Hän ei ollut koskaan tuntenut itseään onnelliseksi.
Ajatus liisi hänen mieleensä kevyesti kuin päiväperhonen kesken oppitunnin. Tottahan se oli, kaikessa surkeudessaankin. Koskaan hän ei ollut ojentanut kättään ja sulkenut nyrkkiinsä hyvän olon ja onnen omenaa, ei ollut antanut itsensä nauttia päivän viimeisistä säteistä, jotka punertavan kultainen aurinko loi taivaanrantaan. Koskaan ei hän ollut nauttinut naurusta - hänen naurunsa oli aina ollut katkeraa ja ilkeää, toisten virheistä ravintonsa saavaa ja paheksuvaa.
Ei hänestä katumaan ollut, ei mitenkään. Maailmahan tässä oli ollut syyllinen hänen kärsimyksiinsä - maailma saisi myös maksaa siitä.
Kotonaankin - jos sitä paikkaa saattoi kodiksi kutsua - hän katsoi ympärilleen ja huomasi olevansa surkeuden keskellä, veti verhot ikkunoiden eteen estääkseen aurinkoa ilkkumasta itselleen ja vajosi katkeruuteensa. Hän ja hänen kunnianhimonsa, mikä surkea vitsi! Koottuaan ylpeytensä hän heitti halveksuvan katseen kohti verhoja, ajattelematta niiden takana olevaa maisemaa. Hän olisi halunnut nauraa jälleen, sitä kovaa, katkeraa naurua niin kuin aina, mutta sen sijaan tyytyi vain seuraavana päivänä inhoamaan enemmän ja enemmän työtään, suomimaan ankaria opetuksiaan lasten selkärankoihin ja toivomaan, että kuolisi pian.
Sitten, eräänä päivänä, kouluun saapui uusi rehtori. Pahainen tytönheitukka, jota hän oli oppinut inhoamaan jo ennen ensinäkemistä. Tuo sanoinkuvaamaton olento oli vienyt häneltä hänen kunniansa, hänen ylennyksensä, hänen haaveensa - jos sitä nyt siksi saattoi kutsua.
Hän kosti käyttäytymällä niin ilkeästi kuin vain saattoi, mutta toinen ei näyttänyt välittävän - tai ehkä välittikin, purki murheensa pitkiin kirjeisiin kihlatulleen, ja se ajatus sai hänet katkeroitumaan vieläkin enemmän. Mutta niin kova kuin hänen suojakuorensa eittämättä olikin, tuo nuori tyttö oli päättänyt tunkeutua sen läpi, ja pelastaa hänet.
Sen tuo tyttö aikanaan tekikin, eikä hän olisi voinut olla asiasta enää yhtään kiitollisempi.