltään ruotsia.

"Tule sisään." Hän murahti ja odotti kunnes poika oli noussut, ja lähti kävelemään ovelle. Poika kompuroi perässä kylmästä kankeilla jaloillaan ja yritti pysyä pitkän ja pelottavan Berwaldin perässä.
Poika jäi ujona oven rakoon seisomaan. "Tule nyt" Berwald tokaisi.
Poika tuli sisälle, sulki painavan oven takanaan ja jäi eteiseen seisomaan veden valuessa hänen oljen vaaleaa tukkaansa pitkin vaatteille ja niiltä kylmälle lattialle. Berwald huokaisi ja lähti hakemaan pojalle pyyhettä.
Pengottuaan hetken kaappia hän löysi ison ja pehmeän, mustikan värisen pyyhkeen josta arveli pojan pitävän.
Kun Berwald palasi eteiseen poika seisoi eteisessä pelokkaana ja yrittäen seisoa mahdollisemman pienenä.

"Tässä, käy suihkussa, kylpyhuone on täällä" Berwald kuljetti märän vieraansa [tuossa oli jotain todella pervoa.] pitkin pitkää käytävää, ja pysähtyi niin äkisti että poika törmäsi häneen ja pyllähti hämmästyneenä lattialle.
He tuijottelivat toisiaan hetken hölmistyneinä, kunnes poika tirskahti. Berwaldkin hymähti huvittuneena ja katsoi luomutuneena poikaa, joka hihitteli lattialla istuen.
Jonkin ajan kuluttua poika rauhoittui. "Anteeksi, en huomannut että pysähdyit." poika sanoi kauniilla, pehmeällä ja iloisella äänellä katsoen Berwaldia hieman mustikkaa vaaleammilla tuikkivilla silmillään.
"Tuota… ei se mitään." Berwald sanoi hiukan hymyä tapaillen.
"kylve vain niin pitkään kuin haluat, tuon oven vieressä on sinulle puhtaita vaatteita." "kiitos." poika sanoi hymyillen. tule sitten olohuoneeseen eli kävele käytävää pitkin ja käänny ensimmäisestä avoimesta ovesta vasemmalle, minä odotan siellä." Berwald ohjeisti. "joo… Mihin minä pistän märät vaatteeni?" poika kysyi punastuen.
"Jätä ne tuohon oven eteen, niin minä vien ne kuivumaan." Berwald vastasi, ja lähti olohuoneeseen katsomaan myrskyävää yötä.
Jonkin ajan kuluttua Berwald nousi nojatuoliltaan ja haki vaatekaapistaan vanhan vaaleansinisen yöpukunsa, joka oli hänelle itselleen liian pieni mutta mikä olisi todennäköisesti liian suuri pienikokoiselle pojalle.
Kun Berwald vei vaatteita kylpyhuoneen oven eteen, hän kuuli laulua sisältä. Berwald ei tunnistanut laulua, mutta se oli kaunis ja pojan lauluääni pehmeä. Berwald jäi kuuntelemaan laulua paikoilleen jähmettyneenä. Viimein laulu loppui ja Berwald heräsi transsistaan ja otti pojan märät vaatteet ja käveli pois mahdollisimman hiljaa.

Berwald istui nojatuolissaan ja katsoi ulkona riehuvaa myrskyä, kun kuuli askeleita käytävästä. Poika tuli ovelle päällään aivan liian iso pyjama. Pojan posket paloivat suihkun jäljiltä punaisina ja märät hiukset olivat kuivauksen jälkeen pörrössä. Poika piti suurta pyyhettä käsissään ja näytti suihkun jälkeen raukealta.
"Tule istumaan." Berwald sanoi. "Haluan kysyä sinulta jotain." hän jatkoi. Poika nyökkäsi ja istuutui sohvalle. "Kuka sinä olet?" Berwald kysyi ensimmäisenä. "Olen Tino Väinämöinen, entä sinä?" "Berwald Oxenstierna. Miksi olit ulkona myrskyssä? " Berwald kysyi kulmiaan kurtistaen.
Tino punastui ja mietti hetken ennen kuin vastasi. "Karkasin paikasta jossa minua pidettiin vankina, joten minulla ei ole paikkaa minne mennä…" Tino sanoi alakuloisesti.
"Voisit jäädä tänne." Berwald sanoi ja yllättyi itsekkin sanoistaan. Yleensä hän vältteli ihmisten seuraa kuin ruttoa ja nyt hän oli kutsunut ventovieraan pojan luokseen asumaan.

Hämmästys vaihtui Tinon kasvoilla innostukseen ja kiitollisuuteen. "Oikeastikko ? Kiitos!" Tino huudahti ja syöksyi yllättyneen Berwaldin kaulaan "kiitos kiitos kiitos!" Tino toisteli lähes kyynelissä.
Kun poika oli rauhoittunut, Berwald kysyi kömpelösti "Haluatko kaakaota?" Tino nyökkäsi vielä viimeisen onnenkyyneleen valuessa hänen pehmeälle poskelleen. "Tulen kohta takaisin." Berwald sanoi epäröiden.
Berwald meni keittiöön lämmittämään jo aiemmin tekemäänsä kaakaota, kun hän palasi takaisin Tino oli nukahtanut sohvalle. Lievästä hämmästyksestä toivuttuaan Berwald haki huoneestaan viltin ja peitteli pojan. Tino näytti suloiselta ja rauhalliselta nukkuessaan. Berwald ojensi kätensä ja silitti varovaisesti pojan kosteita hiuksia jotka olivat sileät ja pehmeät. Tino hymyili unissaan ja tarttui pehmeällä kädellään Berwaldin käteen ja äännähti tyytyväisesti. Berwaldin sydän löi tietään ulos rinnasta, ja hän hämmästeli reaktiotaan. Viimein Berwald sai vedettyä kätensä pois ja meni nukkumaan Tinon kauniiden kasvojen kuva painautuneena hänen verkkokalvoilleen.

Aamulla Tino heräsi paistettujen lettujen tuoksuun ja hänen vatsansa ilmoitti äänekkäästi edellisestä ateriasta kuluneen liian kauan. Tino venytteli ja lähti kulkemaan tuoksua kohti.
Keittiössä Berwald istui kahvikupin ääressä ja söi hiljalleen paistamiaan lettuja. Kuullessaan Tinon tulevan hän laittoi paistin pannulta loput letut Tinolle kattamalleen lautaselle. Tino kurkisti ujona oven raosta ja hymyili "Huomenta." Hän sanoi. "Huomenta." Berwald vastasi ja viittasi pöydän toisella puolella olevaa lautasta "Pidätkö letuista?" hän kysyi. "Joo tosi paljon." Tino vastasi hymyillen ja sai Berwaldin punastumaan.

Kuukaudet vierivät ja joulu lähestyi Berwaldin ja Tinon ystävyyden syventyessä ja heidän viettäessä onnellista ja rauhallista elämää suuressa kartanossa.
Kunnes 23.12 kartanon harvoin käytettyä ovikelloa soitettiin varhain aamulla vaativaan sävyyn. Tino jonka huone oli lähempänä pääovea meni unenpöpperöisenä avaamaan ovea ja kohtasi siellä pahimman painajaisensa.
Tino valahti kalpeaksi ja sanoi heikosti "S-sinä… m-mitä sinä täällä teet?" "minäkö?" ovella seisova virnuileva Ivan Braginski sanoi muka hämmästyneenä. "Haen tietenkin takaisin sen joka minulle kuuluu." Ivan sanoi kylmästi.

Berwald heräsi ovikellon soittoon, ja oli jo nousemassa ylös kun kuuli Tinon oven aukeavan ja pojan astelevan ovelle ja avaavan sen. Berwald asettui mukavammin sänkyynsä ja kuunteli. Pojan avattua oven kuului hetken vaimeaa puhetta ja sitten hiljainen tukahtunut äännähdys. Kun vähään aikaan ei kuulunut mitään, Berwald nousi ylös ja käveli huolestuneena ovelle. Ovella ei kuitenkaan ollut ketään ja kun Berwald meni lähemmäs ovea, hän huomasi sen olevan hieman raollaan "Outoa" mies mutisi ja meni tarkistamaan Tinon huoneen jonka totesi tyhjäksi.
Silloin ovelle koputettiin ja kun Berwald avasi sen, hän näki pitkän mutta silti itseään hieman lyhyemmän miehen, vaalea hiuksisen ja hätääntyneen. "Onko Tino täällä ?" hän kysyi ympärilleen pälyillen . "Ei, Ei ole. Kuka sinä olet?" Berwald kysyi kummastuneena.

"Olen Eduard Von Bock, eikö Tino tosiaan ole täällä? Mutta hänenhän pitäisi asua täällä? Eikö?" Eduardiksi esittäytynyt mies kysyi epätoivoisena. "Oli hän täällä vielä hetki sitten kun ovikello soi, hän meni avaamaan ja katosi. Mistä tiesit että Tino asuu täällä?" Berwald katseli ihmeissään vierastaan joka näytti siltä että saisi kohta hermoromahduksen. "Tino kirjoitti siitä minulle." ja nähdessään Berwaldin kysyvän ilmeen hän lisäsi "Olen Tinon ystävä sieltä missä hän oli vankina."
Eduardin sanat toivat Berwaldin mieleen muiston illasta, jolloin Tino oli muuttanut hänen luokseen. "Mutta nyt meillä on kiire." Eduard sanoi keskeyttäen Berwaldin muistelutuokion. "Meidän on pelastettava Tino !" Eduard sanoi päättäväisesti. "Pelastaa mistä ja miltä..?" Berwald kysyi hämmentyneenä.

"Meidän pitää pelastaa Tino Ivan Braginskilta Ivanin kartanosta." "MITÄH! IVANIN !" Berwald huusi ja kirosi mielessään, hän vihasi sitä kurjaa vodkan litkijää. "Tulen kohta, vaihdan vain vaatteeni" Berwald sanoi ja vilkaisi yöpukuaan. "Tunnetteko Ivanin?" Eduard kysyi ällistyneenä. "Kyllä." Berwald sanoi olkapäänsä yli hampaitaan kiristellen."Valitettavasti. "Berwald tuli kohta takaisin sotisopa yllään. "Mennään." hän sanoi.