Nimi: Muistoja vain

Paritukset/henkilöt: FrSey (enemmänkin ystävyytenä/sisarusrakkautena), FrUK, päähenkilöt siis Seychelles (nimellä Cecilia), Francis ja Arthur.

Ikäraja: K+

Varoitukset: Ei kai mitään erityistä :) Seychelleistä en ole paljoa kirjoitellut joten hahmo saattaa olla hitusen OOC. Yritän kuitenkin parhaani...

Tekijänoikeudet: Hahmot kuuluvat Hidekax Himaryualle, kappale taas esittäjälleen (Johanna Kurkela) ja tekijöilleen (Eppu Kosonen). Ja jos kiinnostaa, kappaleen nimi on Hyvästi, Dolores Haze.

Summary: Cecilia kertoo laulujensa avulla itselleen tärkeistä asioista. Tämän esityksen hän on päättänyt aloittaa kertomalla miehestä joka opetti hänelle kaiken.

Ja sitten avuksi pienenpieni ranskan kertauskurssi:

Mon ami – Ystäväni, ystäväiseni ym.

Je t'aime – Rakastan sinua

Chérie – Kultaseni

Excellent – Suurenmoista

Non – Ei

Pur moi – Minun takiani

Tummennetut + kursivoidut ovat kappaleen sanoja, pelkästään kursivoidut taas muistoja.

Nuori, kaunis, ruskeahiuksinen tyttö seisoi hämärästi valaistulla lavalla. Hänen edessään avautui konserttisalin katsomo täynnä rauhallisia ihmisiä, suurin osa aikuisia, muutamia lapsiakin oli joukossa. Yksi ikäluokka puuttui täysin; teini-ikäisiä ja nuoria aikuisia ei näkynyt yhtään. Tyttöä tämä ei haitannut, vaikka hän itse edusti juuri tämän ikäisiä. Hän oli aina halunnut vaikuttaa laulullaan juuri kypsiin, elämää nähneisiin ihmisiin. Kyyneleet vanhuksen silmissä olivat hänelle parempi palkinto kuin kirkuva ja tömistelevä teinilauma.

Lavalle sivusta tuleva valo oli hopeista ja muistutti talvisen täysikuun hehkua. Tyttö seisoi hiljaa paikallaan ja hymyili. Hänellä oli yllään yksinkertainen sininen mekko, hiukset oli sidottu löysille saparoille. Hänen vierelleen käveli mikrofonia kädessään pitävä mies.

"Hyvät naiset ja herrat, tänään teille esiintyy Cecilia!" mies huudahti iloisesti ja ojensi sitten mikrofonin tytölle ja poistui. Cecilia kohotti mikrofonia hymyillen.

"Hei kaikki, ja paljon kiitoksia kun tulitte tänne. Haluan tiedottaa, että kaikki lipputulot käytetään hyväntekeväisyyteen."

Tyttö hiljeni hetkeksi aplodien täyttäessä salin.

"Aloitan kappaleella, joka kertoo miehestä joka opetti minut elämään. En ole nähnyt häntä vuosiin, mutta hän tulee aina olemaan minulle kuin isä tai veli."

Tämän sanottuaan Cecilia hiljeni. Hiljainen musiikki alkoi kuulua hänen takaansa, ja kohta hänen heleä äänensä liittyi siihen.

Keskellä täysikuuta

havut yössä huokaa

Niin nuorta surusuuta

yhä mieltä painaa

Me yhdessä piilossa

kaikilta eletään

Onko hyvä meidän olla yksinään?

Cecilian päässä liikkui kuvina muistoja ajasta josta hän lauloi.

"Francis, miksi me olemme täällä niin yksin? Onko maailmassa muita ihmisiä?"

Vaaleahiuksinen mies naurahti kevyesti.

"Maailmassa on paljon ihmisiä. Koko maailma on oikeastaan täynnä meitä. He vain eivät ole vielä löytäneet tätä saartasi."

"Mikseivät?"

"Olet täällä niin kaukana kaikesta. Voit olla onnellinen siitä. Jos tämä paikka löydettäisiin..."

"Niin? Mitä sitten tapahtuisi?"

"Cecilia, sinun pitää muistaa että monet ihmiset ovat julmia. He valtaisivat saaresi, ottaisivat sinut vangiksi ja voisivat... Tehdä sinulle jotain pahaa."

"Ovatko kaikki ihmiset muka niin ilkeitä?"

Franciksen kasvoille levisi hellä hymy.

"Eivät, Cecilia. Kaikki ihmiset eivät ole ilkeitä. Jotkut ovat ihania, huolehtivia ja toisilleen rakkaita."

"Tunnetko sinä jonkun sellaisen? Joka on sinulle rakas?"

Hymy Franciksen kasvoilla muuttui yhä hellemmäksi.

"Tunnen. Hän asuu kaukana täältä, mutta ajattelen häntä silti joka päivä."

"Mikä hänen nimensä on?"

"Arthur."

"Onko hän... Sellainen kuin sinä vai sellainen kuin minä?"

"Hän on mies, jos sitä tarkoitat."

"Voivatko kaksi miestä rakastaa toisiaan?"

"Voivat. Se ei ole tavallista, ja jotkut pitävät sitä paheena, mutta minusta se on yhtä oikein kun miehen ja naisen välinen rakkaus."

Francis kuulosti kovin varmalta asiastaan. Cecilia upotti ruskeat varpaansa valkeaan hiekkaan ja mutristi suutaan miettivästi.

"Francis... Rakastatko sinä minua?"

Mies purskahti nauruun ja ojensi kätensä pörröttääkseen Cecilian hiuksia.

"Tietysti rakastan", hän naurahti. "Mutta ihan eri tavalla kuin Arthuria. Rakastaa voi monin eri tavoin."

Vihdoin välisoitto. Cecilia hymyili vaikka tunsi silmiensä kostuvan. Francis oli kertonut rakkaudesta paljon erilaisia asioita. Se oli tärkeintä mitä Cecilia oli häneltä oppinut. Vaikka oli Francis opettanut paljon muutakin...

Cecilia kohotti taas mikrofonin huulilleen ja jatkoi laulua.

Nurmella viileällä

opetit mut puhumaan

Äänellä heleällä

sanat oikeet sanomaan

Ja tiennyt en silloin,

en tiedä kai vieläkään,

miksi kyyneleitä valuu yhtenään

Hänen mielensä palautui taas toiseen, edellistä aikasempaan muistoon.

Cecilia istui vilpoisella ruohikolla reilun sadan metrin päässä rannikosta. Hän katseli edessään istuvaa miestä kiukkuisesti kulmiensa alta.

"Yrittäisit nyt vielä", Francis sanoi suostuttelevasti. Cecilia pudisti kiukkuisesti päätään.

"Sinä osaat kyllä jos vain viitsit yrittää."

"Minä en välitä sinun typerästä kielestäsi!" Cecilia ärähti kreoliksi. Francis yritti opettaa hänet puhumaan omaa kieltään, ranskaa. Cecilian pää oli aivan pyörällä erilaisista sanoista joita Francis oli hänelle tuputtanut.

"Edes yksi lause, mon ami... Yksi hyvin tärkeä lause."

Cecilia mulkaisi Francista eikä suostunut kysymään mikä tämä lause oli.

"Je t'aime. Se sinun täytyy osata."

Cecilia ei edelleenkään sanonut mitään. Hän kiersi käsivartensa polviensa ympäri ja äkkiä hänen poskelleen vierähti kyynel.

"Mikä hätänä, chérie?" Francis kysyi huolestuneena. "Miksi itket?"

"Minä en tiedä..." Cecilia nyyhkäisi. "En osaa..."

"Ei sinun tarvitse osata. Voit harjoitella niin pitkään kuin haluat. Ja nyt voimme pitää pienen tauon."

"Minä yritän vielä kerran!" Cecilia huudahti. Hän kohotti leukaansa ja rypisti kulmiaan. "Je... Je t'aime...?"

"Excellent, chérie! Nyt sinä saat päättää mitä teemme."

Cecilia laskeutui vatsalleen ruohikolle ja asetti kätensä leuan alle.

"Kerro minulle siitä Arthurista."

Cecilia hymyili. Arthur oli aihe josta Francis suostui aina puhumaan.

Äkkiä hänen kosteat silmänsä tulvivat yli ja poskille vierähti muutama kyynel. Cecilia ei olisi osannut kertoa miksi itki; sitä Franciskaan ei ollut osannut opettaa. Hän antoi kyynelten valua pyyhkimättä niitä ja aloitti heleällä äänellään kertosäkeen.

Aamuyöllä juostaan pois

Paetaan ja juostaan pois

Mikä meitä huolettais

Kuka meidät kiinni sais

Pieni polku kauas vie

Mennään ihan minne lie

Muiden silmää karkuun me

Sinun vuokses kaiken teen

Kertosäkeen kirjoittamisessa Cecilialta oli kulunut lähes kuukausi. Hän oli halunnut hioa siitä täydellisen. Se kertoi muistosta, joka oli muuttanut kaiken...

"Etpäs saa minua kiinni!" Cecilia huudahti hersyvän iloisella äänellä. Hän juoksi kilpaa Franciksen kanssa ja oli muutaman metrin verran miehen edellä. He heräsivät aina täydenkuun aikaan jo aamuyöstä pitämään juoksukilpailunsa. Pieni polku kiemurteli palmujen välissä ja eksyi välillä rantahietikolle. Kun Cecilia pyrähti puiden seasta, hän jähmettyi äkisti. Rannassa oli suuri laiva.

"Mitä nyt? Miksi pysähdyit, chér-" Francis aloitti kunnes näki laivan. Hänen suunsa loksahti auki.

"Mikä tuo on?" Cecilia kysyi peloissaan. Samassa laivasta laskettiin puutikkaat ja niitä pitkin lähti laskeutumaan yksi mies. Francis tuijotti miestä kuin kivettyneenä, Cecilia aavistuksen peloissaan.

"Francis?" hän kuiskasi kun vastausta ei kuulunut.

"Tuo... Tuo on laiva. Ja tuo... Voiko se olla..." Francis jätti lauseensa kesken ja lähti juoksemaan. Cecilia seurasi häntä hämmentyneellä katseellaan.

"Arthur!"

"Francis?"

Cecilian silmät levähtivät ammolleen. Oliko tuo siis se Arthur? Hän jäi seuraamaan tapahtumia kauempaa. Kohtaaminen näytti melko erikoiselta. Ensin molemmat miehet tuijottivat toisiaan muutaman metrin päästä molempien kasvoilla samanlainen, epäuskoinen ja yllättynyt ilme. Sitten Francis horjahti äkkiä eteenpäin ja kohotti kätensä Arthurin poskelle. Cecilia ei kuullut mitä he sanoivat, mutta Arthur aukoi suutaan takellellen jotakin. Äkkiä hänkin hymyili ja kosketti Franciksen hiuksia.

Kauniin jälleennäkemisen keskeytti laivalta kuuluva huuto.

"Captain Kirkland! Is everything okay?"

Arthur käännähti äkkiä laivaan päin.

"Yes, wait a minute!" hän huudahti ja kääntyi takaisin Franciksen puoleen. Hän kumartui tämän lähelle ja sanoi jotakin hyvin vakavana. Francis yritti vastata, mutta Arthur keskeytti hänet alkaen näyttää jo lähes anovalta. Francis pudisti hitaasti päätään mutta lähti kuin lähtikin takaisin Cecilian luokse.

"Tule, meidän täytyy mennä."

"Miksi? Oliko tuo se Arthur?"

"Oli."

"Miksi meidän sitten pitää mennä?"

"Kaikki... Kaikki tuolla laivalla eivät välttämättä ole ystävällisiä. Meidän, varsinkin sinun pitää piiloutua."

"Mitä..."

"Tule nyt!" Francis komensi ja tarttui Cecilian käsivarteen vetäen tämän mukaansa palmujen lomaan. He kyykistyivät korkean kivimuodostelman välissä olevaan pieneen koloon.

"Lupaatko että pysyt täällä kunnes haen sinut?"

"Minne sinä menet?"

"Puhumaan Arthurin ja hänen miehistönsä kanssa. Lupaa pysyä täällä."

"Minä haluan tulla sinun kanssasi!"

"Non! Sinun täytyy pysyä turvassa."

"Mutta entä sinä? En jää tänne yksin!"

"Sinun täytyy! Lupaa se, pour moi."

"Minä... Hyvä on."

Nyt kyyneleet Cecilian poskilla saivat seuraa. Pienen välisoiton aikana hän keräili sekaisia ajatuksiaan. Francis oli palannut kun aurinko oli jo korkealla taivaalla. Arthur oli lähtenyt laivansa kanssa... Sen jälleen Francis ei ollut enää entisellään. Hän oli jatkuvasti rauhaton ja katseli vähän väliä merelle, kauas taivaanrantaan.

Cecilian ääni oli itkun johdosta hiukan tukkoisempi, mutta yhä kaunis ja rauhoittava. Hän aloitti viimeisen säkeistön kyynelten tipahdellessa leualta.

Pahat jäät jo sulaneet

ja paha mieltä painaa

Kasvos niin kokeneet

ne mukanaan mua raahaa

Sä tiesit sen silloin,

sä tiedät sen edelleen,

vaikka luulit kaiken kauas eksyneen

"Cecilia, minä lähden."

Tyttö pysähtyi äkkiä ja jäi tuijottamaan merelle katsovaa miestä.

"Mutta... Miksi? Ja minne? Jätätkö minut ihan yksin?"

"Lähden etsimään Arthuria. Ja ethän sinä yksin jää, täällä käyn nykyään niin paljon ihmisiä."

"Mutta sinä lupasit opettaa minua! Sinä, eikä kukaan muu!"

"Olen opettanut sinulle kaiken minkä voin. Olet valmis lähtemään maailmaan oppimaan itse lisää."

"Lähtemään? Pitääkö minunkin lähteä?"

"Sinun ei tarvitse lähteä, mutta jos haluat, olet valmis siihen. Voit valloittaa koko maailman tuolla äänelläsi."

"Pitäisikö minun laulaa ihmisille?"

"Jos haluat. Monet voisivat vaikka maksaa kuullakseen sitä. Voisit kertoa koko maailmalle asioista joihin haluat vaikuttaa."

"Minä... Minun täytyy miettiä."

"Mieti ihan rauhassa. Saat jäädä tänne rauhoittumaan itseksesi nyt kun minä lähden."

Cecilia puri vapisevaa alahuultaan ja rutisti äkkiä Francista tiukasti.

"Minun tulee ikävä sinua!" hän parkaisi.

"Kyllä me vielä näemme, chérie. Hyvästi."

"Hyvästi..."

Cecilia henkäisi vapisevasti yrittäen hiljentää ääneen nyyhkytyksen. Franciksen mentyä hänkin oli päättänyt lähteä etsimään onneaan. Ilokseen hän oli huomannut Franciksen olevan oikeassa; monet kuuntelivat hänen ääntään mielellään. Suurin syy, miksi Cecilia oli lähtenyt, olivatkin Franciksen vakavat kasvot tämän kertoessa ettei voisi opettaa enempää. Franciksen kasvot johdattivat Cecilian läpi elämän aaltojen.

Hän aloitti kertosäkeen vielä viimeisen kerran.

Aamuyöllä juostaan pois

Paetaan ja juostaan pois

Kuka meitä huolettais

Kuka meidät kiinni sais

Pieni polku kauas vie

Mennään ihan minne lie

Muiden silmää karkuun me

Sinun vuokses kaiken teen

Nuori tyttö seisoi rannassa matkalaukku kädessään. Hän tuijotti suurta laivaa valmiina nousemaan kyytiin. Tytön ruskeat hiukset heilahtelivat tuulessa, samoin hänen mekkonsa helma. Poskilla kimalteli muutama kyynel. Hän ei ollut vieläkään varma tahtoisiko lähteä...

Äkkiä hän kohotti leukaansa rohkaistuneena ja puristi kätensä nyrkkiin. Kädessä ollut ruusunkukka rutistui nyrkin sisään ja sen terälehdet irtoutuivat toisistaan. Tyttö käveli laivaa reippain askelin ja varman näköisenä. Kannella hän nojautui kaiteen yli ja päästi ruusunlehdet leijailemaan merelle. Hänen suunsa avautui hiljaiseen kuiskaukseen.

"Minä toteutan sinun unelmasi. Laulan koko maailmalle ja kerron mitä tunnen. Minä lupaan, Francis."