En omista Merliniä, enkä voi väittää kaikkia tarinan ajatuksia täysin omikseni. Toivottavasti sinulla on lukiessa yhtä hauskaa, kuin minulla oli kirjoittaessani tätä. Annathan palautetta.
Tarinan tapahtumat sijoittuvat jonnekin kolmannen kauden sisälle, mutta vaikuttavat siitä eteenpäin ratkaisevasti tuleviin tapahtumiin Merlinin maailmassa. Olen nähnyt Merlinin viimeisen tuotantokauden, enkä oikein pitänyt viimeisestä jaksosta, joten tässä sivutaan vähän erilaista vaihtoehtoa. Tarinassa on siis spoilereita useammassa muodossa.
Rated: M, ihan vain varmuuden vuoksi.
Nykypäivänä jossain päin Keski-Englantia
"Olipahan viikko. Ettekö te ikinä kyllästy kääntelemään vanhoja kiviä," Sean kysyi harjoittelukavereiltaan ja hörppäsi olutpullostaan. Oli ollut pitkä ja kuuma keskikesän päivä arkeologisilla kaivauksilla. Viiden hengen opiskelijaseurue istui iltaa suuren vehreän harjun päällä. Harjun molemmin puolin oli korkea pudotus alla lainehtiviin kirkasvetisiin järviin. Korkea kannas katkaisi kahden suuren vesistön yhteyden toisiinsa, ja harjun päällä kulki suosittu patikkapolku. Upea maisema suorastaan kylpi ilta-auringon valossa. Harju järvimaisemineen sattui olemaan sopivasti ohikulkumatkalla lähimpään suureen kaupunkiin, jossa heillä oli tapana käydä kerran viikossa baarikierroksella ja unohtamassa työt. Nyt oli taas se ilta.
"Minä ainakin olen ihan töpinöissäni. Etkö kuullut, kun professori Jefferson sanoi, että kaivauspaikkamme saattaa hyvinkin olla juuri SE Camelotin linnake," Serena sanoi innoissaan. Hän nappasi pullon Seanin kädestä ja otti siitä pitkän kulauksen. Hän oli joukon ainoa tyttö, jos neitimäistä Seania ei laskettu mukaan. Serena viihtyi hyvin äijäporukassa, ja tuli toimeen heidän kanssaan. Hänen vaalea tukkansa ja vihreät silmät olivat tehneet vaikutuksen jokaiseen hänen harjoitteluporukassaan. Ja, torjuttuaan heistä jokaisen, hän oli saanut lisänimen Jääkuningatar. Nämä olivat kuitenkin omineet hänet joukkoonsa, ja kohtelivat häntä yhtenä jätkistä.
"Tämä on jo ainakin seitsemäs kerta, kun professori luulee löytäneensä kuningas Arthurin kadonneen kaupungin," punatukkainen Patrick tuumasi naureskellen. "Viime vuonna yksi kaveri kertoi, että Camelotin löytämisestä on tullut Jeffersonille pakkomielle. Joka kesän alussa hän kerää harjoittelijat juhlallisesti jonkun suuren kiven ympärille ja sanoo, että tämä on se paikka, jossa Arttu veti miekkansa kivestä."
"Niinpä, siitä on tullut jo klassikko juttu," Eric tuumasi tupakka roikkuen huulessaan, ja loikoili rentona ruohikolla.
"Hei, keltanokat, älkää vaan sanoko, että te uskoitte sen jutun," Henry hihitti ja osoitteli uusia harjoittelijoita kuvitellulla miekalla. Serena tuijotti hetken Henryä pahoillaan, mutta purskahti sitten nauruun, kun Henry oli kiskovinaan mielikuvitus-miekkaansa irti omasta jalastaan.
"No niin, eiköhän pidetä hauskaa. Eikö teistäkin nämä keltanokat näytä pölyyntyneen kaivauksilla?" Henry kysyi vanhemmilta kollegoiltaan.
"Kyllä vain. Aika kastua lapsukaiset," Patrick sanoi pahaenteisellä äänensävyllä nousten samalla ylös. Henry nappasi Patrickin kanssa Seanin käsivarsista kiinni ja raahasi tämän harjun jyrkemmälle reunalle.
"Hei, kaverit? Tämä ei ole hyvä idea. On silkkaa itsemurhaa hypätä täältä," Sean parahti paniikissa ja yritti rimpuilla irti kavereiden otteesta. "Tämä on aivan liian korkealla-aaaaa!" hän huusi samalla pudoten alas harjanteelta veteen. Järven peilipinta rikkoutui hänen molskahduksesta, ja samalla Eric hyppäsi tämän perään, katsomaan miten kävi.
"Typerät ääliöt. Tuossa hommassa voi kuolla!" Serena huusi toisille vihaisena. Jackaas-temput eivät olleet naurattaneet häntä enää vuosiin. Hänellä oli itsellään arvet niin kehossaan kuin sielussaankin siitä, mitä typeristä ajatuksista saattoi koitua.
"Sinun vuoro," Patrick sanoi vilkaistuaan alas. Siellä Sean jo nousi pintaan vilkuttamaan.
"Ei! Minä en tee tätä," Serena vakuutteli toisille perääntyen autolle päin, ja aikoi potkia näitä kauemmas itsestään. Hänellä oli pahoja kokemuksia syvistä vesistä, ja vihasi sukeltamista. Toiset saivat hänet kiinni ja kantoivat sylissään hyppypaikalle. Henry ohjeisti häntä pitämään jalat suorana ja kädet kyljissä kiinni, ja sitten he viskasivat tytön alas harjanteelta. Tyttö kirosi kiljuen täyttä kurkkua pudotessaan alas, kunnes pian vesi ympäröi hänet. Vasta sukelluksissa ollessaan, hän uskalsi avata silmänsä ja ponnisteli ahdistuneena päästäkseen pinnalle.
"Idiootit!" Serena huudahti yskien, ja läiski vettä toisten päälle. Hän olisi todella halunnut hukuttaa nämä tuon tempun jälkeen. Hänen koko kehonsa tärisi vielä äskeisen jäljiltä, koska hän oli hetken luullut hukkuvansa. Tyttö ui ärsyyntyneenä matalampaan rantaan, ja nousi istumaan rantakivelle. Onneksi bikinit pysyivät sentään päällä, hän totesi riisuen samalla kastuneen t-paitansa ja rutisti siitä vettä pois. Ei tehdä tuota enää uudelleen, hän ajatteli silmäillen huikeaa harjannetta, jolta oli tullut äsken alas.
Ennen kuin tyttö huomasikaan, joku tarrautui häntä käsivarresta kiinni. Säikähdyksessä hän kiljahti, kun hän näki vierellään oudon valkopartaisen vanhuksen pitelevän kädestään kiinni. Vanhuksen pitkä valkoinen tukka ja parta saivat tämän näyttämään ikivanhalle. Tämä näytti kulkurille tummissa vaatteissaan ja mustassa villalakissaan.
"Se olet sinä, Sanansaattaja," vanhamies lausui narisevan käheällä äänellä. Tämän katse kiinnittyi hetkeksi Serenan vasemmassa kyljessä olevaan tatuointiin. Se oli pieni vihreä lohikäärme. Hän oli ottanut sen muistuttamaan omasta selviytymiskertomuksesta, mutta myös siitä, että oli menettänyt poikaystävänsä, ja melkein oman henkensä auto-onnettomuudessa. Siitä oli jo neljä vuotta. Onnettomuus jätti sormen pituisen arven hänen vasempaan kylkeensä, ja sen yläpuolelle tuo lohikäärme oli ikuistettu. Se näytti sille kuin olisi laskeutumassa arven päälle.
"En ymmärrä mitä tarkoitat. Päästä nyt vain irti kädestäni," Serena kehotti topakkaan sävyyn ja verhosi yläosansa märällä t-paidalla. Tämän pitkäpartaisen vanhuksen pistävä katse siirtyi tytön vihreisiin silmiin, mutta tämä ei päästänyt otettaan irti. Serenasta tilanne tuntui epämukavalle. Hän tiesi, että saisi helposti parilla liikkeellä irrotettua papparaisen otteen. Hänellä oli jo vihreävyö taekwondosta, jonka hän oli aloittanut toivuttuaan onnettomuudestaan. Harrastus oli auttanut häntä pysymään kiinni elämässä kaikista raskaimpina aikoina.
"Hei, partaäijä, nyt irti siitä likasta!" Henry huudahti huomattuaan, mitä rannalla tapahtui. Hän ja muut miehet lähtivät uimaan rantaa kohti ja selvittämään tilannetta. Henry, joka keksi porukan älyttömimmät temput, koki muiden myös olevan vastuullaan. Sitä paitsi, hän oli nähnyt parrakkaan vanhuksen vilaukselta edellisilläkin kerroilla, kun he olivat olleet harjulla. Hän oli nähnyt tämän myös heidän suosikki ruokapaikassaan, joka oli tosi kaukana harjusta. Hänestä tuntui että papparainen seurasi heitä.
"En halua sinulle pahaa, Sanansaattaja. Minulla on vastauksia kysymyksiisi," vanhus sanoi arvoituksellisesti, ja vilkaisi rantaa lähestyviä nuoria miehiä.
"Miksi kutsut minua Sanansaattajaksi? Mitä vastauksia? Mihin kysymyksiin?" Tyttö ihmetteli, ja yritti omia kätensä takaisin itselleen. Vanhus pyöräytti silmiään huokaisten syvään. Hän tuhahti itsekseen ja kaivoi vanhan nahkaisen olkalaukkunsa taskusta esiin valkoisen putkilon. Se oli vain vähän talouspaperirullan pahvihylsyä suurempi. Hän ojensi sen tytölle, mutta tämä ei ottanut sitä vastaan.
"Mitä tämä...?" Serena ei ehtinyt esittämään edes kysymystään, kun vanhus kumartui häntä päin ja tuijotti aivan liian läheltä häntä silmiin.
"Te olette löytäneet Camelotin rauniot. Minä tiedän kaiken siitä muinaisesta kaupungista. Minä tiedän vielä enemmän, kuin mitä kuningas Arthurista on koskaan kirjoitettu."
"Okei?" Serena sanoi änkyttäen, ja perääntyi turhan päällekäyvää papparaista. Hän ihmetteli, miten yllättävän vahva ote tällä oli yhä hänen kädestään.
"Oletko kuuro? Päästä irti tytöstä!" Henry uhosi päästyään ylös vedestä. Hän juoksi kumppaneineen Serenan luo.
"Tässä sisällä on todisteet. Nähtyäsi ne tiedät, että puhun totta. Jos haluat kuulla todellisen tarinan Arthurista ja Camelotista, tule luokseni huomenna," vanhus lausui kuiskaten ja antoi valkoisen putkilon tytön käteen irrottaen samalla otteensa. "Tule yksin... ja, tule autolla. Minä odotan täällä," vanhus jatkoi, ja kääntyi samassa nuorukaisia päin hapan ilme kasvoillaan.
"Kuulen aivan hyvin, kiitos. Kävimme vain keskustelua, jonka sinä keskeytit, senkin pölvästi."
"Serena? Oletko ok?" Patrick kysyi astuen tytön viereen suojelevasti. Eric ja Sean tulivat myös tämän luo, aivan kuin Serena ei kykenisi muka itse pitämään huolta itsestään. Hän pudisti päätään näille suojeleville ritareilleen.
"Kaikki hyvin, Henry. Hän vain halusi jutella," Serena lausui hengähtäen syvään. Hän huomasi säälivänsä tuota parrakasta vanhusta. Tämä oli varmaan vain vanha höperö, joka halusi huomiota.
"Sinä olet kyylännyt meitä täällä koko ajan. Älä tule kiusaamaan kavereitani," Henry komensi ja osoitti vanhusta etusormi pystyssä uhkaavasti.
"Ja, sinä olet typerys, kun heittelet samoja kavereitasi jyrkänteeltä. Tunsin kerran erään yhtä ärsyttävän pojankossin, joka oli pölkkypää..." vanhus äksyili Henrylle perääntymättä, mutta keskeytti lauseensa sitten kuin muistaakseen jotakin kaukaisia asioita. "Ja, varsinainen kuninkaallinen typerys," hän jatkoi hiljaisemmalla äänellä. Vaisu hymyn häivähdys kävi hänen kasvoillaan, kun hän vilkaisi vielä olkansa yli Serenaa.
"Anna olla, Henry," tyttö sanoi yrittäen rauhoitella tätä ja muita. Tilanne oli jo ohi, eikä mitään sen vakavampaa ollut tapahtunut.
"Niin, sinun kannattaakin häippästä, pappa," Henry tokaisi vielä vanhuksen perään, tämän kävellessä hitaasti heistä pois. Samassa Henryn uimahousut valahtivat nilkkoihin. Henry parahti jotain kirosanan tapaista, ja kumartui nostamaan housunsa ylös. Muut repesivät nauramaan tälle sankarille.
Seuraavana iltapäivänä Serena istui vaiti Patrickilta lainaamassa autossa, puristaen valkoista putkiloa käsissään. Hän oli nähnyt sen sisällön, ja se oli lyönyt hänet ällikällä. Sisällä oli ollut äärettömän vanha käärö. Se oli kaupunginkartta. Eikä kyseessä ollut mitä tahansa kaupunki. Harrastuneen paperin mukaan se oli Camelot. Serena oli näyttänyt kääröä aamulla professori Jeffersonille, ja he olivat tulleet siihen tulokseen, että kartta oli aito. Ainakin se oli kokeiden perusteella niin vanha, kuin miltä se näytti. Parasta siinä oli se, että kartta vastasi täydellisesti heidän tutkimaansa rauniota, jota professori piti Camelotina. Oletetusta Camelotista ei ollut enää paljoa jäljellä, mutta kyseessä saattoi olla vuosisadan löytö. Heidän täytyi vain pystyä todistamaan se. Serena ei ollut varma, mitä ajatella vanhuksesta, joka tarjosi hänelle tietoja raunioista ja kuningas Arthurin legendasta. Oliko tämä vain yksinäinen vanhus joka kaipasi juttuseuraa, vai joku hullu, jolla oli pahoja taka-ajatuksia. Silti se, mitä tämä voisi Serenalle kertoa, voisi olla uskomattoman arvokasta tietoa. Professori oli aina kehottanut opiskelijoitaan jututtamaan paikallisia, koska heillä oli perinnetietoa sukupolvien takaa. Serena ajatteli, mikä olisi pahinta, mitä voisi tapahtua. Hän oli kuitenkin menossa tapaamaan heiveröistä vanhusta. Rauhoittaakseen epäileväisen mielensä, Serena otti takkinsa taskuun pienen matkakoon hiuslakkapullon. Se ei ollut mitään pippurisumutetta, mutta sattui pirusti, jos sitä meni silmiin.
Tiedonhalu vei hänestä voiton, ja Serena käynnisti autonsa majapaikkansa edessä. Hän ja muut kollegat asuivat nämä pari kuukautta asuntovaunuissa, lähellä kaivauksia, suuren raunioituneen linnakekaupungin kukkulalla. Hän oli viettänyt päivän tutkien karttaa ja raunioita, ja huomasi iltapäivästä, että asuntovaunun jääkaappi oli jäänyt täydentämättä vapaapäivänään. Hän päätti pistäytyä vielä lähtiessään Joen grillillä, joka oli ainoa ruokapaikka 20 kilometrin säteellä. Siitä olikin tullut kaivausporukan ruokala, sekä krapula-aamujen pelastaja kunnon pihveineen. Serena jätti autonsa grillin eteen, ja riensi sisälle tervehtien paikan omistajaa, eläkeikäistä Joeta. Tyttö kysyi, olisiko tällä vielä kahvia ja muutamaa eväsleipää mukaan. Joe oli skotlantilainen vanha hippi, jolla oli pitkä ja harmaa tukka ponihännällä, ja motoristiparta. Tämä vaikutti ensi näkemältä hurjalle, mutta oli oikein leppoisa kaveri, kun avasi suunsa.
"Tervehdys Serena, kultaseni. Et ollut aamulla poikien mukana. Jätit väliin mehevät pihvit," Joe lausui, ja kaatoi kahvia suureen pahvimukiin. Joen grillillä oli ollut aiemmin hyvin hiljaista, koska se oli niin syrjässä asutuksesta, ja hiljaisen valtatien varrella. Tänä kesänä siellä oli riittänyt vilskettä, nuorten harjoittelijoiden ja kaivausporukan parveillessa grillillä melkein joka päivä. Joe oli tullut hyvin juttuun nuorten kanssa, ehkä siksi, koska tunsi itsensäkin vielä nuoreksi.
"Älä edes sano. En ole ehtinyt syödä tänään paljon mitään. Löysimme uusia todisteita siitä, että rauniot voivat todella kuulua Camelotille. Vietin koko päivän tutkien niitä professorin kanssa. Nyt minulla on vielä tänä iltana tapaaminen," tyttö selitti huokaisten, ja istuutui tiskin eteen. Vanha Joe oli myös innoissaan heidän tutkimuksistaan. Tämä todella toivoi kukkulan raunioiden kuuluneen Camelotille. Grillin omistaja oli tutustunut seutuun parikymmentä vuotta sitten, ja se oli tehnyt tähän niin syvän vaikutuksen, että tämä oli päättänyt asettua sinne asumaan.
"Täytyyhän sinun syödä... Teen sinulle paahtopaistileivät," Joe tuumasi hymyillen, ja meni keittiön puolelle. "Menetkö tapaamaan miestä? Eikö sinun pitäisi pukea jotain nättiä, kuten vaikka hame. Ja, laittaa vähän meikkiä, jos olet menossa treffeille."
Serena sipaisi vaaleat kutrinsa korvan taakse, ja vilkaisi vaatteitaan. Hän oli heittänyt pikasuihkun jälkeen nopeasti päälleen vaalean t-paidan, ja tummat farkut. Hänellä oli tumma napitettava takki ja vaaleanvihreät tennarit.
"Ne eivät todellakaan ole mitkään treffit. Ne liittyvät tähän tutkimukseen. Sitä paitsi, se tyyppi on outo, ja sinuakin vanhempi. Ehkä teillä on sama parturi," Serena viisasteli, ja vilkaisi kelloa grillin seinällä. Se näytti jo kuutta, ja hän tiesi että olisi jo varmaan myöhässä. Kellon alapuolella, seinällä, oli erilaisia mainostauluja, ja Joen lempimotto "make love, not war".
"Minä en ole mikään vanhus. Ikä on vain numero, jolla muut yrittävät laittaa sinut tiettyyn muottiin," Joe huusi keittiön puolelta. Hän tuli takaisin tiskille, ja ojensi paperiin laittamansa leivät ja kahvimukin tytölle. Serena otti vielä purukumia, ja maksoi ostoksensa.
"Onko purukumi todella ainoa kumi, mitä tarvitset tänään, tyttö-parka?" Joe viisasteli. Serenasta tuhahti tälle virnistäen. Hänestä tuntui, että vanha hippi oli ottanut tehtäväkseen löytää hänelle uuden miehen. Vasta kolme viikkoa sitten, tämä oli esitellyt hänet jollekin juuri vankilasta vapautuneelle kaverille, joka oli pankkiryöstön yhteydessä sulkenut itsensä holviin, ja jäänyt rysän päältä kiinni.
"Sinun pitää tulla tänne huomenna lounaalla. Saimme eilen uuden työntekijän. Hän on todella mukava nuorimies. Tosi romantikko, joka etsii sitä oikeaa. Kutsun häntä EJ:ksi. En ikinä opi muistamaan hänen nimeään," Joe lausui hyväntuulisesti virnistäen. Serena pudisti päätään, eikä voinut olla vähempää kiinnostunut.
"Voi Luoja, Joe. Ei taas. Muistat kai sen edellisen kaverin. Älä viitsi järjestää nyt mitään. Tiedät, miten surkea olen ruuanlaitossa, ja tämä paikka on ainoa, josta saan lämmintä ruokaa edes kerran päivässä. En voi tulla enää tänne, jos yrität järjestää minua yhteen jonkun työmiehesi kanssa. "
"EJ on melkoinen velho keittiössä. Hän olisi sinulle täydellinen."
Serena otti kahvin ja eväät käteensä, ja pisti vaihtorahan farkkujensa taskuun. Muisto hänen entisestä poikaystävästään ja tämän menettämisestä painoi häntä yhä. Hän ei ollut valmis vielä pitkään aikaan laskemaan ketään lähelleen.
"Olkoon vaikka kokkauksen kuningas, en ole kiinnostunut."
"Serena, kultaseni, olet nuori ja sinun tulisi elää tässä päivässä, eikä menneessä ajassa. On aika päästää irti... Siitä on jo neljä vuotta. Et kai usko, että Peter haluaisi sinun jäävän murehtimaan häntä lopun ikääsi," Joe totesi hiljaa ja taputti tyttöä käsivarteen myötätuntoisesti. Hän tiesi tytön tarinan, ja halusi kovasti auttaa tätä elämässä eteenpäin.
"Sinä kyllä löydät vielä sen oikean. Sen tietää löytäneensä silloin, kuin kaikki tämän kanssa tuntuu taikuudelta."
"Minä en usko taikuuteen. Ja, on minulla poikaystävä, joka kulkee kätevästi mukana käsilaukussa, värisee silloin kun haluan, ja eikä urputa turhia," Serena viisasteli ja oli jo lähdössä.
"Te pahuksen nykynaiset. Luoja antoi teille oikean miehen, mutta te sorrutte niihin vempaimiinne. Sietäisitte saada oikein isän kädestä," Joe tuhahti pyyhkien tiskiään. Serena tuhahti tälle nauraen, ja toivotteli hyviä illan jatkoja.
"Sanoin jo EJ:lle, että olet vapailla markkinoilla. Huomenna laitat sen hameen, tai et saa täältä palvelua," Joe huikkasi vielä, ennen kuin Serena hävisi ovesta vilkuttaen ja lähti jatkamaan matkaansa.