"Oi maamme, Suomi, synnyinmaa,

soi, sana kultainen.

Ei laaksoa, ei kukkulaa,

ei vettä, rantaa rakkaampaa,

kuin kotimaa tää pohjoinen,

maa kallis isien..."

Tino Väinämöinen hyräili itsekseen, nojaillessaan samalla rennosti päätään käsivarsiaan vasten. Hän katseli keittiönsä ikkunan läpi kuinka ensilumi leijaili hiljalleen maahan ja peitti harmauden alleen. Hän katseli, kuinka monien muiden talojen ikkunoihin syttyi yksi toisensa jälkeen pieniä lepattavia kynttilänvaloja. Yöhön kääntyvä ilta ei vaikuttanut enää niin kovin pimeältä.

Niin monta vuotta sitten tämä sama päivä olisi ollut Tinolle täysin merkityksetön. Yksi päivä niin monen muun joukossa. Mutta ei enää... Nyt se sama päivä oli saanut uuden merkityksen. Hyvin arvokkaan merkityksen, mitä yksikään Tinon kansalainen ei tulisi koskaan unohtamaan. Moni oli antanut henkensä tämän päivän puolesta. Monta perhettä oli revitty rikki suuremman hyvän vuoksi. Monta uhrausta oli tehty.

Tino nousi kiirehtimättä tuoliltaan ja käveli hakemaan tätä iltaa varten säästetyn kynttilän. Myös hän sytytti sen ja asetti aivan ikkunansa juurelle. Hehkuvan valon äärellä Tino kurottautui lukemaan kortteja, joita oli sadellut kymmenittäin muilta valtioilta. Onnitteluja enemmän kuin olisi ollut tarpeeksi, ja niistä jokainen sai Tinon hymyilemään kiitollisena. Hän ei ehkä juhlinut raikuvasti ulkona kansansa kanssa, kuten monet muut maat olisivat tehneet omana kyseisenä päivänään. Se ei silti tarkoittanut, etteikö Tino olisi ollut yhtä onnellinen, päinvastoin. Tino oli niin onnellinen, että hän mieluummin jäi kotiin. Hänen ilossaan oli kuitenkin aina mukana tiettyä haikeutta.

Tino nosti kasasta kaksi korttia erilleen ja asetteli ne näytille. Ensimmäinen oli Berwaldilta. Tino luki yksinkertaiset sanat uudelleen ja uudelleen, hymyillen kerta kerralta lämpimämmin, vaikkakin päätään pudistellen. "Grattis på födelsedagen, min fru." Pitihän se arvata.

Seuraavaksi vaalea mies nosti käsiinsä toisen kortin. Hän tunnisti käsialan heti, ja huokaisi hiljaa itsekseen. Teksti oli lyhyt ja ytimekäs, mutta Tino tiesi kirjoittajan tarkoittaneen sitä koko sydämellään. "Поздравляю с Днём рождения, hyvää syntymäpäivää."

Tino sipaisi ohimennen vasenta kättään. Siihen ei enää sattunut, mutta hän ei ollut unohtanut. Monet arvet olivat jo vaalenneet ja hävinneet näkyvistä, mutta Tino muisti niistä jokaisen. Kaikki ne olivat aikanaan tehneet kipeää. Mutta hänen kansansa ei tarvinnut enää kantaa niitä arpia, Tino teki sen heidän puolestaan. Ja hän teki sen mielellään.

Tino ei katunut menneitä eikä nykyisyyttä. Hän toivoi, ettei tulisi katumaan tulevaisuutta. Mutta tapahtuipa mitä hyvänsä, hän tiesi pärjäävänsä. Tino siis hymyili jälleen itsekseen ja käänsi katseensa takaisin ulos, missä hän saattoi nähdä satojen kynttilöiden palavan ja onnittelevan häntä. Tino pyyhkäisi nopeasti silmäkulmansa ja jatkoi hyräilyään.

"Sun kukoistukses kuorestaan

kerrankin puhkeaa.

Viel lempemme saa nousemaan

sun toivos, riemus loistossaan

ja kerran laulus synnyinmaa

korkeimman kaiun saa."

Hyvää (melkein myöhäistä) itsenäisyyspäivää kaikille~! :)