Merlin -Minä Näen Sinut
Minä näen sut
Näen sun voitot ja taistelut
Tunnen sun ilot ja naurut
Jotka oot aina padonnut
Minä näen sut
kuulen ne toiveikkaat laulut
piilossa soitetut
Ja minä näen sut
Sä olet liian hyvä
Olet pahoillekin liian hyvä
Et tuomitse tai syytä
Kun muut elää itsekkyydestä
Ja sä voit minuun luottaa
Ja sä voit aina minuun luottaa
Oon tässä tartu lujempaa
Ohjaan kun astut suurempaan
-Antti Tuisku (joo tiedän, sori, mutta sanat nyt sattui sopimaan :D )
Uther on kuollut vaikeaan sairauteen ja Arthur kruunataan kuninkaaksi. Tuore hallitsija on kuitenkin peloissaan ja hämmentynyt: Tulisiko hänen johtaa valtakuntaa kuin isänsä vai kuten hän itse näkisi parhaaksi? Yhtenä päivänä Arthur eksyy tapojensa vastaisesti metsään ja törmää vahingossa Merliniin, nuoreen velhoon ja parantaja-Gaiukseen, jotka asuvat keskellä korpea. Arthur oppii velhopojalta enemmän kuin olisi uskonut voivansa.
Kirjoittaja: OhFantasyWorld
Sanoja (tässä osassa): 2,003
Varoituksia: eipä juuri, paitsi jos et tykkää poikarakkaudesta ;)
Huomautuksia: Tämä on ns. canon era AU, eli aikakausi on sama, mutta kaikki henkilöt ovat hieman erilaisia ja erilaisissa asemissa kuin tv-sarjassa.
En omista mitään tv-sarjaan liittyvää, kunhan leikin hahmojen kanssa mahdolliset virheet ovat yksin minun!
Arthur avasi painavia silmiään, kun aurinko paistoi valtaistuinsalin suurista ikkunoista hänen kasvoilleen. Hän istui lattialla ja nojasi selällään korokkeeseen, niska epämukavassa asennossa, punainen viitta hänen allaan ja kruunu vinksahtaneena hänen otsalleen.
Heti, kun Arthur tajusi, missä hän oli, hänen silmänsä avautuivat täysin auki ja hän työnsi itsensä ylös lattialta, jääden seisomaan epävarmin jaloin vähän kauemmas korokkeesta. Hänen sydämensä pamppaili ja hänen kasvoiltaan katosi väri.
Hän ei ollut ikinä hävennyt itseään niin paljon.
Valtaistuinsalin keskellä, nousevan auringon valossa kylpevällä korokkeella makasi hänen isänsä, Camelotin kuningas Uther, kaikessa mahtavuudessaan vielä kuolemansakin jälkeen, parhaat vaatteet ja korut päällään ja kallisarvoinen kruunu päässään.
Ja Arthur oli nukahtanut kuninkaan, isänsä ruumiin eteen, kuin pikkupoika, joka nukahteli mihin sattui.
Hän hieroi kuumottavia kasvojaan. Hänen olisi pitänyt valvoa isänsä vieressä koko yön, ajatella kuningasta ja olla kuin kunnon pojan kuuluisi: kunnioittava. Hän ei muistanut, milloin hän oli nukahtanut, mutta hän yritti kertoa itselleen, että siitä tuskin olisi kovin montaa tuntia. Sitä paitsi, kukaan ei ollut paikalla todistamassa hänen typeryyttään.
Paitsi Uther. Arthur katsoi taas vakavana lepäävää isäänsä ja tiesi, miten pettynyt Uther olisi poikaansa. Ei vain nukahtamisen takia, vaan ihan yleisesti. Uther kasvatti Arthurin yksin, kun kuningatar Ygraine, Arthurin äiti, kuoli muutaman minuutin jälkeen Arthurin syntymästä. Hän tolkutti pojalleen vuodesta toiseen, kuinka hän olisi tuleva kuningas, kuinka Arthurin tulisi olla valmis jo hyvissä ajoin, kuinka Arthurin olisi otettava vastuuta jo kuusivuotiaana, kun muut sen ikäiset pojat vasta leikkivät puumiekoilla. Uther sen sijaan laittoi poikansa harjoittelemaan joka päivä taistelua, menemään mukaan metsästysretkille, osallistumaan joka ikiseen kokoukseen ja neuvotteluun ja vaati häntä ymmärtämään kaiken, mitä siellä puhuttiin.
Ja Arthurista tuntui, oli aina tuntunut, että kaikista hänen ponnisteluistaan huolimatta hän ei ollut ikinä tarpeeksi eikä ikinä riittävä. Uther löysi kaikesta jotakin vikaa, jotain huomauttamista. Arthur tunsi olevansa pettymys: hän oli Utherin ainoa poika, ainoa kruununperillinen, eikä muuta vaihtoehtoa.
Tai niin hän oli luullut.
Uther oli joutunut muutama päivä sitten hirveän taudin uhriksi. Kuningas oli riutunut lähes tunnistamattomaksi, harmaaksi ja vanhan näköiseksi, vaikka hän oli vielä suhteellisen nuori. Hovilääkäri oli neuvoton ja oli julistanut surullisena Arthurille, että mitään ei ollut tehtävissä: kuningas tulisi kuolemaan.
Arthur ei vieläkään ihan käsittänyt sitä. Hän oli aina ajatellut, että hänen isänsä eläisi vielä vuosia, sillä hänhän oli siihen asti ollut täysin terve. Hän oli kuvitellut, ettei hänen tarvitsisi olla kuningas vielä pitkään aikaan. Toisin kuitenkin kävi.
Kun Arthur oli istunut isänsä kuolinvuoteen vieressä, pitäen hitaasti hengittävälle ja puolitajuttomalle kuninkaalle seuraa hänen kuolemaansa asti, Uther oli yhtäkkiä avannut silmänsä täysin auki ja katsonut poikaansa kuin hädässä.
"Isä?" Arthur oli kysynyt huolestuneena. Hän oli ensin ajatellut, että Utheria sattui jostakin kauheasti.
"Poika," hän oli rohahtanut karhealla kurkullaan, kuulostaen vieraalta.
"Minun täytyy… kertoa sinulle jotakin…"
"Älä puhu," Arthur oli sanonut hiljaa, sillä Utherin teki selvästi kipeää.
Kuningas oli katsonut häntä niin kuin oli katsonut ihmisiä vuosikymmenien ajan: "uskallatkin komentaa kuningastasi." Se oli toiminut, vaikka hän olikin ollut heikossa kunnossa.
"Vuosia sitten," Uther oli sanonut hitaasti, keskittyen joka sanaan, "ennen kuin tapasin äitisi… minulla oli… nainen."
Nainen? Uther oli aina väittänyt, että Ygraine oli hänen ainoa rakkautensa, kohtalontoverinsa, Arthur oli ajattellut hämmästyneenä.
"Olin nuori ja typerä ja vähän… kapinallinen. Minä… me…" Uther ei ollut ikinä kuulostanut niin epävarmalta, niin tapojensa vastaiselta. Arthur oli odottanut.
"Minä vietin yön hänen kamarissaan. Hän oli palvelijana eräässä toisessa kuningaskunnassa, jossa olin vierailulla. Hän oli tumma ja viekkaannäköinen, aivan erilainen kuin vaalea ja suloinen Ygraine. Tiesin heti tehneeni virheen ja olin häpeissäni. Ajattelin, ettei minun tarvitsisi ikinä olla tekemisissä hänen kanssaan, mutta vuoden päästä vierailustani hän kirjoitti minulle kirjeen ja kertoi, että hän oli synnyttänyt tytön. Minun tyttäreni."
Uther oli sulkenut väsyneenä silmänsä ja hänen poskelleen oli valunut hiljainen kyynel. Arthur oli ollut hiljaa.
"Emme koskaan tavanneet. Kirjoitin hänelle kirjeen ja anelin, ettei hän ikinä kertoisi, kuka hänen tyttärensä isä oli. Hän suostui."
Uther oli katsonut poikaansa ja Arthurilla oli kummallinen olo. Hän oli tiennyt, että Uther oli halunnut jonkinlaisen synninpäästön ennen kuolemaansa. Hän oli pyytänyt äänettömästi anteeksi pojaltaan, jonka oli pitänyt pyytää isältään anteeksi paljon vähäisempiä tekojaan.
"Se on ainoa asia, jota kadun kuolemaani asti, kenties kauemminkin."
Utherin sanat olivat saaneet Arthurin kädet puristumaan nyrkkiin. Heidän isä-poika – suhteensa oli aina ollut kireä ja mutkainen, eikä Arthur aina ajatellut isästään kovin hyvää.
Mutta nyt kun Camelotin kuningas oli myöntänyt viime töikseen kuolinvuoteellaan, että ainoa asia, jota hän katui, oli se, ettei hän ikinä tavannut äpärälastaan, Arthur oli vihannut isäänsä syvästi.
Entäpä ne kaikki kerrat kun Uther oli sulkenut poikansa, ihan laillisesta avioliitosta syntyneen poikansa, vankityrmiin kokonaiseksi viikoksi, koska Arthur oli sanonut jotakin häntä vastaan? Tai se, kun Uther oli mestauttanut linnan palvelijatytön, koska tämä oli opetellut loitsun, joka paransi hänen sairaan pikkusiskonsa? Tai se, kun hän oli käskenyt ruoskia julkisesti yhden mies-paran, jonka kotoa oli löytynyt lumottu rannerengas?
Hän ei puhunut isälleen enää mitään. Uther kuoli seuraavana yönä ja Arthur koetti olla surematta, mutta ei voinut sille mitään. Uther oli ankara ja tiukka ja jopa julma, mutta hän oli Arthurin isä ja heillä oli ollut hyviäkin hetkiä. Ne olivat olleet harvassa, mutta ne tulivat Arthurin mieleen paljon helpommin nyt kun kuningas makasi kuolleena.
Hänet oli määrä kruunata kuninkaaksi sinä aamupäivänä. Arthur ojensi kättään ja sulki sen hetkeksi isänsä miekan päällä lepäävän käden päälle.
"Kiitos isä, " hän kuiskasi, nielaisi kyyneleensä ja lisäsi: "Ja anteeksi."
Sitten hän lähti viimeisen kerran pois valtaistuinsalista, jossa hän oli niin monesti seissyt isänsä edessä, raportoiden retkistään ja ollut huudettavana ja toruttavana. Arthur sulki perässään raskaan oven.
Alas rappusia asteli hänen miespalvelijansa, George, joka peitti haukotuksensa kädellään. Hän näytti hyvin nukkuneelta, huolimatta siitä, että hänen kuninkaansa oli juuri kuollut. Ajatus suututti Arthuria hiukan.
"Huomenta, ylhäisyys," George sanoi ja otti tunnollisesti Arthurin viitan pois hänen harteiltaan. Hän oli hyvä palvelija, tunnollinen, vastuullinen ja paras, joka Arthurilla oli ikinä ollut, mutta hänen kanssaan keskustelu oli aivan toivotonta. George oli tylsä, huumorintajuton ja hän oli samaa mieltä Arthurin kanssa joka ikisessä asiassa. Mikä oli tietysti oikein: eiväthän alhaiset palvelijat voineet ruveta väittelemään herrojensa ja emäntiensä kanssa. Mutta Arthur todella tarvitsisi jonkun, joka uskaltaisi sanoa mielipiteensä. Kuninkaana hän tarvitsisi jonkun, joka auttaisi häntä tekemään päätöksiä. Hän tarvitsi neuvonantajan niin nopeasti kuin mahdollista.
Mutta keneen hän voisi luottaa? Arthurilla ei sattuneesta syystä ollut oikeastaan ystäviä. Hän oli liian kiireinen ystäville. Hänellä oli hänen ritarinsa, mutta he eivät uskaltaneet panna tikkua ristiin Arthurin kanssaan, kuten eivät palvelijatkaan. Häntä kunnioitettiin ja pelättiin liikaa.
"Kuninkaalliset eivät tarvitse ystäviä, paitsi tietenkin sellaisia, joista me hyödymme. He ovat enemmänkin kuin liittolaisia," Uther oli kerran selittänyt napakasti, kun Arthur oli kymmenvuotiaana kysynyt, miksei hänellä ollut ystäviä.
"Jos sopii, ylhäisyys, laitan teille kylvyn ja sitten voimme alkaa valmistelemaan teitä kruunajaisianne varten?" George sanoi ja Arthur nyökkäsi poissaolevana.
"Kauan eläköön kuningas! Kauan eläköön kuningas! Kauan eläköön kuningas!"
Arthur heitti tuskastuneena peittonsa lattialle ja nousi ylös sängystään. Mantra oli soinut hänen päässään niin kauan kun hän oli ollut yksin huoneessaan.
Hän avasi ikkunan ja hengitti raitista ilmaa. Oli kesä, ja ulkona oli vielä valoisaa, vaikka oli varmaan jo keskiyö. Talot linnan alla olivat valaistuja: ihmiset juhlivat uutta kuningasta.
Arthur sulki ikkunan. Hän ei ollut yhtään niin iloinen kuin Camelotin ihmiset. Hän ei ollut valmis. Hän oli vasta kahdenkymmenen, eikä hänellä ollut ollut aikaa valmistautua! Hänen isänsä oli sairastunut niin äkillisesti, varoittamatta yhtään etukäteen. Ei Arthur tiennyt, miten johtaa kokonaista valtakuntaa. Vaikka hän oli seissyt joka ikisessä kokoontumisessa valtaistuinsalissa ja istunut pitkän pöydän äärellä joka ikisessä kokouksessa, hän ei oikeasti tiennyt.
Camelotin tuore kuningas istahti takaisin sängylleen, hieroi kasvojaan ja taisteli vihaisia kyyneliä vastaan. Hän ei ollut ikinä ollut niin yksinäinen.
Kaikki olettivat häneltä jotakin! Kruunajaisten jälkeen pidetyissä pidoissa hän oli kuullut mumistuja keskusteluja, joissa pohdittiin, pitäisikö Arthur isänsä lait vai muuttaisiko hän niitä.
Yhtä lakia Arthur oli miettinyt jo vuosia. Hän oli nähnyt monien velhojen kuolevan linnan aukiolla. Hän ei ollut heidän mestaamisensa kannalla, mutta silloin hän oli ollut prinssi ja hänen isällään oli ylin päätäntävalta. Utherin ilme ei koskaan nytkähtänyt suuntaan tai toiseen kun kirves osui kohteeseensa, mutta Arthur sulki aina silmänsä ja käänsi päätään kun näin tapahtui. Syyllisiä tai ei, hän ei halunnut nähdä ihmisten kuolevan, jollei ollut ihan pakko.
Nyt hän oli kuningas: hän voisi lopettaa sen. Mutta tulisiko silloin valtakuntaan kaaos? Valtaisivatko ilkeät velhot ja noidat koko Camelotin ja tappaisivat kostonhimoisina kaikki ei-taikovat ihmiset? Uther oli aina vakaasti ollut sitä mieltä, että taikuus oli pahaa ja sillä siisti: ihan sama, kuka taikaa käytti. Arthur oli nähnyt todisteita siitä omin silmin: tuskin oli kulunut vuottakaan hänen elämässään, ettei joku velho tai noita olisi yrittänyt hyökätä Camelotiin ja ottaa sen haltuunsa.
Arthur ei oikeasti tiennyt, eikä hän voinut kysyä keneltäkään: kaikki vain kieltäisivät taian hyväksymisen oikopäätä, koska jopa taikuudesta myönteisessä valossa puhuminen oli edelleen laitonta.
Nuori kuningas valvoi seuraavankin yön, tuijottaen avuttomana kivilattiaa ja miettien kiivaasti, miten hän voisi olla edes vähän kelvollinen kuningas.
Seuraavana aamuna Arthur kokosi ritareitaan ja julisti lähtevänsä metsästämään. Hän tunsi tarvitsevansa raitista ilmaa selvittääkseen päänsä ja ajatuksensa. Metsästys yleensä sai ajatukset muualle ja Arthur nautti siitä: hän oli hyvä metsästäjä.
Pian hän kuitenkin tajusi, ettei siitä ollut hyötyä. Eläimiä ei näkynyt mailla eikä halmeilla ja Arthur ei pystynyt keskittymään niiden etsimiseen. Huolet ja typerät ajatukset pyörivät hänen päässään ja aiheuttivat hänelle pientä päänsärkyä.
Kun pimeys laskeutui, heidän oli pakko leiriytyä metsään ja jäädä sinne yöksi. Arthur makasi turhautuneena ja kuunteli tulen rätinää ja ritareiden iloista keskustelua. Heillä on helppoa, hän ajatteli. Heidän tarvitsee vain seurata käskyjä ja totella.
Hän ei arvatenkaan saanut unta ja nousi ennen pitkää ylös epämukavalta pediltään.
Ritarit hiljenivät heti. He olivat ilmeisesti luulleet, että heidän kuninkaansa oli syvässä unessa.
"Majesteetti? Onko kaikki hyvin?" yksi heistä kysyi.
Arthur heilautti kättään vähätellen.
"Käyn kävelemässä," hän ilmoitti ja työnsi miekkansa vyönsä tuppeen.
"Öh," sama ritari sanoi, ilmeisesti miettien kuumeisesti miten hän voisi estää Arthuria lähtemästä kuulostamatta epäkunnioittavalta. Arthur pyöräytti silmiään.
"Tulen ihan pian takaisin. Pitäkää tulta yllä niin kauan kuin voitte, älkääkä poistuko leiristä, onko selvä?" hän sanoi, tavoitellen isänsä auktoriteettia tihkuvaa äänensävyä. Ritarit myöntyivät heti.
Arthur ei ollut eläessään eksynyt minnekään. Hän tunsi metsät kuin omat taskunsa ja löysi aina jonkun polun tai merkin, jonka avulla hän osasi suunnistaa takaisin.
Hän tajusi kuitenkin hyvin pian, että hän oli kulkenut liian kauas. Hän oli ajatuksissaan kävellyt ties miten kauan, katsomatta kunnolla, minne oli menossa ja oli joutunut jonnekin, joka näytti täysin vieraalta. Lisäksi, oli pilkkopimeää ja tiheän metsän oksiston välistä ei näkynyt kunnolla edes tähtiä. Arthur oli kertakaikkisen, täydellisen eksyksissä.
Hän potkaisi lähintä puuta. Ja tietysti hän oli käskenyt ritareiden ehdottomasti pysyä leirissä! Varsinainen kuningas minäkin olen. Ensimmäinen kunnon käsky ja sekin oli aivan surkea!
Arthur ei voinut muuta kuin istua maahan ja odottaa auringon nousemista. Niin pimeällä ei ollut järkeä lähteä vaeltamaan enää kauemmas. Hän joutuisi vain vielä kauemmas leiristä ja silloin takaisin löytäminen oli vielä vaikeampaa. Arthur vain toivoi, että ritarit eivät lähtisi etsimään häntä: silloin he kulkisivat vain todennäköisesti ristiin eivätkä löytäisi toisiaan. Arthur tunsi omantunnon pistoksen kun hän ajatteli ritari-raukkoja, jotka pelästyneinä luulivat, että he olivat vastuussa tuoreen kuninkaan katoamisesta.
Arthur asettui mahdollisimman mukavaan asentoon, tarttui tiukasti kiinni miekkansa kahvasta ja koetti pysyä hereillä aamunkoittoon saakka.
Kahden yön valvominen kuitenkin painoi hänen kehoaan ja hän antoi pian unelle periksi.