Ensimmäinen osa.
Tasainen näppäimistön näpsytys kaikui, muuten autiossa työhuoneessa. Huonekalut olivat antiikkisia ja ajan patinoimia, selvästi jo muutamien sukupolvien eteenpäin antamat.
Hopeanharmaat hiukset omaava mies nojautui taaksepäin mustalla toimistotuolillaan ja huokaisi raskaasti, venytellen käsivarsiaan turhautuneena. Hän ei voinut luovuttaa nyt, sillä deadlineen oli vain kaksi vuorokautta aikaa, mutta Ivanin mahaa kalvava näläntunne pakotti hänet ylös tuolilta, pois työhuoneestaan ja alas rappusia ison omakotitalon ei, kartanon keittiöön
Keittiö oli hyvin tilava ja yllättävän siisti jos ajattelee, että Ivanille ei jäänyt melkein lainkaan aikaa siivota omaa kotiaan. Siksi hän oli palkannut siivoojia, jotka kävivät hänen kodissaan siivoamassa päivittäin. Tasaiset pinnat olivat aina siistejä ja pölyttömiä. Lattiat kiilsivät kuin marmori ja kaikki tavarat olivat omilla paikoillaan. Vain eteisen ja olohuoneen peilit olivat jokseenkin likaisia. Siivoojat ihmettelivät aina, kun talon isäntä kielsi siivoamasta peilejä. Jotkut pyyhkivät ne vasten talon isännän tahtoa ja silloin Ivanin oli tapana peittää ne kankailla ennen kuin hän näki kuka katsoi sieltä takaisin.
Hopeanharmaat hiukset omaava mies käveli jääkaapin eteen ja avasi sen oven. Siellä ei ollut juuri mitään. Vain muutama vodkapullo, pari mehutölkkiä, maitoa, hedelmiä ja voita. Ivan otti yhden omenan ja haukkasi siitä palan. Hänen hampaansa upposivat syvälle hedelmälihaan ja hedelmän mehu oli suloisen viileää ja raikasta. Omena maistui taivaalliselle.
"Hah…", kuului eteisestä hento ääni. "Nautitko sinä siitä, mitä juuri teet?"
Ivan jähmettyi ja nielaisi suunsa tyhjäksi. Hän taas puhui.
"Mene pois", Ivan kuiskasi ja lähti keittiöstä takaisin työhuoneeseensa.
"Käyttäydyt aina kuin inhoaisit minua… Ei sinulla ole mitään syytä sii-", ääni jatkoi mairittelevasti, melkein imelästi, mutta Ivan keskeytti sen vetämällä liioitellun lujasti työhuoneensa oven kiinni ja lukkoon.
Työhuoneessa oli rauhallista, ei peilejä, ei mitään ylimääräistä.
Vain seinällinen kirjoja vankassa kirjahyllyssä, työpöytä, tuoli ja lattiaa peittävä paksu villalanka-matto.
Venäläinen lysähti istumaan tuoliinsa huokaisten, ennen kuin kääntyi tietokoneelleen, joka oli mennyt valmiustilaan ja surisi hiljaa. Ilman koneen kelmeää keinovaloa, huone oli melkein pimeä, lukuun ottamatta himmeää jalkalamppua nurkassa.
Näppäimistö nakutti jälleen hetken, ennen kuin kone päästi terävän piippauksen ja sammui. Lähes samalla sekunnilla myös jalkalamppu pimahti.
"Mit-...čort voz'mí" Ivan kirosi venäjäksi ja haparoi pilkkopimeässä ovelle ja siitä ulos portaikkoon. Hän kokeili valokatkaisijaa, mutta valot eivät syttyneet, ilmeisesti äkillinen sähkökatkos.
Ääni hihitti hiljaa. Ivan mulkaisi eteisen peiliä kohti, muttei nähnyt kuvan heijastusta. Se oli vain hyvä koska hän pelkäsi omaa kuvajaistaan ja erityisesti Häntä, joka sieltä katsoi aina takaisin.
"Mikä hätänä, Ivan, kultaseni?" ääni ilkkui. "Pelkäätkö pimeää?"
Ivanin posket punastuivat hennosti ja hän jätti vastaamatta. Tuo kummajainen oli aina kiusaamassa harmaahiuksista ja se ärsytti päätä kivistävästi.
"Tule tänne niin lohdutan sinua..." ääni jatkoi, sanat kaikuen korkeakattoisissa huoneissa, kuin tullen joka ikisestä peilistä, mitä asunnossa oli.
"L- lopeta!" Ivan huusi, painaen kädet korvilleen. Mies valui seinää pitkin istumaan, käpertyen pieneksi keräksi. Hyräillen itsekseen, hän vajosi transsinkaltaiseen uneen.
"A- anteeksi, Mr. Braginski?" pehmeä käsi ravisteli hopeatukkaisen hereille kovalta puulattialta.
Ivan avasi silmänsä ja hätkähti kun tunsi jonkun kosketuksen olkapäillään. Vieras otti nopeasti kätensä pois ja alkoi hyssytellä,
"A- anteeksi, Mr. Braginski, mutta teidän ei pitäisi nukkua kovalla ja kylmällä lattialla."
Venäläinen huokasi ja hieroi ohimoaan sormenpäillään.
"Se oli taas Hän… ", Ivan sanoi. "En pysty keskittymään työhöni."
Toris huoahti,
"Älä huoli Mr. Braginski, ei Hän satuta sinua. Voi peittää kaikki peilit jos haluat ja teidän pitäisi kai ottaa lääkkeenne, sopiiko?"
Ivan nyökkäsi, nousi ylös lattialta ja meni yläkerrassa olevaan kylpyhuoneeseen. Liettualainen nuorimies jäi alakertaan peittämään peilit.
Yläkerran kylpyhuoneessa ei ollut peilikaappeja eikä mitään heijastavia esineitä. Ivan avasi lavuaarin yläpuolella olevan puisen kaapin ja otti sieltä pilleripurkin ja avasi sen. Hän otti sieltä yhden pienen valkoisen lääkkeen ja nielaisi sen alas ilman vettä. Purkin hän pisti takaisin kaappiin.
Yllättäen polttava halu pakotti miehen ulos kylpyhuoneesta portaikkoon ja takaisin omaan työhuoneeseensa.
Tietokone hurisi hennosti. Ilmeisesti se oli kytkenyt itsensä päälle sähkökatkoksen jälkeen. Vain huoneen ilma tuntui tunkkaiselta, joten Ivan avasi ikkunan tuulettaakseen huonetta. Kirpeä syystuuli rauhoitti välittömästi miehen mieltä ja pian tämä huomasi seisoneensa ikkunan ääressä jo varttitunnin.
Äänistä päätellen Toris oli saanut siivottua yläkerrassa ja raahasi isoa pölynimuria alas kapeita rappusia.
Jokin sen hetken tunnelmassa toi hänelle mieleen muutaman asian, jotka hän voisi sisällyttää työn alla olevaan kirjaansa.
"Hm~ ehkäpä...ehkäpä..." Ivan mutisi ja herätti tietokoneensa valmiustilasta, alkaen jälleen kirjoittamaan.
Toinen osa.
Seuraavana päivänä aamu valkeni sumuisena ja harmaana. Syksy oli tulossa ja päivät kävivät lyhyemmiksi. Yöt pitenivät ja samalla myös äänet voimistuivat Ivanin päässä. Venäläinen nousi ylös työtuolistaan ja haukotteli venytellen käsiään päänsä yläpuolella. Hän oli saanut nukuttua vain muutaman tunnin, mutta se riitti hänelle. Kirjailijalla ei ollut aikaa nukkua koskaan kunnolla. Äänet pitivät hänet liian helposti hereillä.
Ivan avasi lukitun työhuoneen oven ja laskeutui ala- kertaan. Ikkunan hän oli jättänyt auki.
"Oh. Ivan kultaseni, nukuitko hyvin?" ääni kysyi imelästi ja lisäsi hennon, mutta kuuluvan painon sanalle 'kultaseni'.
Ivan ei vastannut ja hän käveli keittiöön laittamaan kahvin tippumaan.
"Miksi tässä talossa ei voi olla missään minkäänlaista teetä?" Ivan mumisi ja tutki kaappeja läpikotaisin löytämättä hänen rakasta teetään. Vodkaa löytyi kyllä vaikka kuinka, mutta teetä ei mistään. Pitäisi kai käydä kaupassa ostamassa vanhaa kunnon venäläistä mustaa teetä.
Kahvinkeitin porisi ja Ivan istui keittiönpöydällä lukemassa aamun lehteä. Hän tuhahti. Se hampurilais-idiootti oli taas julkaissut uuden teoksensa; 'Elämää Amerikassa'. Kuinka kiehtovaa.
Lehdessä oli suuri mustavalkoinen kuva nuoresta miehestä jonka hiukset olivat sekaiset ja otsahiuksista törrötti jokin outo töyhtö. Miehen nuorilla kasvoilla koreili leveä hymy ja nenän päällään hänellä oli silmälasit. Kuvan alla oli miltei loputon artikkeli siitä, kuinka Alfred F. Jones oli ylittänyt itsensä kirjoittamalla viisisataa sivuisen romaanin amerikkalaisesta nuoresta, joka kokee suuria seikkailuja New Yorkin arvaamattomilla kaduilla. Kuinka dramaattista.
"Kuinka tuo idiootti edes pystyy kirjoittamaan viisisataa sivuisen roska romaanin…" Ivan mutisi ja pisti lehden pois. Kukaan ei ollut vielä rikkonut venäläisen ennätystä, jossa Ivan oli kirjoittanut viisisataaviisikymmentäviisi sivuisen kauhu romaanin. Alfred oli päässyt kaikkein pisimmälle yrittäessään.
"Niin, hän on vielä tyhmä, kokematon pieni poikanen, mutta omanlaisensa uhka...voisimme voittaa hänet yhdessä..." ääni ehdotti toiveikkaalla sävyllä.
"Älä edes aloita..." Ivan huokaisi ja kaatoi pannusta kahvia kuppiinsa. Ei hän erityisesti kahvista pitänyt, mutta kyllä se kelpasi kuitenkin. Venäläinen siemaili kahviaan hetken, ennen kuin huomasi palelevansa. Siihen olisi tietysti ratkaisuna sytyttää isoon takkaan tuli, mutta puita ei ollut kuin kellarissa ja jotta pääsisi kellariin, pitäisi kulkea eteisen poikki ja juuri eteisessä sattui olemaan isot kaapit, joissa oli peili-ovet. Niin, niistä ei vain oikein päässyt eroon.
Oli pelottavaa astua eteiseen ja nähdä peilit vain muutaman metrin päässä. Ivan nielaisi ja yritti uskaltautua astumaan lähemmäksi. Äänen naurahtaessa mies vinkaisi ja lämähti litteäksi vastakkaista seinää vasten. Ääni nauroi nyt paljon kuuluvammin.
"Haha! Vieläkö sinä pelkäät kulkea eteisen poikki, Ivan?" ääni kehräsi. "En minä sinulle mitään pahaa tee."
Ivanin ääni tärisi kun hän vihdoin vastasi pitkän tauon jälkeen.
"S- sanot vain! valehtelija!" hän sanoi ja ähkäisi kun jokin voima työnsi häntä seinää pitkin lähemmäksi peiliä. Nyt hän seisoi niitä vastapäätä ja katsoi pelokasta kuvajaistaan, mutta pian tämä kuvajainen alkoi hymyillä ja ponkaisi itsensä pois seinän heijastuksesta. Kuvajaisen ilme oli synkkä ja pahaenteinen.
"Voi kultaseni, sinähän täriset..." peilistä astunut mies huokaisi mukamas yllättyneenä, silittäen Ivanin poskea saaden hänet punastumaan. He olivat aivan identtisiä muuten, mutta joka ikinenkin yksityiskohta oli vastakkaisella puolella. Kyllä vain, tämä oli Ivanin peilikuva.
"Katoa!" Ivan yritti työntää toista pois, mutta huomasi pian ajautuneensa itse seinää vasten. Kylmät huulet painautuivat venäläisen omia vasten ja voi olla että sillä oli jotakin tekemistä monen kuukauden yksinäisyyteen, kun hän suuteli takaisin. Jalka siirtyi hieromaan Ivanin haaroja kiihottavasti. Peilin Ivan kyllä tiesi, mistä oikea vastikkeensa piti, olihan hän kuitenkin sama henkilö.
Oikea Ivan huokasi suudelmaan, peilikuva näki tilaisuuden tulleen ja työnsi kielensä toisen suuhun. Hetken aikaa he taistelivat johdosta ja Ivan hävisi toiselle tuskallisen tappion.
Viimein peilikuva rikkoi suudelman ja he kumpikin saivat pienen hengähdys tauon.
"V- Vanyah… lopeta. E- en halua…", Ivan sopersi kääntäen kasvonsa poispäin toisesta.
"Ja miksi et? Tiedän, että pidät tästä senkin huora, ja kyllä. Tiedän missä käyt aina viikonloppuisin kun et kirjoita", Vanyahksi kutsuttu kehräsi ja nuolaisi Ivanin poskea. Hän tunsi toisen värähtävän ja jo ennestään punaiset posket tulivat yhä kuumemmiksi.
"Tiedän, että haluat tätä, leiki nyt vaan kiltisti mukana..." Vanyahksi kutsuttu sanoi ja työnsi Ivania kohti tämän makuuhuonetta, jota hän ei ollut käyttänyt ainakaan viikkoon. Niin, Ivan nukahti useimmiten työpöytänsä ääreen, jos nukkui ollenkaan.
"Mu- mut-!", Ivan yritti vastustella, mutta Vanyah keskeytti hänet läpsäyttämällä häntä kovaa poskelle
"Ei muttia!" Vanyah huusi.
Pian Ivan makasikin jo pelästyneenä sängyllään, kädet käsiraudoilla kiinni messinkisessä sängynpäädyssä.
"Toinen on kylmää, toinen on kuumaa, sen voi tieteellisesti todeta", Vanyah esitteli uhrilleen kädessään olevaa jääpalapussia, jonka hän oli löytänyt ties mistä ja suupielessään olevaa savuketta, jonka hän oli löytänyt Ivanin taskusta ja sytyttänyt sen. Savukkeen palava pää hehkui himmeästi muuten aika hämärässä huoneessa.
Mies istahti sängynlaidalle ja repäisi Ivanin paidan auki kovakouraisesti, heittäen jääpussin sivummas sängylle odottamaan. Virnistäen peilikuva nousi ja konttasi sängyllä istumaan hajareisin venäläisen lantiolle.
"Kuinkas nyt suu pannaan?" tämä kehräsi ja hieroi Ivanin poskea jota hän oli juuri lyönyt.
Ivan vikisi ja ilkeä virnistys valtasi Vanyahin kasvot tämän karistaessa nautinnollisen hitaasti sätkästään kuumaa tuhkaa Ivanin paljaalle vatsalle ja rintakehälle. Tuhka jätti tuskallisen näköiset punaiset palojäljet kauniin valkoiselle iholle ja ala puolella oleva mies älähti kovasta kivusta. Kuuma tuhka poltti miehen ihoa ja se kirveli. Ivan tunsi kuinka kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä.
"Oi anteeksi, sattuiko sinuun, rakkaani?" Vanyah kysyi mukamas kovinkin yllättyneenä ja naurahti sadistisesti. Ivan mulkoili yläpuolella olevaa kaksostaan ja kyyneleet valuivat jo hänen ruusun punaisilla poskilla. Vanyah kumartui ja puhalsi jäähtyneet tuhkat pois, laskien sen sijaan jääpalapussin allaan makaavan miehen vatsan päälle. Tähän eleeseen Ivan älähti jäätävää kylmyyttä ja yritti kiemurrella toisen miehen alla. Vanyah kuitenkin läimäytti alla olevaa poskelle kovempaa kuin aikaisemmin.
"Liikkumatta", hän kuiskasi ja nousi hiukan pois tieltä, hän repi loputkin vaatteet uhriltaan.
"Hmm~ olet jo kovana..." Vanyah kehräsi, ottaen pussista yhden jääpalan ja sivellen sillä toisen semi- kovan miehyyden herkkää kärkeä. Ivan vinkaisi ja hänen poskensa tulivat yhä kuumemmiksi.
"E- ei, lopeta! Pyydän!" hän huusi ja toisen miehen hymy leveni pari astetta pahaenteisemmäksi tämän ottaessa tupakan huuliltaan ja pidellessään sitä Ivanin kovuuden yläpuolella kiusaavasti. Hiljalleen savukkeen kärkeen alkoi muodostua tuhkaa, jonka Vanyah sitten karisti venäläisen kovuudelle, johon laskeutuessaan se tietenkin sattui paljon pahemmin kuin vatsalle.
paljon pahemmin. Ivan parkaisi ja hän heitti päätään taaksepäin. Se kipu oli aivan hirveän tuskallista ja hän halusi sen loppuvan. Nyt. Heti paikalla.
Unohdettu jääpala miehen toisessa kädessä oli jo alkanut sulaa, mutta se ei haitannut toppaavaa miestä, kun tämä nosti sen koskettamaan tuhkan jättämiä jälkiä hänen rakkaansa erektiossa. Vanyah tuhahti kyllästyttyään leikkimään ja alkoi riisua omia housujaan nopeasti. Hetkessä hän olikin yhtä alaston kuin nöyryytetty kaksosensa.
"Noniin, kultapieni..." hän hymyili ei- niin myötätuntoisena ottaessaan uuden jääpalan pussista ja asettaessaan sen alemman miehen aukolle.
"Oletko valmis leikkimään?"