Disclaimer: I do not own anything. Well, except luckily my computer.

A/N: Tämä on SW Knights of the Old Republic -peliin perustuva fic ja samalla myös ensimmäinen julkaisuni tällä sivustolla. Kyseessä ei ole puhdas novelisaatio itse pelistä, vaikka pelin juonta osin seuraileekin, vaan enemmänkin AU-tyyppinen tarina.

Varoitukset: luokittelu T myöhemmissä luvuissa tapahtuvan väkivallan, karkean kielen ja mietojen aikuisteemojen vuoksi.

Luku 1.

Elämäni, mitä se sitten olikaan, oli mitä ilmeisimmin kokenut varsinaisen muutoksen, kun olin eräänä iltana herännyt Dantooinen Jedi-enklaavista. Jäljellä vain muistini hajanaiset rippeet.

Ensimmäinen muistikuvani ja sumuisten silmieni antama näkymä oli pieni hämärä huone ja minua ympäröivät letkut. Jossain taustalla lääkinnällisten laitteiden hiljainen piipitys. Vaikka vuode oli pehmeä, se lievitti ruumiini särkyä vain hiukan. Voima, että minua sattui. Suljin silmäni ja toivoin nukahtavani uudelleen. Halusin herätä joskus jonain parempana aikana tai olla heräämättä lainkaan. Mitä minulle oli tapahtunut, ei voinut kiinnostaa minua vähempää. Nyt tässä hetkessä oli vain tämä huone, tämä sänky ja tämä kipu. Lääkkeitä täyteen pumpattu kehoni totteli hyvin mieleni käskyä nukahtaa, ja minähän nukahdin.

Toinen muistikuvani oli Jedi-parantaja, twi'lek-nainen nimeltään Zaza, kuten myöhemmin opin. Hänen iän myötä aavistuksen rypistyneet kasvonsa, vihreä ihonsa ja äärimmäisen myötätuntoiset silmänsä, jotka olivat porautuneet kasvoihini herätessäni seuraavan kerran. Nyt huone oli kirkas ja valo sattui silmiini, mikä sai säryn päässäni ja niskassani yltymään vihlovaksi jyskytykseksi. Kuin niskassani olisi ollut piikki, joka upposi jokaisen jysäyksen voimasta aina vain syvemmälle, silpoen aivojani epämääräiseksi mössöksi.

"Mi.." yritin kysyä, mutta ääneni tuli ulos epäinhimillisenä korinana. Kitalakeeni liimautunut kieleni kieltäytyi toimimasta. Pelko alkoi kasvaa sisälläni ja vaistomaisesti yritin nousta, mutta ruumiini kieltäytyi tottelemasta. Käteni ja jalkani olivat liimautuneet sänkyyn kiinni. Kipu, kykenemättömyys liikkumaan ja täysin vieras paikka alkoivat nostaa minut paniikkiin.

"Shh." Zaza rauhoitteli ja nosti lempeästi vesilasin huulilleni, että sain kostutettua suutani hiukan. "Älä liiku. Olet loukkaantunut vakavasti ja sinun täytyy antaa ruumiisi levätä. Olemme sitoneet sinut sänkyysi estääksesi liikkumisesi. Mutta vain suojellaksemme sinua." Zazan sanat saivat minut rauhoittumaan hiukan, vaikka jokin pieni ääni sisälläni huusi raivoissaan.

"Muistatko, mitä on tapahtunut?" Zaza kysyi rauhallisesti, muotoillen jokaisen sanansa äärimmäisen huolellisesti. Siihen sävyyn, kuin vain vähäisestä ymmärryksestä kärsivälle voi osoittaa kysymyksen. Yritin väkisin kaivaa mielikuvia päästäni, mutta pääni oli aivan tyhjä. En tiennyt missä olin. Saati sitä, että mitä oli tapahtunut johtaakseen minut tähän vuoteeseen. Herätys kieltämättä tuntui huomattavasti ikävämmältä kuin aamu tihaarintäytteisen illan jälkeen. Hetken mieltäni pengottuani minun oli tunnustettava tappioni ja alistuttava siihen, että jotain selvästi puuttui.

"En." sain vastattua äänellä, joka kurkun kostuttuani oli saanut hiukan voimaansa takaisin, vaikkakin kuulosti edelleenkin heikolta raakkumiselta. Nyt silmäni olivat jo alkaneet tottua valoon ja pystyin erottamaan Zazan takana muutaman epäselvän hahmon, jotka tarkkailivat keskustelua, mutta eivät tehneet elettäkään osallistuakseen. Zazan katse ei hellittänyt kasvoistani, kun hän ojensi lasin uudelleen huulilleni. Puhdas vesi maistui hyvältä, virvoittavalta. Epäilin, että siihen oli sekoitettu jotain kipua turruttavaa, sillä vihlonta kallossani tuntui hälvenevän ja antavan ajatuksille tilaa.

"Ole rauhassa. Kuulet kaiken tapahtuneen pian." nainen jatkoi. "Muistatko nimesi?" Helpotuksekseni löysin tähän vastauksen heti.

"Sotamies Eldran Daraz, Tasavallan armeija." vastasin puoliautomaattisesti rutiinilla, joka sai Zazan hätkähtämään, mutta sitten hymyilemään ja nyökkäämään hyväksyvästi. Näkökenttäni rajalla näin näiden muiden huoneessa olevien poistuvan kevyesti, päästämättä ainuttakaan ääntä. Jedejä - jo sillä hetkellä olin aivan varma.

Se, miten olin päätynyt tänne, oli siis täysin pyyhkiytynyt mielestäni pois. Onneksi Zazalta tuntui löytyvän kaikki tarvittavat vastaukset ja hän täydensi ilomielin puuttuvia muistikuviani tarinoiden äänensävyllä, jota kuulee usein käytettävän lasten lähettyvillä. Koin äänensävyn rasittavaksi – lähimuistini oli se missä oli vikaa, ei älyni – mutta sainpa palkaksi näitä paljon kaipaamiani vastauksia.

Zaza kertoi minun olleen suorittamassa tehtävää Dantooinessa, yhtä aivan ensimmäisistäni. Tehtävä oli ollut varsin yksinkertainen – minun ja muutaman sotilaan tuli turvata seutua Dantooineen sodan jälkeen maanviljelijöiden riesaksi ajautuneilta mandalorialaisilta rosvoilta. Kaikki oli kuitenkin mennyt klassisen täydellisesti mynkään. Joukkueemme oli päätynyt mandalorialaisten väijytykseen ja kuin ihmeen kaupalla vain minä olin selvinnyt hengissä, vaikkakin vain juuri ja juuri. Eräs paikallinen maanviljelijä oli löytänyt runnotun ruumiini ja tuonut maalliset rippeeni Jedien hoiviin uskoessaan vain heiltä löytyvän keinot vammojeni parantamiseen. Olin ollut tajuttomana pari viikkoa, uinut kolto-tankissa, ja minut oli leikattu tänä aikana useaan otteeseen. He olivat joutuneet pitämään minua lääkkeellisessä koomassa, kunnes päähäni saamani vamma ehti parantua siihen pisteeseen, että minun oli turvallista antaa herätä. Nyt herättyäni, lääkkeiden vaikutuksen hälvettyä ja tietoisuuteni puskettua kooman läpi, kohtalonani oli kuitenkin levätä kyseisessä sängyssä vielä pitkään, ennen kuin edes saisin nousta istumaan. Siteet olivat varmuustoimena sitä varten, että en olisi liian oma-aloitteinen toteuttaakseni vaistomaista pyrkimystä nousta ylös heti tajuihin tultuani. Loistavaa, helvetin loistavaa.

Mutta nyt olin turvassa, tilani parempaan päin ja Jedi uskoi minun toipuvan vammoistani täysin - ainakin fyysiseltä osaltani - kunhan noudattaisin hänen neuvojaan. Hän kertoi, että näin vakavan onnettomuuden jälkeen oli tyypillistä, että muisti ei toiminut täysin välittömästi onnettomuuden jälkeen. Ihmismielellä kun jostain syystä oli taipumus sulkea traumatisoivia tapahtumia pois. Pääni oli myös kokenut varsin kovia: kalloni oli ollut kirjaimellisesti halki ja parantaja oli joutunut laittamaan sinne metallilevyn peittämään luussa ammottavaa aukkoa. Tapahtumat saattoivat palata mieleeni myöhemmin, hän lohdutteli. En kuitenkaan liiemmälti kaivannut päähäni moisia muistikuvia joukkueeni tuhosta ja olin hiljaa kiitollinen tälle nimettömälle maanviljelijälle ja Jedeille heidän huolenpidostaan. Minulle oli tärkeintä, että olin hengissä.

Parantaja irrotti vastapalveluksena siteeni luvattuani kuunnella tunnollisesti hänen antamiaan ohjeita ja pysyä kiltisti vuoteessani niin pitkään kuin nainen katsoi tarpeelliseksi. Tämä helpotti oloani hiukan, sillä nyt kun sain nostettua kättäni aavistuksen, tiesin ruumiini olevan vielä edes jossain määrin toimintakykyinen. Pääkoppani kunto huolestutti minua edelleenkin - tämän onnettomuuden lisäksi mielestäni kun tuntui kadonneen paljon muutakin - mutta päätin keskittyä olennaiseen ja yrittää saada itseni jälleen toimintakuntoon. Kadonneita muistikuvia ehtisin murehtia myöhemminkin. Ei sillä, että niiden menettäminen tuntui vielä sillä hetkellä mitenkään erityisen suurelta vahingolta. Vasta päivien myötä aloin ymmärtää menetykseni laajuuden.

Heräämisestäni lähtien Zaza kävi aina joka päivä katsomassa kuntoani ja keskustelemassa kanssani. Varsin nopeasti aloin odottaa hänen päivittäistä vierailuaan, muuten kun sain vieraita vain muutaman päivittäisen aterian ja niitä kuljettavan keskusteluyrityksille immuunin palvelusdroidin muodossa. Zaza tuntui kantavan erityistä huolta muististani, vaikkei pitänyt sen puuttumista lääketieteellisessä mielessä kovin vakavana. Seikka, mikä oli minusta hiukan ristiriitainen. Ehkä hän vain halusi varmistua, että vakava loukkaantuminen ja sitä edeltävät tapahtumat eivät olleet vaikuttaneet psyykeeseeni liikaa.

Päivittäiset keskustelumme alkoivat yleensä aina samalla tavalla. Zaza halusi aina varmistaa, että oliko mieleeni tullut mitään uutta menneistä tapahtumista. Jouduin aina toistamaan saman vastauksen kuin edellisenä päivänä. Että muistin räjähdyksiä, savun ja veren hajun, enkä oikeastaan mitään muuta. En muistanut edes Dantooineen saapumista, vaikka sotilasurani salama-alku puoli vuotta aikaisemmin ja sitä seuranneet harjoitusleirit olivat kyllä mielessäni ainakin jollain tarkkuudella. Päivät makuuasennossa vuoteessa antoivat minulle paljon aikaa ajatella ja huomasin nopeasti muistissani muitakin aukkoja viimeaikaisten tapahtumien lisäksi. Kerrottuani tämän eräänä päivänä Zazalle, parantaja analysoi rauhalliseen tapaansa, että osa menetetystä muistista johtui varmasti myös päähäni tulleesta vammasta ja kehotti nauttimaan niistä muistoista, joita minulla vielä oli jäljellä. Eivät ne jäljellä olevat muistikuvat kovin kauniita olleet. Mutta olipahan minulla sentään jotain, mikä kertoi minulle kuka minä olin. Zaza suhtautui elämääni suurella mielenkiinnolla, joten tarinoin mielelläni hänelle elämästäni, parantajan usein pyytäessä täydentävää tietoa lukuisilla kysymyksillä. Eipä minulla niinä aikoina mitään muutakaan tekemistä ollut.

Muistin hämärästi lapsuuteni Deraliassa ja vanhempieni kuoleman mandalorialaisten hyökkäyksen seurauksena, kun olin vasta lapsi. Muistin paenneeni muiden pakolaisten seurassa ja päätyneeni lopulta katulapseksi Nar Shaddaan. Vuodet kadulla olivat opettaneet minulle kaikenlaista enemmän tai vähemmän valonarkaa, ja lopulta johtaneet tieni mausteiden salakuljettajaksi. Salakuljetus päätoimena oli vienyt minua galaksin syrjäisimpiin kolkkiin ja tuottanutkin ihan kohtuullisesti, kunnes alukseni oli eräänä päivänä jäänyt Tasavallan armeijan haaviin ja urani oli päättynyt siihen. Jäätyäni kiinni minulle oli annettu kaksi vaihtoehtoa: vankila tai palvele. Olin valinnut jälkimmäisen, sillä en tuntenut suurta intoa viettää loppua elämääni vankilouhoksilla jollain syrjäisellä asteroidilla tai minne sitten rehelliseltä tieltä harhautuneet kansalaiset päätyvätkään. Onneni oli ollut, että Tasavalta oli joutunut ottamaan käyttöön vähän poikkeuksellisempia sotilaiden rekrytointimenetelmiä vuosia kestäneen sodan seurauksena. Tällöin minusta oli tullut yksi Tasavallan armeijan "uskollisista" sotilaista. Tosin rehellisyyden nimissä sanottakoon, että aluksi uskollisuuteni kumpusi aika voimakkaasti halusta säästää oma nahkani vankilalta. Pidin tätä kuitenkin parempana vaihtoehtona kuin Sithien vallan alla elämistä, joten sinänsä sotilaan ura ei ollut huono valinta. Sodalla oli taipumus muuttaa miestä ja nopeasti olin ymmärtänyt taistelevani pienenä osana suurta koneistoa, jonka ainoa tavoite oli saada rauha palaamaan galaksiin. Olin nyt osa suurempaa tarkoitusta ja se ei ollut ollenkaan hullumpi käänne elämässä. Valehtelisin, jos sanoisin, etten lopulta olisi ollut tyytyväinen elämässäni tapahtuneeseen muutokseen.

Muistikuvat elämästäni olivat kuitenkin kovin häilyviä ja irrallisia. Aivan kuin elämäni olisi revitty kappaleiksi ja kursittu tökerösti kasaan rikkinäiseksi vaatteeksi, josta puuttui osia. Halvatun huonosti toimiva pääkoppa ja halvatun huono tuurini, joka oli tällä tavoin vienyt osan minusta, olin jonain huonompana hetkenä valittanut Zazalle aavistus katkeruutta äänessäni.

"Ei ole onnea, on vain Voima" hän oli vastannut äärimmäisen jedimäiseen tyyliin. Mitä tämä Jedien Voima sitten olikaan, Zazan mukaan sillä oli tarkoituksensa, että olin jäänyt vain pienen yhteensattuman seurauksena henkiin sinä päivänä, kun minun olisi kuulunut kuolla. Tällä Jedien Voimalla vaikutti olevan huumorintajua, minun teki mieli vastata. Mutta pysyin hiljaa, sillä Zaza vaikutti suhtautuvan Voimaan äärimmäisellä vakavuudella. Tänä hetkenä sain myös ensimmäisen oppituntini Jedien eriskummallisista kyvyistä, sillä Zaza aisti huvittuneisuuteni, vaikka mielestäni peitin sen hyvin.

"Poikani, tulet havaitsemaan totuuden sanojeni takana. Mieti sanomaani." hän sanoi ja se päätti keskustelumme siltä päivältä.

Päivät vuoteessa saivat minut myös kyseenalaistamaan mielenterveyttäni ensimmäisen kerran. Vaikka nautin suuresti Zazan päivittäisistä vierailuista – siitä huolimatta, että niihin liittyi usein epämukavia lääketieteellisiä toimenpiteitä ja välillä turhan paljon "pojittelua"– pari kertaa sisälläni leimahti niin syvä viha ja katkeruus häntä kohtaan, että olisin halunnut lyödä hänet kuoliaaksi siihen paikkaan. En ymmärtänyt mistä moiset tunteet tulivat, sillä olin alkanut pitää naista luotettavana ystävänä ja hänestä selkeästi näki, että hän halusi minun parastani. Aivan kuin pääni sisällä olisi ollut erillinen henkilö, toinen minäni, joka jostain syystä janosi Zazan verta. Tunne kesti aina vain äärimmäisen lyhyen aikaa, ehkä maksimissaan vain sekunnin, joten Zaza ei kai ikinä huomannut hymyni hetkellistä väkinäistymistä ja vaarallista pilkahdusta silmissäni. Tai sitten hän laittoi sen ajoittaisen turhautumisen piikkiin, johon liittyvät hetkelliset harmistuksen puuskat ja sarkasmi olivat tulleet parantajalle hyvin tutuiksi. Normaalit tunteet palasivat aina niin nopeasti, että jopa minun itseni oli vaikea havaita, että hetki sitten päässäni oli ollut jotain muuta.

Aivan kaikkia muistojani en halunnut jakaa Zazan kanssa, vaikka keskustelimme monesti elämästäni aikana ennen sotilas-Eldrania. Minulla oli muutamia muistikuvia, joita en kyennyt liittämään mihinkään järkevään kokonaisuuteen, vaikka ne olivat lähes yhtä kirkkaita kuin olisivat painuneet mieleeni eilispäivänä. Yksi niistä oli muistikuva silmistä. Teräksenharmaat silmät, jotka katsoivat suoraan omiini ympäristön välkkyessä ja paukkuessa ja lopulta himmetessä lopulta niin syvän mustaksi, ettei sitä olisi läpäissyt mikään valo. Silmiin liittyi tunne vihasta ja petetyksi tulemisesta, vaikka itse silmien katseessa ei moisia tuntemuksia näkynyt, mikä teki muistosta varsinaisen selittämättömien tunteiden koktailin. Epäilin, että Zaza vain olisi pitänyt minua henkisesti liian hauraana pääsemään vuoteesta ikinä pois, joten jätin mainitsematta silmistä. Jos muiston näkymä tuntui jopa itsestäni hullulta, miltähän se mielenterveydestäni äärimmäisen kiinnostuneen parantajan mielestä olisi kuulostanut. Halusin pois vuoteesta mahdollisimman pian, joten päädyin olemaan Jediä kohtaan valikoivan rehellinen, olemaan pohtimatta tätä asiaa hänen ollessaan läsnä ja toivomaan, ettei nainen aistisi tällaista pientä salaamista jedikyvyillään.

Muutamissa muistikuvissa katselen maailmaa kypärän visiirin tietokoneellisesti tehostetun kuvan läpi. Muistikuvat ovat yleensä täynnä sotaa, taistelua ja verta. Seuraan kädet ristittyinä jättiläismäisen tähtialuksen kuolemaa avaruudessa seistessäni paikassa, jota voin kutsua vain komentosillaksi. Lukuisat pienet valoisat pisteet ja räjähdykset halkovat alusta, kun se tanssii ja laulaa joutsenlauluaan ja tunnen oloni voittoisaksi. Mitä ikinä teenkin, tiedän olevani oikeassa. Jokin sisälläni nauraa voitonriemuisena, enkä ymmärrä sitä. En keksinyt muistikuville muuta järkevää selitystä kuin, että niiden täytyi olla peräisin jostain muinoin näkemästäni holofilmistä, sillä niissä ei selkeästi esiinny salakuljettaja-Eldran tai sotilas-Eldran. Silti niiden todellisuus tuntui suorastaan käsin kosketettavalta ja tämä jätti aivan aavistuksen epäröintiä vellomaan sisälleni. Hyvä, jokin sanoo sisälläni ja jokin pieni tuntemus kehottaa minua kyseenalaistamaan. Mutta mitä? Päätin haudata nämä muistikuvat ja ajatukset syvemmälle mieleeni ja pohtia niitä myöhemmin. Ainakaan ajasta minulla ei ollut puutetta.