"Olen niin pahoillani. Yritin vain suojella sinua. Minä olen uhkasi, minun ei pitäisi edes kuulua maailmaan. Pelkään että satutan sinua... Minun oli pakko lähteä, mutta en tajunnut... Olen pahoillani siitä mihin joudut minun takiani. Tiedän... Tiedän että kukaan ei varmasti anna helpolla minulle anteeksi, mutta pystyisitkö sinä koskaan?", Edward sopersi täynnä itsevihaa ja tuskaa. Hän ei tiennyt, mitä tekisi jos Bella ei antaisikaan hänelle anteeksi. Hän ei uskonut, että voisi olla erossa hänestä enää koskaan. Hänen oli melkein pakko tulla Forksiin Bellan takia, koska hän ei osannut enää olla poissa hänen luotaan. Mutta sitten kuukausien jälkeen hän sai soiton Rosalielta, joka kertoi että Bella oli hypännyt kalliolta ja oli menehtynyt. Edward oli silloin tullut Forksiin tuomaan hiljaisesti ruusuja ja sen jälkeen olisi lähtenyt Italiaan Volterraan. Tarkoituksena oli että Volturit olisivat päästäneet Edwardin hengestään.
Mutta Forksiin tultuaan Edward löysi Bellan täysin elävänä. Hän vaikutti iloiselta ja terveeltä, niin kuin Edward oli toivonutkin, mutta hän ei tajunnut minkälaista Bellasta erossa oleminen oikeasti olisi ollut aikaisemmin. Hän uskoi että oli tehnyt oikein. Antanut Bellan elää onnellista, ihmiselämää ilman jokaista vampyyrin vaaraa hänessä itsessään.
Mutta silloin kun Edward seisoi Bellan kodin pihan läheisellä metsällä kuusien suojassa katsomassa Bellan ikkunaan, hän tajusi, ettei Bella tarvitsisikaan häntä nyt. Hän ei näyttänyt ollenkaan kaipaavan häntä. Hänellä oli kaikki hyvin. Mitä Edward oli sitten odottanut? Hänhän oli juuri pyytänyt Bellaa jatkamaan elämäänsä. Edward ei pystynyt jatkamaan sitä. Hänen ainoa tahto pysyä enää elossa oli Bella. Hänen rakkaus ja hyvyys. Sitten Bella oli huomannutkin Edwardin ikkunan takaa. Hän oli näyttänyt typertyneeltä ja täysin yllättyneeltä. Ei ihmekään. Bella oli pörähtänyt juoksuun ja oli hetken päästä ulkona pihalla huohottamassa. Edwardin kalpeat kasvot olivat itsekin hieman häkeltyneeltä, mutta myös häpeävältä.
"Minä annan sinulle anteeksi", Bella sanoi kyyneleitä silmissään. "Minä rakastan sinua, mutta... Mutta Edward... minä, minä olen jatkanut. Minulla on Jake. Hän oli kanssani kun olit poissa ja sai minut yhteen taas. Olen pahoillani", hän sanoi ja kyyneleet tulvahtivat hänen suklaanruskeista silmistään. Bella kosketus Edwardin kylmästä kädestä lipesi, kun hän lähti juoksemaan takaisin sisälle ähkien kipeitä tunteitaan.
Edward jäi seisomaan tönkkönä ja liikkumattomana paikoilleen. Hän tunsi itsensä tunnottomaksi, mutta sisällään hän todella oli kauhuissaan. Hänen sydämensä oli silpottu tuhansiksi paloiksi ja jätetty maantumaan välinpitämättömänä. Surun tuoma tuska tuntui ylitsepääsemättömältä ja sellainen se varmasti oli. Hänet oli jätetty ailahtelevaisen ihmissuden takia ja hän oli menettänyt Bellan. Mutta hän ei voinut syyttää häntä omasta sisäisestä kuolemastaan. Hän oli jättänyt hänet ja oli jättänyt häneen vuotavan haavan. Joku hyväsydäminen tietysti tullut paikkaamaan hänet. Ja saamaan hänet rakastamaan itseään.
Valkoinen ruusu, jonka Edward oli aikonut vielä viedä Bellan kuistille tipahti hänen kädestään. Hän kuuli sen varisevan höyhenkevyen tömähdyksen vihertävässä maassa. Lopun hiljainen ääni. Lopun todellinen vihlaiseva läimähdys kasvoille.
Edward asteli ensin tunnottomana taaksepäin syvemmälle metsään silmät apposen auki järkytyksestä ja suu hiukan raolla kuin huutaakseen kipunsa ulos. Sitten hän kääntyi kannoillaan ja pakeni nopeasti kauemmaksi. Ahdistus ja särky sydämessään oli niin kauhea, että monen kilometrin juostuaan hän kompasteli jo aluskasvillisuuteen. Vampyyrit eivät kompastelleet. He olivat täydellisessä tasapainossa. Mutta Edward oli kuolemaisillaan ja hän ei ollut siis tasapainossa. Hän tuntui olemattoman huimauksen ja hetken päästä hänen näkökenttänsä sumentui ja hän rojahti kasteiseen syvänvihreään maahan. Pieni valkoinen auringonvalo kajasti puiden lehmusten välistä maahan ja Edwardin kasvoille, kun hän hitaasti kääntyi selälleen. Hänen huuliensa välistä pääsi hiljaista valitusta ja kasvojen ilme oli täynnä tuskaa. Hän kitusi ja kiduttui tunteineensa. Hän veti tärisevät kätensä rinnalleen. "Bella", hän äännähti tukahtuneesti.
Edward jatkoi matkaansa kitkeränä ja haavoittuneena. Hän ei ollut vihainen kellekään muulle kuin itsellensä ja hän vihasi sitä, että hänen täytyi olla niin masokistinen, että jätti Bellan ja siitä koitui itsellensä vain lisää ongelmia ja ahdinkoa. Oliko hän todellakin sellainen, että aiheutti itsellensä mielipahaa turhasta? Sitä hän ei osannut sanoa, mutta tiesi varmasti, että Bellan jättäminen oli ollut hänen pahin virheensä. Mutta sitten hän alkoi ajatella sitä tarkemmin.
Jos Bella nyt todellakin oli onnellinen, oliko siis virhe jättää hänet ja antaa hänen etsiä Jacob, jonka kanssa hän olisi onnellisempi kuin hän oli ollut Edwardin kanssa? Ei ollut. Bella voi nyt hyvin ja se oli Edwardille tärkeintä. Hänellä itsellään ei ollut niinkään väliä, kunhan Bellalla oli kaikki hyvin. Mutta Edward ei silti tahtonut, että Bella olisi kenenkään toisen kanssa kuin hänen, sillä hän oli rakastunut häneen. Bella oli Edwardin ainoa rakkaus ja nyt hänet oli riistetty häneltä. Vai voiko niinkään sanoa, sillä Edwardhan oli periaatteessa luovuttanut Bellan ilman minkäänlaista taistelua. Se ei silti muuttanut sitä Edward oli nyt musertunut.
Edward päätti miettimisen jälkeen, että eihän sitä koskaan tiedä jos Bella muuttaisikin mielensä. Ehkä jotain tapahtuu Jacobin ja hänen välillään ja he eroaisivat. Mutta sen jälkeenkään Bellahan ei välttämättä tahtoisi enää Edwardia. Edwardhan oli pettänyt Bellan. Hän oli lähtenyt. Häneen ei voinut luottaa enää. Tai niin ainakin Edward ajatteli.
Hän odottaisi ja katsoisi, mitä Bellan ja Jacobin välillä tapahtuisi. Hän katsoisi ettei Bellalle tapahtuisi mitään. Eikä Jacobillekaan, koska tämä saisi taas vain Bellan murheelliseksi. Hän pitäisi heidät turvassa heidän tietämättään siitä. Mutta ainoa uhka jäisi Bellalle; Edward itse. Bella oli hänen "laulajansa", joka tarkoitti että juuri Bellan veri oli houkuttelevinta Edwardille kuin kenenkään toisen ihmisen tai eläimen. Hän olisi Bellan todellinen painajainen nyt, kun Bella ei rakastaisi häntä ja hän olisi pelkkä hirviö hänelle.
Mutta hän silti odottaisi, sillä hän ei todellakaan uskonut, että voisi jatkaa ilman häntä. Syvällä sisimmässään Edwardin kylmässä sydämessä viipyi toivonhiukkanen.
Ja hän odotti.
Ja odotti.
Ja odotti.
Hän auttoi ja suojeli Bellaa. Hän ei koskaan paljastanut itseään ja teki kaiken hiljaisesti kenenkään huomaamatta. Kerran kouluun mentyään Edward oli huomannut, että Bellan autosta vuosi bensiiniä. Hän korjasi sen sillä välin, kun kukaan ei nähnyt häntä. Joku olisi vaikka saattanut raapaista tulitikun juuri sen kohdalla ja koko auto olisi voinut syttyä palamaan räjähtävästi. Bella olisi voinut olla sisällä. Ehkä Jacobkin. Ja jos ei olisi ollut, kaikkea muutakin pahaa olisi voinut käydä; bensa olisi loppunut kesken ajon. Bellahan saattaisi liftata vaikka jonkun hyväksikäyttäjän kyytiin, vaikka tuskin hän niin typerä olisi ollut. Silti se oli mahdollista. Monet asiat. Ja kovin monet ikävät asiat yritti Edward myös ehkäistä.
Edward tiesi, että Bella rakasti Jacobia. Hän näki heidät joskus yhdessä ulkona reservaatista, jonne Edward ei saanut astua Cullenien ja ihmissusien rajasopimuksen tapaan. Katse heidän silmissään kertoi täydestä omistautumisestaan toisilleen ja puhtaasta ilosta, mistä he saivat nauttia kun olivat toistensa seurassa. Edwardia ilahdutti nähdä Bella iloisena. Se muistutti häntä kaikesta siitä, mitä heillä oli ollut. Mutta joka kerta se myös veti riipaisevan haavan häneen. Jacob oli se joka teki hänet nyt iloiseksi. Ja myös sen takia Edward halusi säilyttää Bellan ilonlähteen. Hänen täytyisi suojella Jacobiakin, mutta vielä varovaisemmin, koska Jacob voisi haistaa hänet joskus ja Edward ei voinut astua ihmissusien maille, niin hänen täytyi suunnitella hyvin, miten toimisi, että saisi Bellan ja Jacobin olevan turvassa.
Hän uskoi tekevänsä oikein. Ehkä hän tekikin, mutta ei itsellensä. Päivä päivältä Edward riutui. Oli melkein ihme, ettei hänen perheensä, joka oli joutunut muuttamaan muualle Forksista ollut huolestunut hänestä niinkään. Mutta se luultavasti johtui siitä, ettei Alice ollut nähnyt mitään huolestuttavaa Edwardin tulevaisuudessa, kun ei voinut nähdä sitä. Edwardin tulevaisuuden suunnitelmiin kuului usein myös nyt ihmissusi, jonka takia Alice ei voinut nähdä Edwardinkaan tulevaisuutta. Alice kyllä huolestuisi siitäkin jos ei näkisi, mutta jos hän ei edes yrittänytkään niin hän ei pitänyt Edwardiin mitään huomiota. Koko perhe varmasti tahtoi antaa Edwardin olla rauhassa niin kuin oli aikaisemmin pyytänyt ennen lähtöään perheen luota. Hän tarvitsi rauhaa.
Edward tuli sairaaksi, vaikkei vampyyrien pitäisi voidakaan tulla sairaiksi. Mutta ei Edwardia vaivannutkaan mikään tauti. Hänen sydämensä oli murtunut säpäleiksi ja se, että hän vietti aikaa Bellan ja Jacobin läheisyydessä ei tehnyt hyvää hänen mielenterveydelleen, joka taas verotti Edwardin fyysistä olemusta. Hän ei päässyt yli erosta, koska hän yhä toivoi palaamista yhteen. Ja siksi hän odotti...
Kuukausi alkoi kulumaan ja hetken päästä vuosikin kului. Edward alkoi muuttumaan maaniseksi ja pakkomielteiseksi. Hän oli ohittanut järjen ja hulluuden rajan jo kauan aikaa sitten. Masennus painoi hänen mieltään, ettei lopulta hän tuntenut muuta kuin surua. Hän ei ollut enää pitkään aikaan käynyt metsästämässä. Hän menetti painoaan ja tuli heikommaksi. Se ei todellakaan ollut normaalia kestävälle vampyyrille. Hän ei silti välittänyt siitä pätkääkään, vaan piti ajatuksensa pelkästään Bellassa. Muusta hän ei välittänyt. Hän yhä oli hänen tärkein asia. Se joka piti hänet pois tekemättömyydestä.
Yhtenä päivänä, kun Edward katseli Cullenien ja Blackien rajalta metsän siimeksessä reservaatin punaiseen piskuiseen taloon hän näki Jacobin ja Bellan tulevan ulos sieltä näyttäen innokkailta. Siinä ei ollut mitään erikoista, koska siellähän he usein viettivät aikaansa, mutta nyt Edward näki Bellan pitävän valkoisia paperikuoria kädessään kun he kävelivät Bellan vanhan Chevyn luo naureskellen. Juuri kun he olivat istuutuneet sisälle ja lähteneet ajamaan, avonaisesta ikkunasta tipahti yksi kirjekuorista. Edward ajatteli, että odottaisi hetken, että tuuli toisi kirjeen lähemmäksi häntä, että hän voisi ottaa sen ja palauttaa silloin kun Bella ja Jacob ei näkisi.
Kolea tuuli kävi ja puhalsi kirjeen suoraan Edwardin jalkojen juurelle. Hän nosti sen hitaasti ylös - häneen oli alkanut sattua jo pienet eleetkin - ja avasi sen uteliaisuuden täyttämänä. Hän kurtisti kulmiaan hämmentyneenä. Hän ei oikein saanut enää selvää tekstistä ja yhtäkkiä koko maailma tuntui kieppuvan ja sumentuvan. Edwardin täytyi nojata puuhun ja sitten valui sen kovaa kaarnaa raapien alas istumaan. Hänen korvissaan surisi ja päänsä tuntui painavalta.
"Kutsu Jacob Blackin ja Isabella Swanin häihin", oli kirjoitettu kauniilla kaunokirjoituksella paksulle paperiarkille. "Eih... Ei, ei, ei, ei...", Edward nyyhkytti haikeasti. Paperi rutistui hänen kädessään ja kun hän helläsi otettaan pieni paperitollo tipahti vihreään maahan. Edward veti langanlaihat kätensä jalkojensa ympärille, jotka oli vetänyt rinnalleen ja painoi päänsä polviinsa. Hän ei saisikaan enää Bellaa. Hän oli odottanut turhaan.
Hiljaisia ja vaikeroivia huutoja pakeni hänen huuliltaan täristessään, kun hänen koko sydämensä oli kadonnut ikiajoiksi Bellan luo, jota hän ei voinut enää saada. Hänen päänsä oli täydessä kaaoksessa. Bellan automaattisen suojelemisen tuonut tunnottomuus oli poistunut ja Edward tunsi kaiken terävämmin kuin koskaan; pienet, sadat veitsen viillot, jotka eivät lopulta päästäisi hänen tuskistaan, vaan pahentaisivat sitä hetki hetkeltä.
Alice näki kaukana Forksista yhtäkkiä rakkaan veljensä tulevaisuuden. Kuoleman.
Edward ei välittänyt enää rikkomasta alueiden rajaa. Hän lähti kävelemään pitkin kerrankin kuivaa maantietä väsyneesti ihmisvauhtia, jossa Bella ja Jacob oli olleet hetki sitten. Edward oikaisi La Pushin rannalle hetken päästä, jolloin rikkoi rajan. Ei ollut väliä enää onko raja rikottu vai ei. Cullenit tuskin palaisivat tänne ja jos Edward kohta kumminkin tekisi itsemurhan niin hän ei välittäisi jos joku ihmissusista repäisi hänen päänsäkin. Ainakin he saisivat sen, mitä aina tahtoivat; tappaa kauhean verenimijän.
Ilma oli harmaa ja näytti siltä kuin kohta alkaisi ukkostamaan. Tummansininen meri tyrskysi pikkukivirannalle ja hioi vielä vedenrajan tuntumassa olevia vaaleita veden ajaneita puita. Suunnilleen neljätoistametriset kalliojyrkänteet nousivat jyrkästi ja sen päällä kasvoi suuria vehreitä kuusia ja havupuita. Sinne Edward oli matkalla.
Hän olisi terveenä voinut vain kiivetä ylös rinteelle heti sen vierestä, mutta sellaisessa tilanteessa yrittäessään heittää henkensä, hänen täytyisi usuttaa itsensä Voltureiden kimppuun eikä tällainen suunnitelma toimisi ollenkaan. Sitä paitsi hän oli täysin uupunut ja pelkäsi jopa tuupertuvansa rinteelle kesken matkan.
Onneksi niin ei käynyt. Edward hetken päästä seisoskeli kielekkeellä huojuen. Hän vetäisi henkeään ja katsoi ilmeettömästi alas mereen ja sitten katsahti vielä reservaattia kohti. Niin hän huokaisi ja päästi viimeisen tuskallisen nyyhkäyksen. Kyynel valui hänen riutuneille kasvoilleen. "Sinä sait hiljaisen sydämeni vielä sykkimään ja rakastan sinua ikuisesti siitä. Yhteinen elämämme jäi vain lyhemmäksi kuin toivoin", hän kuiskasi tuuleen. Sen jälkeen hän astui ilmaan ja putosi. Hän painoi silmänsä kiinni antautuen painottomuuden tunteelle.
Kova rysähdys meni Edwardin vartalon läpi, kun hän osui veteen ja vajosi syvemmälle suurien aaltojen kanssa. Edward piti itsensä koossa ja taisteli eloonjäämisvaiston kanssa. Ei kovin kauaa tosin, sillä hän oli päättänyt että tämä oli, mitä hänen täytyi tehdä ja se tapahtuisi. Hän ei voisi elää, jos hänellä ei olisi edes mitään toivoa elää Bellan kanssa. Se oli surullinen totuus.
Suolainen ja kirvelevä vesi tunkeutui Edwardin suuhun ja tukahdutti häntä. Hän tarvitsi nykyäänkin happea, jota hengittää, joten hän oli varma että hän siis kuolisi jollain lailla. Olisi se isku kiviseinämiin tai pelkkä hukkuminen, hän saavuttaisi rauhan ja soisi sen myös muille. Pienet ilmakuplat pakenivat hänen keuhkoistaan ja antoi sen tapahtua vapaasti. Hän vajosi kuin maaten jääkylmässä vedessä ja odotti kohtaavaansa maan. Edwardin keho alkoi nytkiä, kun se haki epätoivoisesti happea jota ei ollut saatavilla. Se sai vain hänet vetämään lisää vettä keuhkoihinsa ja se painoi häntä syvemmälle.
Hänen viimeisillä sekunneillaan ehti toivoa, että Bella ja Jacob pysyisivät turvassa ja onnellisina. Hänen perheellään olisi kaikki hyvin eivätkä joutuisi suremaan hänen takiaan kauheasti. Itse hän toivoi pääsevänsä vihdoin lepoon. Silloin Edwardin hiljainen sydän todella sykki, mutta sammui nopeasti sen jälkeen. Hän sai kuolla ihmisenä niin kuin oli alusta asti tahtonut. Hän toivoi saavansa anteeksi pahat tekonsa ja unohtaa. Pimeyden tullessa, Edwardin se vei mennessään.
Pimeys oli vallannut Edwardin. Hän ei enää tuntenut mitään. Hän ei ollut täällä enää. Ja sen jälkeen hänet pelastettiin.
"Jacob! Jake! Voi luoja!" Bella kirkui hätääntyneenä ja hyppeli vedenrajan luona rannalla. Hän piti käsiään suunsa edessä kauhistunut ilme kasvoillaan. Kärsimättömänä hän loikki Jacobia vastaan saaden tennarinsa märiksi. Jacob raahasi itsensä rantaan kaksi metristen aaltojen saattelemana mukanaan Edwardin eloton ruumin sylissään. Hänen ilmeensä oli myös täynnä kauhua ja huolta. Hän asetteli Edwardin makaamaan rannan pikkukiville. Jacob ja Bella kyykistyivät istumaan hänen viereensä. Jacob otti Edwardin hänen viereensä, että hän saisi Edwardin lämpenemään, kun hänen kehonlämpönsä oli jo kuivattanut pisarat iholtaan ennen kuin ne valuivat maahan. Edward ei näyttänyt minkäänlaisia elonmerkkejä. "Voi ei. Ei, ei... Edward! Herää! Pyydän herää!" Bella huusi ja silitti hervottavasti Edwardin riutuneita kasvoja. Hänen huulensa oli sinertävät ja kasvot kalmankalpeat. Silmät olivat kiinni ja niitä ympäröivät tummat varjot. Märkä pronssinvärinen tukka alkoi jo kuivamaan niin, että se oli takussa kosteana sekaisena pöyhönä Edwardin pään päällä. Hän näytti silti yhä niin kauniilta ja nyt niin levolliselta. Bellaa pelotti, että hän oli menettänyt Edwardin ikuisiksi ajoiksi. Niin hän uskoi jo menettäneensä silloin, kun käski hänet pois vuosi sitten. Mutta Edward oli nyt kuollut ja hänen sielunsa ei ollut enää tämän maailman päällä. Epäreilun maan päällä. Tunne oli kahta pahempi. Ja nyt hän tarvitsi häntä niin kovasti. Hän oli aina tarvinnut häntä.
Bella oli nähnyt Edwardin hyppäävän vain hetki sitten sattumalta jaa hän tiesi miksi Edward oli tehnyt niin. "Edward..." Bella nyyhkytti ja hänen kasvonsa kurtistuivat tuskasta. "Jake, sano että hän tulee kuntoon. Hän ei saa lähteä. Ei saa..." Jacob nosti katseensa Bellaan ja otti Edwardista paremman otteen. Jopa hän oli huolissaan hänestä tästä. Bella oli kertonut Edwardista hänelle. Hän tiesi nyt, että mitä Edward oli tehnyt ja miksi hän jätti Bellan. Hänen syynsä olivat hyvinkin mukiin meneviä ja häntä harmitti, että Bella oli tehnyt väärän siirron ottaessaan hänet Edwardin sijasta, koska Bella muuttikin mieltään. Samoin Jacob; hän oli leimaantunut toiseen. Renesmeehen, joka oli nyt matkalla vanhempiensa luona Chicagossa. Ja nyt Bella haki Edwardia tietäen että hän oli todella se jota hän rakasti, mutta Edward oli jo menehtynyt Bellan aikaisempaan päätökseen.
"En tiedä Bella", hän sanoi murheellisena pala kurkussa. Bellan kasvot kurtistuivat pahemmin ja hänen huulensa väpätti. Hän voihkaisi ja otti Edwardin sitten Jacobilta. Hän kosketti hänen huuliaan ja puhalsi ilmaa hänen keuhkoihinsa. "Edward!" hän kutsui epätoivoisesti ja alkoi elvyttämään häntä. "Tuo ei voi onnistua. Hän on yksi kylmäihoisista. Hän on kuolematon", Jacob mutisi uskomattomana. "Katso nyt häntä Jake. Näyttääkö hän muutenkaan normaalilta vampyyriltä? Hän ei selvästi enää ole sellainen. Ei ainakaan täysin...", Bella sanoi kuulostaen yhtäkkiä vihaiselta ja viittasi Edwardin olemattoman pieneen kehoon. Jacob nyökkäsi ymmärtäväisesti sitten ja puri huultaan. Mitä hän voisi tehdä? Miten Edward pelastettaisiin, vai olivatko he jo liian myöhässä? Sinä hetkellä Edward vetikin henkeä.
Edward alkoi kakomaan ja kääntyi kyljelleen. Hän katkonaisesti veti henkeään ja puristi käsiään rintaansa. Bella oli äärettömän helpottunut. "Edward" hän kuiskasi ja puhalsi syvän huokauksen. Bella silitti Edwardin tukkaa hennosti ja antoi katseen nopeasti Jacobille, että ottaisi Edwardin takaisin lämpimämpään syliinsä. Hän oli varmasti kylmissään. Edward oli täysin ymmästynyt, kun huomasi tilanteen. Hän tuli yhtäkkiä hätääntyneeksi ja nolostuneeksi.
"Mi-mitä te...? A-an-anteeksi. Ah-antakaa anteeksi. En tahtonut teidän... ei olisi pitänyt, kun te olitte... e-en tiennyt, että te olitte vielä täällä. A-anteeksi-" Edward pahoitteli turhaan pakko-oireisesti, mutta Jacob keskeytti hänet. "Mitä sinä oikein höpötät? Rauhoitu. Viedään sinut sisälle", hän sanoi ja nousi helposti pystyyn Edward samalla sylissään. Hän alkoi kouristella vapaaksi, mutta oli liian heikossa kunnossa päästäkseen oikeasti irti. "Rauhassa nyt", Jacob sanoi uudestaan. "Ei, ei, en tahdo häiritä. En saa. Anteeksi. Mi-minun pitää mennä", Edward aloitti ja yritti uudestaan pyristellä vapaaksi. Bellan katse muuttui uudestaan huolestuneeksi, mutta uudesta syystä. Edward vaikutti niin pelokkaalta ja ahdistuneelta. Hän oli niin heikko ja yritti hätääntyneenä päästä pois jostain syystä. Miksi hän oli tällainen.
Edward käänsi kauhuisen katseensa Bellaan ja aneli häntä silmillään. Bellan mielestä Edwardin silmät loistivat jotenkin hullunomaisesti. Se säväytti Bellaa ja väristys kulki jääkylmänä hänen selkärankaansa pitkin. Edward oli täydellisen rikki, hän ajatteli. Mitä hän olikaan tehnyt?
Jacob asetteli Edwardin makaamaan varovasti hänen kotinsa pienen olohuoneen pienelle sohvalle. Edwardin jalat jäivät koukkuun, sillä muuten hänen jalkansa riippuisivat ulos käsinojalta. Edward aikoi heti nousta pystyyn, mutta Jacob piti hänet paikallaan makaamassa. "Vai pitäisiköhän sinun ottaa nuo märät vaatteet ja vaihtaa toisiin? Ei ne tässäkään kuivu", Jacob mietti ja päätti nähtävästi riisua ainakin Edwardin litimärän takin. Bella asteli varovasti lähemmäs. Hän oli jäänyt shokkimaiseen tilaan ja ei oikein osannut ajatella tätä todellisena. Hän kummin tiesi, että Edward tarvitsisi nyt huolenpitoa ja hänen täytyisi auttaa häntä. Toki Edward ei oikein tahtonut ottaa sitä vastaan, mutta he vaikka pakottaisivat sen hänen kurkustaan alas. Edwardin ei auttanut panna vastaan, sillä se ei onnistuisi. Hän ei varmaan vain ymmärtänyt itse tilannettaan vielä.
"Jacob onko sinulla mitään hänelle päälle laitettavaksi?" Bella kysyi ja oli menossa Jacobin huonetta kohti. "On siellä varmaan. Katso sieltä oikeanpuolisesta laatikostosta", hän vastasi. Bella nyökkäsi ja meni etsimään jotain päällepantavaa Edwardille, joka saisi varmaan kuumeen jos jäisi kylmiin ja märkiin vaatteisiin kauemmaksi aikaa.
Lopulta hän löysi paksun oloisen vaalean beesin värisen villapaidan. Se oli hiukan kulunut, mutta vaikutti kohtalaisen sopivan kokoiselta ja kävisi tarkoitukseen. Bella päätteli, että Jacob oli käyttänyt sitä itse ollessaan pienempi, sillä eihän hänen tarvitsisi pitää sellaista enää, kun hänen ruumiinlämpönsä oli niin korkea koko ajan. Yksi hyvä puoli ihmissuden puolista oli ehtymätön lämpö. Bella nappasi mukaansa vielä puhtaat sukat ja farkut.
Palatessaan olohuoneeseen hän näki Edwardin yläosattomissa ja näytti hangoittelevalta Jacobille, joka aikoi riisua vielä hänen farkkunsa. Bella meni lähemmäs ja kyykistyi Edwardin päänkohdalle, jonka ilme oli kauhuisa. Bellan oma ilme oli yhtä kauhuisa, kun hän huomasi saattavansa laskea jokaisen Edwardin kylkiluun helposti. Jokainen hänen luistaan törrötti niin pahasti, että Bella pelkäsi että ne saattaisi lävistää ohuen näköisen ihon. Sitten hän nosti katseensa täynnä selittämättömyyttä Edwardin silmiin. "Mi-mitä on oikein tapahtunut?" hän kysyi ymmällään silmät pyöreinä. Edward ei osannut vastata siihen. Hänen ilmeensä muuttui enää pelkästään murheelliseksi ja häpeileväksi. Sitten hän sanoi tunteettomalta äänellä: "Minun ei pitäisi olla täällä. En ansaitse teidän huoltanne." Bella jäi taas hämilleen ja katsahti Jacobiin. "Edward, luoja, mikä sinulla oikein on? Etkö ymmärrä, että välitämme ja ansaitset sen? Sinulla nähtävästi on ongelmia, kun teit noin radikaalin teonkin, mutta me aiomme auttaa sinua. Minä rakastan sinua vielä ja enemmänkin, ja olen niin pahoillani", Bella sanoi. Hän otti Edwardin kädet omiinsa ja puristi niitä varmistavasti. "Mu-mutta sinä ja ja Jake, um, te te olette-" Edward takelteli, kunnes Bella keskeytti hänet. "Me emme enää, eh, ole yhdessä. Jake leimaantui yhteen tyttöön; Renesmeehen ja minä tajusin, että Jake oli minulle tosiaan vain ystävä...", hän selitti hiukan nolona. "Renesmee on nyt Chicagossa vanhempiensa luona", Jacob kertoi lisää. Edward kurtisti kulmiaan ja veti sitten kätensä rintansa ympärille. Bella ei ymmärtänyt elettä ja sitä kuinka Edward näytti yhtäkkiä todella tuskaiselta. Edward todella yritti pitää itsensä vain koossa, sillä hän tunsi itsensä repeävän kappaleiksi eikä hän saanut enää happea ahdistukseltaan. Hänen hiljainen sydämensä alkoi myös läpättämään kovaa vauhtia ja se vain hänet yhä huonommaksi. Jacob kuuli tämän. Se hämmästytti häntä, mutta tiesi että sille piti tehdä jotain.
"Edward rauhoitu. Vedä syvään henkeä ja sitten hitaasti hengitä ulos. Keskity ääneeni. Avaa silmäsi", Jacob ohjeisti ja laittoi kätensä hänen olkapäälleen, kun Edwardin silmät olivat muljahtaneet taaksepäin ja sulkeutuneet. Heistä tuntui kuin tunteja olisi kulunut minuuttien sijasta, kun he odottivat että Edwardin tila normaalisoituisi, tai no ainakin jollekin tasolle. "Hyvä", Jacob kehui huokaisten helpotuksesta, kun Edward sai silmänsä auki ja hengitti tasaisemmin, mutta kovin pinnallisesti. Hänen sydämensä oli pysähtynyt myös. Edwardin käsien ote hellitti vähän. Bella huomasi hänen ihonsa tulleen kananlihalle ja pyysi Edwardia löysäämään käsiensä otetta vielä vähän, että hän saisi villapaidan hänen ylleen. Hänen ihonsa oli jo kuiva, sillä sisällä oli niin paljon lämpimämpää ja Jacobin hehkuva kuumuus sai joka nurkan lämpimämmäksi. Mutta se ei silti ylettynyt Edwardin ytimeen asti ja hän jatkoi vapisemista kylmästä tai tukahtuneista kyynelistä. Hän näytti niin murtuneelta, että Bella pelkäsi ettei kukaan saisi enää häntä kasaan niin kuin Jacob oli saanut hänetkin.
Jacob otti sohvanselkämykseltä vaaleankeltaisen viltin ja levitti sen Edwardin yhä märkien jalkojen päälle. Viltti oli kovin lyhyt eikä ylettynyt pidemmälle, joten Jacob meni hakemaan toista. Mutta sitten ovelta kuului vaativa koputus.
Jacob tuhahti ärsyyntyneenä häiriöstä, mutta hänen katseensa muuttui hämmästyneeksi ja jopa hieman ärtyneeksi, kun hän lähestyi ovea. Hän haistoi vahvan vampyyrin hajun. Jacob avasi oven epäilevästi ja meni jättämänsä raon eteen niin, ettei kukaan pääsisi ulkoa sisälle omin tahdoin. "Jacob", huokaistiin helpotuksesta, kun ovi avattiin eikä läimäisty heti kiinni. "Pyydän, anna minun nähdä poikani", Carlisle pyysi anelevasti. Hänen takanaan oli kädet puuskassa oleva Emmett ja Jasper. Esme seisoi kauempana käsi suunsa edessä nyyhkyttäen. Alice ja Rosalie hänen vierellään. He eivät näyttäneet välittävänsä siitä, että rajasopimusta oli rikottu, mutta ei kyllä Jacobkaan. Billy ja muut olivat menneet omille asioilleen täksi päiväksi eikä kukaan tulisi katsomaan taloa lähiaikoina, mitä täällä oikein tapahtuikaan, kun Jacobkin oli katsomassa, että kaikki oli kunnossa. Hän voisi aina pyytää lisäapua tarvittaessa. Mutta hän ei sitä nyt kaivannut, koska Cullenit eivät näyttäneet että olivat kovin taistelunhimoisella tuulella jos koskaan.
Jokaisella heillä oli suruntäytteiset ilmeet. Jacob katsoi heitä synkästi ja halveksivasti siitä, etteivät he olleet itse estäneet Edwardin hajoamista kappaleisiin Bellan lähdettyä. Edes sitä, että Edward oli yrittänyt itsemurhaa. "Ja teillä on siihen oikeus kaiken tämän jälkeen?" Jacob tiuskaisi ja asettui ovenrakoon vielä estäväisemmin. "Tulimme niin nopeasti kun näin sen, mutta sitten kaikki pimeni. Luultavasti sinun takiasi. Ja sitä ennenkin en nähnyt, että hän olisi näin huonossa kunnossa. Minkä minä voin sille, että sinä olet hengannut hänen kanssaan enkä nähnyt lävitsesi", Alice sanoi takaisin myrkyllisen syyttävästi. "Hei, ei hän ole edes ollut kanssani tätä ennen ollenkaan! Ja sitä paitsi jos olisikin niin en varmasti olisi antanut hänen hypätä." Jacob antoi kaikille katseen siitä, että hän oli tosissaan. Sitten hän jäi katsomaan Carlislea happamasti. Hän näytti aivan uupuneelta ja ahdistuneelta, että Jacobin melkein kävi sääliksi häntä, mutta hän ryhdistäytyi ja muistutti itseään, että itsepä oli ahdinkonsa aiheuttanut, kun ei kerta omasta 'pojastaan' huolehtinut.
"Pyydän, ole kiltti. Minun täytyy nähdä poikani", hän aneli lisää. "En ole varma tahtooko hän nähdä teitä juuri nyt. Ja hän on hyvin väsynyt, kuten voitte kuvitella", Jacob sanoi hiljaa ja oli sulkemassa hitaasti ovea. Silloin Carlisle läimäytti kätensä ovelle estääkseen sen sulkemisen. "Minun on pakko nähdä hänet", hän sanoi varmemmin ja vaativammin. Jacob katsoi syvälle Carlislen silmiin ja näki päättäväisyyden päästä Edwardin luo ja hänen kaipuun. Jacob kova kilpi siirtyi hetkeksi ja hän ymmärsi, että mikä tarve heillä tosiaan oli ja hän perääntyi antaen tilaa huokaisten, mutta rypistellen kulmiaan.
Carlisle astui sisään rauhallisesti kiittäen nopeasti katseellaan Jacobia. Sitten hän hitaasti lähestyi sohvaa ja sen ympärillä tapahtuvaa tilannetta. Hänen hiukan märät kengät nitisivät ja narisivat lattiaa pitkin kävellessään. Bella kääntyi katsomaan olkansa taakse Carlislea, jota ei ollut nähnyt pitkiin aikoihin. Tarve hänen apujaan oli suuri, sillä hän ei tiennyt itse miten hoitaa Edwardia. Hän kaipasi myös Carlislea ja muita Culleneita muutenkin älyttömästi. Hän oli uskonut, ettei koskaan enää näkisi heitä. "Poikani", Carlisle sanoi ääni hiipuen loppua kohti kipeästi. Hän rojahti polvilleen samalla ja jäi katsomaan Edwardia harras ja murheellinen ilme kasvoillaan. Hän ojensi kättään ja asetti sen Edwardin jalalle. Tämä pieni hetki sulatti kaikkien sydämet. Edward hengitti katkonaisesti ja yhä näyttäen pelokkaalta eikä kukaan ymmärtänyt minkä takia. Eikö Edward ollut onnellinen nähdessään heidät taas? Oliko hän tosiaan niin epävarma heistä nykyään? Kukaan ei voinut olla huomaamatta sitä eikä kuinka pahalta se näytti.
Edward oli jonkin ajan päästä vaipunut uneen. Jacob oli päästänyt Cullenit hieman vastentahtoisesti sisälle ja nyrpisteli nenäänsä hajusta. Bella huolehti illallisen ja kattoi tänä iltana yhden lautasen lisää pienelle ruokapöydälle. Kanakeiton tuoksu alkoi leijumaan huoneessa. Carlisle jutteli hiljaa Jacobin kanssa vaatien tältä vastauksia, joita hänellä ei ollut. Miksi Edward oli tehnyt näin?
Vaikka kukaan ei tiennyt, he kumminkin arvasivat oikein. Bella tunsi itsensä syylliseksi ja selkä muihin päin käännettynä hän päästi muutaman kyyneleen valua poskilleen. Alice huomasi sen niin kuin monet muutkin, mutta päätti että oli hänen tehtävänsä mennä lohduttamaan Bellaa.
"Se ei ole sinun syysi, tiedäthän?" Alice kysyi kuin olisi voinut lukea Bellan ajatukset. Bella nyökkäsi ja kääntyi Alicea kohden katsoen maahan ja pyyhkien kyyneleitään kuiviksi. "Mutta silti se on... Minä sanoin hänelle, etten tahdo olla enää hänen kanssaan", Bella sanoi pala kurkussa. "Mutta jättihän hänkin sinut silloin, eikä sinulle käynyt näin. Tämä ei ole siis syysi. Hän hyppäsi omasta tahdostaan etkä sinä voinut sille mitään", Alice sanoi vastaan. "Alice! Minä annoin hänen ymmärtää väärin! Tahdoin hänet vierelleni, mutta luulin että hän oli poissa, kun hän oikeasti näki minut ja Jacobin yhdessä! Ja hän jätti minut silloin, koska hän yritti suojella minua. Hän auttoi minua! Kun minä jätin hänet… Minä ajattelin vain itseäni, koska en ymmärtänyt silloin vielä, että Edward todellakin rakasti minua. Pelkäsin että hän tekisi taas virheen ottaessaan minut takaisin ja rikkoisi myöhemmin taas sydämeni. Minä olin väärässä", Bella murahti itseinhoisesti. "Et silti voinut tietää, niinpä tämä ei ole sinun vikasi. Mutta jos tahdot niin voit antaa hänen nyt olla kanssasi ja voit ehkä auttaa häntä", Alice sanoi varovasti yrittäen rauhoittaa tuohtunutta Bellaan. Ja sitten hän käänsi päätään veljensä suuntaan huolestunut ilme kasvoillaan. "Hän on nyt huonossa kunnossa, mutta uskon että sinä voisit todellakin parantaa hänet."
Bellan kasvot kurtistuivat. "Entä jos en pysty? Entä jos hän ei tahdo nyt minua?" Alice mulkaisi Bellaa. "Et voi olla tosissasi. Hän hyppäsi koska ei uskonut saavansa sinua enää. Jos alat nyt tyrkyttää itseäsi hänelle uskon, että hänen on pakostikin otettava sinut. Hän tahtoo sinut Bella ja hän tarvitsee sinua. Kyse on vain siitä, että välitätkö hänestä tarpeeksi? Rakastatko häntä tarpeeksi... vielä?"
"Tietysti", Bella sanoi mitä varmimmalla äänellä. Hän ei ole koskaan ollut näin varma jostain asiasta. Sitten hän meni takaisin keittonsa valmistamiseen. "Hän on minulle tärkein, mitä minulla on", hän kuiskasi vielä ja alkoi kauhomaan keittoa lautasille. Alice hymyili pienesti hänen takanaan ja laittoi käden hänen olkapäälleen. "Me olemme aina täällä, jos tarvitset apua. Ja... ja olen pahoillani, etten tullut aikaisemmin. Minun olisi pitänyt tajuta..." Bella käännähti taas Alicen puoleen tuhahtaen. "Älä sinä nyt taas aloita. Jos tämä ei ole minun syyni, niin ei ole sinunkaan. Jos niin on, jaamme sen yhdessä, mutta voimme nyt koittaa korjata vahinkoja", Bella sanoi Alicen murtuneelle katseelle. "Olet oikeassa. Minä autan, me autamme", Alice sanoi ja vannoi hymyillen surullisesti. Bella hymyili hänelle takaisin rohkaisevasti.
"Sinä tuskin tahdot keittoa?" Bella kysyi virnistäen sitten, kun oli viemässä keittolautasia pöytään Alice apunaan. Hän tiesi, ettei hän ottaisi, mutta hän jotenkin koki, että jos hän ei kysy niin hän olisi tyly. Alice naurahti tälle ja olkapäällään hiukan tönäisi Bellaa. Bella oli melkein kumota maahan, mutta onneksi Alice sai hänestä kiinni, ennen kuin Bella kosketti maankamaraa. Kummatkin nauroivat niin, että koko väkijoukko huoneessa hiljeni katsomaan heitä hämmästyneinä. "Ruoka on valmis", Bella ilmoitti naurun seasta ollessaan yhä Alicen pelastavassa sylissä. "Oli jo aikakin", Jacob sanoi muuttuen yhtäkkiä innostuneeksi ja ryntäsi pöytään Edwardin herätessä taustalla.
"Mmmh?" Edward raotteli silmiään hämillään. Hän ei ollut moniin kymmeniin vuosiin nukkunut ja yhtäkkiä hän oli vain sammunut Jacobin ja Billyn sohvalle. Hän ei muistanut oliko nähnyt minkäänlaista unta, ellei pimeyttä laskettu siksi. Jatkuvaa ja hätäännystä nostattavaa pimeyttä, josta hän niin kovasti tahtoi paeta Bellan luo, mutta ei vain jaksanut. Pimeys oli niin painostavaa, ettei sitä vastaan jaksanut taistella.
Jacob oli asettunut istumaan pöydän ääreen ja hotki jotain keittoa ilmeisesti hyvin nälissään. Bella oli asettanut toisen keittolautasen hänen viereensä, mutta kädessään oli toinen jonka kanssa hän lähestyi Edwardia. Hän laskeutui polvilleen sohvan ja pienen sohvapöydän väliin ja hämmensi lusikalla keitosta vilkaisten Edwardiin ujosti. "Onko nälkä?" hän kysyi varovasti Cullenien katseiden alla. Tämä oli varmaan ihmeellistä heillä, nähdä perheenjäsenen joka oli vuosi sitten ollut yhtä kuolematon kuin hekin ja muuttuu sitten yhtäkkiä ihmisen kaltaiseksi. Tai ei ehkä niin yhtäkkiä. Muutos oli ollut hyvinkin tuskallinen oikeastaan. Mutta Rosalie varmaan vihaisi häntä, koska hän tahtoi tulla takaisin ihmiseksi enemmän kuin mitään muuta, tosin olisi Edwardkin tahtonut yhtä paljon olla ihminen silloin kun oli vielä Bellan kanssa, mutta hän ei voinut, Edward mietiskeli surullisesti. "Edward?" Bella haki hänen huomiotaan nyt huolestuneena. Edwardin katseesta lähti hajamielinen ilme ja keskittyi nyt häneen ja katsahti sitten keittoa. Hänen mahansa kääntyi, kun vain näki sen tai ajatteli sen syömistä. "Minun ei ole nälkä", hän vastasi, vaikka hänen jokainen solunsa silti kaipasi sitä.
Bellan ilme tuli hyvin alakuloiseksi ja vieläkin huolestuneemmaksi. Saman oloinen Carlisle puuttui mukaan ja asetti kätensä taas Edwardin jalalle lohdullisesti. "Sinun tulisi syödä jotain. Sinulla on paha energiavaje", hän sanoi haikealla hymyllä. Edward katsoi häneen kainosti. Bella otti lautasen ja nosti sen Edwardin syliin, mutta piti yhä otteensa siinä. Edward tarttui lusikkaan hiukan vastahakoisesti ja otti ensin vain lientä siihen vähän ja maistoi. Keitto ei itsessään maistunut pahalta, mutta hän ei ollut enää tottunut ruokaan ja hänellä oli vähän vaikeuksia sen käsittelemisessä.
"Entä jos hänen ei kuulukaan syödä? Emmehän voi tietää onko hän siltikään ihminen?" Emmett epäili kädet ristissä rinnallaan ja Rosalien kädet läheisyyttä hakien siinä päällä ja kummallakin sama huolen täyttämä ilme kuin muillakin.
Carlisle lähti lääketieteen tohtorina vastaamaan: "Hänellä näyttää olevan jo kasvoista päätellen vakava aliravitsemus, joten se tarkoittaisi, että hän tarvitsisi siis ravintoa. Mutta en tosiaankaan voi olla varma minkälaista sellaista... Pitäisikö meidän ehkä koittaa... verta?" Katseet kääntyivät Carlisleen. Voisiko olla, että vampyyrille verenpuutos aiheuttaisi tällaista? "Voimme aina koittaa, mutta tuleeko sen olla silloin eläimen, vai ihmisen?" Jasper kysyi. "Hetkinen...", Carlisle yhtäkkiä alkoi tuumaamaan ja katsahti Edwardiin päin. "Hänen silmänsä ovat pikimustat, mutta silti hänen kehonsa on tässä kunnossa. Hänen silmänsä olisivat vihreät jos hän olisi ihminen. En ymmärrä... Ja miten näin edes kävi? Edward, tiedätkö?" Carlisle kysyi. Edward alkoi näyttämään taas siltä kuin olisi pahassakin ahdingossa. Hänenkö pitäisi kertoa, mikä laukaisi vaihdoksen? Mutta eihän hän edes tiedä ja arvaustaan hän ei kehtaisi kertoa. Hän ei tahtonut ketään tunnontuskiin, mutta eihän tahtonut valehdellakaan. "En tiedä", hän vastasi aralla äänellä. "Eikö sinulla ole mitään arvelujakaan?" Carlisle kysyi epäilevästi. Edward hätääntyi nyt ja puristi lusikkaa niin, että hänen sormiinsa alkoi sattua. "Carlisle, ehkä hänen täytyisi ensin antaa vain levätä. Hän on varmasti aivan uuvuksissa varmasti", Bella puolusti häntä ja anoi katseellaan Carlislea. "Olet oikeassa Bella. Anteeksi Edward, annan sinun levätä." Edward näytti hiukan rauhoittuvan ja päästi irti lusikasta ja antoi sen jäädä puolityhjään kulhoon. "Um, kiitos", Edward kiitti ja varoi katsomasta Bellaan. Hän tunsi itsensä vielä tunkeilevan Jacobin kodissa ja oli häpeilevä omasta tilastaan.
Bella vei Edwardin lähes täyden keiton pois, kun hän ei jaksanut enempää. Se hiukan ihmetytti Bellaa, koska Edward kyllä näytti nälkäiseltä tai ainakin niin olisi uskonut hänen ulkomuodostaan. Hän ei kumminkaan tahtonut pakkosyöttää häntä, joten hän kuuliaisesti laittoi keiton pois.
"Edward, oletko valmis lähtemään?" Carlisle kysyi yhtäkkiä Edwardilta, joka hämmästyi. "Lähtemään? Minne?" hän kysyi ujosti. "Kotiin", Carlisle vastasi rypistäen kulmiaan ja otsaansa. Hän ei ymmärtänyt sitä, ettei Edward tajunut että hänet täytyisi viedä kotiin takaisin. Kotiin täällä Forksissa. Häntä ei voisi jättää tuohon kuntoon yksin. "Kotiin? Eh, tarkoitatko... täällä olevaa entistä taloanne?" Edward vielä kyseli. "Sitä juuri. Ja se on yhä meidän kotimme. Ja se on yhä sinun kotisi myös Edward. Et ole siinä kunnossa, että voisit vain lähteä taas yhtäkkiä, kai ymmärrät sen?" Carlisle huolestui siitä kuinka Edward vaikutti, että hänen kotinsa ei ollut enää hänen kotinsa ja eikä ollut tervetullut sinne.
Edward katsoi häntä takaisin ilmeettömästi ja sitten käänsi katseensa syliinsä. Hetken päästä muiden järkytyksen hiljaisuudessa hän alkoi vetämään vilttiä yltään ja hivutti jalkojaan sohvan yli. Hänen jalkansa oli jäykät ja painoivat kuin olisivat lyijyä. Hän ei kumminkaan tahtonut näyttää niin heikolta ja säälittävältä, joten hän työnsi käsillään itseään ylös sohvalta niin kovaa kuin pystyi, mutta hänen hänen kätensä pettivät altaan ja kaatui maahan poikittain. Hän sai juuri kätensä rintansa kohdalle niin ettei kopsauttanut päätään kovaan puuhun. Mutta hän kauhukseen tajusi, ettei hänellä ollut yhtään voimia enää nousta ylös. Hän kiemurteli polvilleen leuka rinnassaan, koska ei jaksanut vaivautua nostamaan ainakaan päätään.
Bella oli ensimmäinen joka heräsi shokista ja riensi Edwardin luo ja otti hänet syliinsä, että pystyi tukemaan itseänsä häneen. Cullenit pysyivät yhä liikkumattomina, mutta sitten Carlisle polvistui Edwardin eteen, jonka pää oli Bellan olalle tuettuna. Hän katsoi isäänsä uupuneesti, mutta kun Carlisle ojensi kättään ja asetti sen hennosti hänen poskelleen Edward vingahtaen sulki silmänsä tiukasti ja painoi kasvonsa Bellaan. Bellan kädet oli kietoutuneet suojelevasti Edwardin ympärille ja puristi häntä itseään vasten, kun Edward ilmiselvästi yritti päästä lähemmäksi kuin paetakseen kaikkea muuta. "Carlisle ymmärrän jos et tahdo, mutta pyydän, että jos viette Edwardin niin pääsisinkö mukaanne? Tämä on minun syytäni ja tahdon että se korjataan", Bella pyysi katsoen Carlisleen silmät lasittuneina putoamattomista kyyneleistä, joita hän yritti pitää kirvellen sisällään. "Ei, ei, ei... Ei tämä ole sinun syysi. Ei ole", Edward mutisi vastaan pudistellen päätään kasvoillaan taas hätääntynyt ilme, joka johtui siitä, kun hän pelkäsi ettei Bella tajuaisi sitä, ettei tämä ollut hänen vikansa. Hän oli itse vastuussa teoistaan. Ei hän. Bella ei ollut tehnyt mitään väärin.
Bella katsahti Edwardiin sylissään ja kädellään sukaisi tämän hiuksia. Carlislen käsi oli hänen takin taskussaan, jonka hän oli vetänyt takaisin kuin krokotiili olisi melkein puraissut häntä. Häntä pelotti, että hän oli satuttanut Edwardia jotenkin, kun hän oli pakennut pois hänen kosketuksestaan. "Hyvä on", Bella myöntyi , koska ei tahtonut uuvuttaa Edwardia enempää, kun hän alkaisi sanomaan vastalauseita. Ja hän sitten taas muisti, mitä Alice oli sanonut. Mutta syvällä sisällään hän silti tunsi vastuuta tästä tapauksesta. Edward hiljentyi hiukan rauhallisempana ja painoi kasvonsa taas Bellaa vasten. Carlisle tiesi sitten vastauksensa. "Tietysti voit tulla. Tiedän että te tarvitsette toisianne. Ja meilläkin on ollut ikävä sinua Bella", hän sanoi lempeästi. Rosalie irvisti hiukan taempana, mutta ei osanut todella inhota Carlislen sanomaa, sillä oli hänkin vähän kaivannut Bellaa, kun hänen veljensä oli selvästi tarvinnut häntä. Ja Bella oli vielä pelastanut hänet nyt. "No lähdetään sitten", Rosalie tokaisi yllättäen muut terhakkuudellaan. "Ah, no niin", Carlisle sanoi ja oli ottamassa Edwardia syliinsä kantaakseen hänet, mutta Jacob keskeytti heidän toimensa. "Hetkinen! Te siis aiotte viedä hänet vain takaisin kotiin tämän kaiken jälkeen?" hän kysyi epäuskoisena ja nosti kättään kuin pysäyttääkseen kaiken toiminnan. "No mitä luulet, että meidän pitäisi tehdä? Ja eihän hän voi vain jäädä tännekään, tuskin te tahdotte sitä? Ja minun täytyy keksiä, miten voimme parantaa hänet", Carlisle sanoi kulma koholla. "Mietin vain, että oletteko te vähän myöhässä-", Jacob aloitti, mutta ei ehtinyt sanoa enempään ennen kuin Bella sihisi hänelle: "Jake! He aikovat tehdä kaikkensa, mitä voivat nyt auttaakseen Edwardia. On se parempi myöhään kuin ei milloinkaan, jos siltä kannalta haluat ajatella, että he olivat vastuuttomia kun eivat auttaneet Edwardia aikaisemmin. He tekevät niin nyt, niin jos välität niin annat Edwardin mennä." Siihen Jacob vastasi iljettynyt katse naamallaan: "Minä annankin hänen mennä. En minä sitä tarkoittanut, vaan että... Anna olla. Menkää sitten."
Edward rypisteli kulmiaan Jacobin huolenpidolle. Hän ei vieläkään ymmärtänyt, miksi hän välitti hänestä nykyään. Varsinkaan näin paljon, että estäisi häntä lähtemästä pois hänen talosta tunkeilemasta.
Carlisle nosti Edwardin syliinsä Bellalta rauhallisen varovaisesti. Hän veti häntä lähemmäs rintaansa vasten, kun Edward alkoi räpistelemään kylmästä. Carlisle tajusi, että hänhän se tässä oli se jääkylmä ja jäähdytti Edwardia varmasti vielä enemmän. "Jacob voisimmeko lainata sinulta noita vilttejä, öm ja tätä paitaa vähäksi aikaa, ettei Edwardin tulisi kovin kylmä? Jasper ja Emmett voivat palauttaa ne myöhemmin takaisin", Carlisle pyysi. Jacob vain kohautti olkiaan yhä närkästyneen oloisena. Bella nappasi kaksi vilttiä sohvalta ja peitteli Edwardin hyvin niillä hänen ollessaan yhä Carlislen käsissä. Edward yritti hymyillä hiukan Bellalla kiitokseksi, mutta hänen lihaksensa olivat niin jäykät kylmästä ja stressistä, että hymy jäi aaveeksi vain.
"Ja kiitos paljon vielä Jacob. Emme voi kiittää tarpeeksi Edwardin pelastamisesta. Se oli todellakin suurenmoista. Teemme kaikkemme, että hän tulisi terveeksi. Ja tietysti olet tervetullut käymään vierailemassa jos tahdot", Carlisle kiitteli hymyillen kunnioittavasti. "Katsotaan", Jacob mutisi vain takaisin. "Nähdään taas Jake", Bella sanoi hiljaa Jacobille alakuloisella äänellä. Hän tunsi pettävän hänet, kun lähti yhtäkkiä Cullenien matkaa, mutta mitä muutakaan hän saattoi tehdä? Hän ei voinut enää jättää Edwardia. Ei enää koskaan. Sen jälkeen Cullenit lähtivät Edward ja Bella mukanaan.
Carlisle tiukensi taas otettaan lisää Edwardista, kun he pyrähtivät juoksuun kotiaan kohti. Alice otti Bellan selkäänsä. Bellaa kauhistutti ensin, mutta suurimoinen adrenaaliannos ja ihana vapauden tunne yhtäkkiä tulvahti häneen uudestaan ja hän tunsi itsekin oman sydämensä heräävän eloon. Todelliseen eloon. Hän muisti Edwardin, sen joka hän oikeasti on. Ei tämä haavoittunut, riutunut pudonnut lintu, joka hän oli nyt. Tämä oli vain hänen tumma varjo maassa.
"Bella, silmäsi ovat ihan punaiset! Olisit pitänyt silmäsi kiinni", Alice huomautti, kun pudotti Bellan selästään Cullenien kotipihassa ja katsahti häneen. Bella räpytteli kuivia silmiään ja hymyili nolosti. Alice ei odottanut vastausta vaan meni muiden perään, jotka kipusivat portaita ylös Carlislen työhuoneeseen. Bella kiiruhti heidän peräänsä ja keskittyi ettei kompastuisi mihinkään. Hänen ei tarvinnut tässä vielä loukkaantua.
Kun Bella lopulta pääsi ylös tutkimushuonemaiseen työhuoneeseen, hän meni suoraan Edwardin luo. Hän makasi mustanahkaisella tutkimuspedillä. Hänen silmänsä olivat enää raollaan ja näytti että hän kohta taas menettäisi tajunsa. "Edward voisitko pysyä vielä hereillä? Minun pitäisi tutkia sinut ja sinun olisi myös parasta käydä kuumassa kylvyssä", Carlisle pyysi lempeästi ja alkoi avaamaan vilttien myttyä Edwardin ympäriltä. Siihen hän vastasi yrittämällä pitää silmiään auki hieromalla niitä. "Niin, tämä haju on kauhistuttava", Emmett yritti virnistellä kehnolle vitsilleen kauempana oven luona. Vaikutti siltä ettei hän kestänyt oikeasti vain nähdä veljeään näin. "Em, kumpi meistä...?" Jasper vihjasi Emmettille viittoen Edwardin suuntaan kylvyssä käymisestä. Emmett hiljeni ja kohautti olkiaan kääntäen katseensa maahan. "Kuinka vain", hän sanoi vaisusti. "Minä voin", Jasper sanoi auttaen veljeään, joka ei hyvin selvästi itse kestäisi tehdä sitä. "Laitan veden tulemaan", Esme sanoi, että voisi siirtää huomionsa hetkeksi muualle, mutta niin että hän teki jotain Edwardin hyväksi. Carlisle katsoi vaimoonsa surullisesti, mutta kiittäen ja sitten kääntyi taas Edwardin puoleen. Edward oli nukahtaa uudestaan, mutta Alice tökkäsi häntä terävästi kädestä että hän säpsähti hereille. "Ei nukkumista", Alice kuiskautti leikkivän toruvasti. "Anteeksi", Edward sanoi todella pahoillaan olevasti, joka sai Alicen pelkäämään, että hän oli kuulostanut liian vihaiselta eikä leikkisältä. "Otetaanpas tämä paita nyt pois", Carlisle sanoi ja luiskautti kätensä paidan helmaan ja helpolla liikkeeltä riisui ylisuuren paidan Edwardin päältä. Bellaa taas säväytti luihinsa asti näky, mutta piti ilmeensä mahdollisimman neutraalina. Muut näkivät silti totuuden hänessä. Se oli helppoa. Ja Edward varmasti näki sen jos kuka. "Anteeksi", hän sanoi uudestaan, mutta katsoi Bellaa silmiin sanoessaan sen. Edward oli yhtä loukkaantunut kuin Bellakin ja pahoitteli että Bella voi pahasti nähdessään hänet. "Ei sinun tarvitse jäädä. Ei minun takiani. Eikä kenenkään muunkaan tarvitse", hän jatkoi, mutta hänen jännittynyt äänensä murtui lopussa ikävästi ja sai Bellan kyynelten rajalle. "Sinun ei tarvitse pyytää keneltäkään anteeksi. Ei ainakaan tästä jos mistään. Ja minä jään. Et voi pakottamallakaan päästä minusta eroon, sillä minä tiedän että sinä tahdot minut Edward. Tiedät sen itsekin. Minä en ole lähdössä. Niin et ole sinäkään", Bella sanoi vahvasti ja asetti sitten kätensä varovaisesti Edwardin hauraan rintakehän päälle. Se sai hänet vapisemaan hiukan sisällä, mutta kosketus merkitsi niin paljon hänelle, ettei mikään voinut pilata sitä. Hän tiesi että jos hän pystyi koskettamaan häntä, niin hän ei ollut vielä menettänyt Edwardia. "Sinä jäät?" Edward kysyi yllättyneenä. "Milloin oikein uskot minua?" Bella kysyi ja naurahti jopa. "En tiedä."
"Edward kerro jos tämä sattuu liikaa", Carlisle sanoi ja asetti ruiskun Edwardin ranteen suonen kohdalle ja painoi sen hänen ihostaan läpi. Se hämmästytti kaikkia, sillä eihän vampyyriä voinut lävistää pelkällä neulalla. Mutta Edward ei tuntunutkaan olevan sen enemmän vampyyri tai ihminen enää. Sitten Carlisle nosti ruiskun mäntää ja pieni tippa hyvin vaaleanpunaista nestettä nousi ruiskun sisälle. Se näytti kuin vedessä olisi ollut punainen veritippa. Tämä sai Carlislen myhäilemään mietteliäänä. Hän nosti ruiskun ihosta ja laski nesteen koeputkeen. "Se haisee vereltä", Jasper mumisi kärsivänä. Edward haukkoi henkeä hiljaa tajutessaan todeksi sen, että hänen sydämensä oli tosiaan tehnyt hetken taas työtään monien kymmenien vuosien jälkeen. "Sehän tarkoittaa, että hänen sydämensä on pumpannut verta hänen suoniinsa? Mutta minä en kuule sitä ainakaan nyt", Alice huomautti ymmällään. "Tämä onkin vain pieni tippa. Tarkoittaa, ettei se ole lyönyt kuin vain muutaman kerran eikä enää. En ymmärrä miten se on mahdollista. Miten niin voi käydä?" Carlislekin ihmetteli, eikä hän ollut ainoa.
"Tutkin tätä verta vielä vähän enemmän. Sillä aikaa Edward voi käydä kylvyssä", Carlisle ilmoitti ja kääntyi ruiskun kanssa tutkimuspöytien luo. Silloin Esme saapui ja kertoi kylvyn olevan valmis. Jasper liikahti eteenpäin valmiina auttamaan Edwardia, mutta hänpäs nousi itse ylös. Hän oli käyttänyt kaikkia voimiaan siihen, mutta kun oli hypähtänyt ei-niin-sulavasti alas, niin hän oli suoraan siitä kaatua maahan. Bella hänen lähellään kumminkin ennätti ottaa hänestä kiinni. Edward periaatteessa sulautui Bellan syliin, joka pidätteli häntä nyt heikoilla jaloillaan. Jasper selvitti itsensä hätäännyksen tunteista vallitsevassa ilmapiirissä ja pakotti itsensä taas eteenpäin ja otti veljensä Bellalta. Edward näytti hengästyneeltä ja hyvin nolostuneelta. "Rauhassa nyt", Jasper sanoi hiljaisesti. Hän veti viltin värisevän Edwardin ympärille ja lähti viemään häntä kylpyhuoneeseen. Esme seurasi heitä sinne.
"Mitä me teemme?" Bella kysyi huolestuneesti ja näpersi ohuetta hopeista sormustaan. Edward oli viety omaan huoneeseensa sänkyyn. Hän olisi siellä nyt lämpimästi peiteltynä kolmen peiton alle ja oli sikeässä unessa. Tai ainakin hänen tajunsa oli kankaalla. Muut istuivat alakerran olohuoneessa keskustelemassa tilanteesta, jossa olivat.
"Meidän täytyy vain seurata tilannetta ja katsoa sykkiikö hänen sydämensä vielä", Carlisle sanoi, mutta enemmänkin ehdotti sitä. Muut pitivät sitä hyvänä ideana, joten nyökkäsivät hajamielisesti. "En kyllä ymmärrä, miten se voi olla mahdollista. Mikä käynnistäisi sen?" hän ihmetteli lisää. "Minusta tuntuu, ettei hän kerro meille jostain. Jos hän kertoisi milloin se alkoi, niin ehkä voisimme selvittää mikä se sitten aiheutti", Rosalie sanoi hiljaa. "Miksi hän ei kertoisi?" Bella taas sanoi siihen. Kaikki miettivät sitä. "Ei kai auta muuta, kuin kysyä sitten", Jasper ehdotti ja nousi ylös sohvalta.
"Et kai sinä nyt häntä herätä?" Bella kysyi yllättyneesti. "Hän on jo hereillä", Jasper ilmoitti lahjansa avulla. "Ai." Bella nolosteli ja punastui. Jasper ja Carlisle Bellan kanssa lähtivät ylös Edwardin luo. Sillä välin Alice ja Esme aikoivat tehdä jotain suupalaa Edwardille.
Carlisle koputti Edwardin ovelle ja avasi sen jälkeenpäin odottamatta vastausta. "Hei. Miltä tuntuu?" hän kuulosteli jo. "Ihan hyvältä kai", Edward vastasi ujosti. Hän yritti nousta kyynärpäilleen makaamasta, mutta voimia ei enää tuntunut taas riittävän pieneen liikkeeseen. Bellaa se kosketti kivuliaasti.
Bella istahti sängyn toiselle puolelle ja silitti Edwardin päätä hoivaavasti ja sitten antoi sen laskeutua hänen koveralle poskelleen. "Tahtoisitko jotain? Juotavaa, syötävää? Esme ja Alice ovat juuri tekemässä jotain", Bella kysyi lempeästi. "Ei kiitos", Edward vastasi ja antoi hymynhäivenen valittaen pahoittelevasta kiitollisuudestaan. "Juttelimme tuolla alhaalla ja yritimme miettiä, miten tilanteesi kehittyi tällaiseksi, mutta emme ole valitettavasti keksineet juuri mitään. Joten oletko varma, ettei sinulla olisi mitään ajatusta siitä mikä sinua vaivaa?" Carlisle alkoi jo kyselemään. Edwardin olo huomattavasti muuttui epämukavaksi. Ja hän huokaisi syvään ja sulki silmänsä vaisusti. Sitten hän avasi ne uudestaan ja katsoi Bellaan anteeksipyytävästi ja vastasi värisevin sanoin: "Minä kai vain… murruin. En vain jaksanut enää… Luulin, että Jumala oli armollinen minua kohtaan ja antoi minulle helpon pakotien. En tiedä olisinko enää kestänyt lähteä Volterraan. Enkä tahtonut häiritä Quileteja..."
Bellan lämmin käsi hänen poskellaan lohdutti häntä nyt eikä paheksunut itseään siitä. "Onneksi Jacob ja Bella olivat lähellä", Jasper sanoi. "Ehkä tarpeettomankin", Edward mutisi. "Kuinka niin?" Bella tivasi äkäisesti kulmat kurtussa. Huolestuneena enemmänkin silti. Hän ei pitänyt siitä mihin tähän oli johtamassa. "En vieläkään ole varma… Tuon turhaa taakkaa. Jätitte minut jo taakse ja näin minä osasin huolehtia itsestäni. Se ei ole teidän syy, sillä minä en pyytänytkään jäämään. En ole teidän huolehdittavanne, joten se ei kuulukaan teille mitä minulle tapahtuu. Eli teidän ei tarvinnut tulla tänne nyt, sillä nyt vain hätäännytän teitä turhaan. Niin ei pitänyt käydä, minun piti lähteä.", hän selitti.
"Ei, ei, ei! Edward ei asia ole niin!" Carlisle voihkaisi. "Voi luoja, minä rakastan sinua Edward! Ymmärrä se jo nyt! Minä rakastan sinua, kuuletko? Minä rakastan sinua! Ja olen niin pahoillani siitä, mitä olet joutunut kokemaan. Olen niin pahoillani", Bella uikutti Edwardille ja otti vahvan otteen hänestä saadakseen tiedon perille. Mutta silloin Edwardin hermot pettivät. "Ei! Ei! Ei! Ei! Ei!" hän huusi ja pudisteli päätään ja peitti kasvonsa käsillään. Häneltä pääsi sisältään raivon kyyneleitä. Hän käännähti rajusti kyljelleen niin, että selkä oli Bellaan päin ja veti itsensä palloksi.
"Edward?" Bella kutsui kuiskaten pelokkaana Edwardin mielenterveydestä. Vaikutti siltä, että hän oli menettänyt sen ja se olikin totta. Hän oli jo täysin rikki. Carlisle istuutui Edwardin viereen vastapäätä Bellaa. Hän asetti kätensä varovasti Edwardin ohuelle ruumille. Edward kavahti kättä ja jatkoi itkemistä käsiensä takana. "Voi Edward…", Bella voivotteli. Hän oli taas pyytää anteeksi, mutta vaikutti siltä, että Edward ei pitänyt siitä.
"Edward. Hengitä, sisään ja ulos", Carlisle ohjeisti rauhallisesti ja muutti asentoaan, että sai Edwardin lähemmäksi ja silitti hänen päätään hellästi. "Tämä ei ole ikuista. Tämä muuttuu vielä. Odota vain vähän", Carlisle kuiskasi Edwardille. "Sinun ei tarvitse huolehtia mistään. Korjaan; sinun ei pidä huolehtia mistään. Sinä kuulut meidän luoksemme ja me otamme sinut takaisin luoksemme. Emmekä voi antaa sinun lähteä pois luotamme ennen kuin olet terve ja ymmärrät, ettet voi lähteä."
Bella pysyi hiljaa. Hän ei uskaltanut sanoa mitään, koska pelkäsi satuttavansa Edwardia lisää. Niin kuin hän ei olisi jo tehnyt tarpeeksi pahaa, hänen mielestään. Jasper istuutui sängynpäätyyn ja katseli murheellisesti sängyllä surevia henkilöitä. "Kaikki on hyvin Jasper. Sinun ei tarvitse tehdä nyt mitään", Carlisle kuiskasi muutaman minuutin päästä Jasperille, joka alkoi virittää tunnelman latausta hiukan leppeämmäksi. "Hänen täytyy saada käydä läpi tunteitaan", Carlisle selitti. "Meidän kaikkien täytyy. Jos sinulla tulee tukalat oltavat, niin voit kyllä lähteä", Carlisle sanoi hänelle. "Kyllä minä pärjään", Jasper vastasi ja silitti sängyn kultaista peitettä. Edwardin itku oli hiljentynyt ja kuului vampyyrien erinomaisessa kuulossa enää pienenä nyyhkytyksenä. Bella uskaltautui koskettamaan Edwardin vapisevaa selkää. Hän vain säpsähti sitä hiukan, mutta ei liikkunut poispäin. "Miten voit?" Bella kysyi varovaisesti. Edward veti toisen käden kasvoiltaan pois ja kosketti sillä hennosti Bella kättä hänen lantiollaan. Se oli hänen vastauksensa ja hän voi paremmin.
"Annetaan sinun nyt levätä", Carlisle sanoi, kun nyyhkytyskin oli vaiennut kokonaan. Carlisle nousi ylös ja Jasper myös. Bella oli juuri aikeissa hinautua melkein keskeltä sänkyä alas, mutta Edward puristi hätäisesti tiukemmin Bellan kättä. Estäen häntä. "Tahdotko että jään?" Bella kysyi hiljaisesti yllättyneenä siitä, että Edward halusi hänen jäävän. Edward puristi kättä uudestaan.
"Jään tänne", Bella sanoi toisille. "Hyvä on. Tuomme ruoan ylös myöhemmin", Carlisle ilmoitti ja hän ja Jasper vienoin hymysuin poistuivat alakertaan.
"Hän voi paremmin. Luulisin ainakin niin. Hän sai avattua hieman patojaan", Carlisle kertoi muille olohuoneessa myöhemmin. "Niinkö?" Esme kysyi ilahtuneesti lieden ääreltä. "Niin. Hän jo lämpeni Bellalle. Luulen että kaikki tulee menemään ihan hyvin. Mutta en voi olla mitenkään varma. Hän on niin herkässä tilassa, ettei siltä voi odottaa vielä mitään. Meidän täytyy olla varovaisia hänen kanssaan", Carlisle muistutti. "Totta", Alice totesi mietteliäästi ja painoi siron päänsä käsiensä varaan.
"Ruoka on valmis. Taidan viedä sen heille nyt", Esme sanoi hetkisen päästä asettaen astioita metalliselle tarjottimelle. Hän lähti se mukanaan yläkertaan läikyttämättä mitään, vaikka kävelikin epänormaalin nopealla tahdilla.
Hän koputti pari kertaa Edwardin huoneen ovelle, kunnes avasi oven hitaasti auki. "Heei. Anteeksi jos häiritsen, mutta ruoka olisi nyt valmis", Esme ilmoitti hiljaa heille kahdelle sängyssä jotka olivat käpertyneet toisiaan vasten. Edward oli nähtävästi nukahtanut uudestaan ja näyttikin hyvin unikekomaiselta kaikkien paksujen peittojen alla. Bella nousi hiukan ylös ja kiitti Esmeä, kun hän toi tarjottimen hänen viereiselle yöpöydälle. "Ei mitään, kulta", Esme sanoi lempeästi ja käveli ulos eleganssilla niin kuin aina.
Bella otti itsellensä kulhon täynnä höyryävää tomaattikeittoa ja sirotteli sen päälle muutaman annetun valkosipulileivänpalan. Hän lusikoi kulhonsa tyhjäksi siltä istumalta, niin herkullista keitto oli. Hän kulautti kurkustaan alas vielä veden.
Edwardin ohut käsi luikersi Bellan vyötärölle läheisyydenkaipuisesti, vaikka oli nytkin aivan Bellan vieressä. "Heeih", Bella herätteli häntä varovaisesti, mutta laskeutui hienovaraisesti takaisin makuulle. Hän katsoi unisiin silmiin hänen tasoltaan ja hieroi hänen kättä. Edward räpytteli silmiään muutaman kerran saadakseen selvää taas ympäristöstään. Mutta hän ei ollut vielä aivan hereillä. "Sinä ja Jacob olette naimisissa. Sinun ei tarvitse valehdella minulle. Mutta miksi sinä olet minun kanssani?" hän kysyi huomaamattaan kovin yksiselitteisesti.
"Edward, mistä sinä sellaista olet saanut päähäsi? Minä en ole Jacobin kanssa naimisissa. Enkä koskaan olekaan ollut", Bella ihmetteli järkyttyneenä, tosin nyt hän ymmärsi miksei Edward aikaisemmin ollut uskonut hänen rakastavansa häntä. "Ne kirjeet… Yksi niistä lennähti luokseni. Siinä luki; tervetuloa Jacob Blackin ja Isabella Swanin häihin", Edward selitti kurtistellen kulmiaan. Miksi Bella oli noin yllättynyt ja kielsi asian, vaikka se oli päivänselvä. "Se kirje… Voi Edward! Se oli vitsi! Se oli siihen aikaan, kun aloimme jo nauraa entiselle suhteellemme. Pelleilimme kirjeiden kirjoittamisen kanssa ja ajattelimme katsoa miltä se olisi näyttänyt jos olisimme joskus tehneet omista häistämme kutsujakirjeitä. Ihan totta, Edward, me vain vitsailimme", Bella selitti kikatellen, kun muisteli menneitä. Mutta lopetti, kun tajusi että noin pienestä asiasta oli paisunut näin iso väärinkäsitys. Sellainen joka oli johtanut Edwardin itsemurhan yrittämiseen. Hän oli alkaa itkeä.
"Vitsi?" toisti siristäen silmiään. Edward alkoi näyttää jotenkin musertuneelta, mutta niin hän olikin. Tieto jonka hän sai murskasi hänet ylivoimalla. "Jos en olisi luullut niin… Sinä olisit yhä onnellinen. Tämä on minun syyni! Mitä tahansa te sanotte, se on. Jos en olisi hätiköinyt sillä lailla, niin te kaikki eläisitte vielä niin kuin ennen. Ennen kuin minä tulin taas tänne. Ei", Edward nyyhkäisi lopun osan. Hän oli täynnä itsevihaa nyt, kun tajusi kuinka huolimaton hän oli ollut. Jos hän ei olisi yrittänyt lopettaa elämäänsä, niin muut olisivat vielä rauhassa, elämässä mukavaa onnellista elämää. Hän alkoi raapia peittonsa alla ranteitaan toivoen, että hänen ihonsa olisi jo tarpeeksi ohut. Tai mitä tahansa joka tuottaisi hänelle fyysistä kipua ja veisi ajatukset pois hänen emotionaalisesta tuskastaan.
"Edward, en taaskaan ymmärrä mistä sinä puhut ja syyllistät itseäsi. Minä olin onnettomampi, kun olit poissa. Nyt en voisi olla paremmassa paikassa. Kulta pyydän, että lopetat tuollaisen. Se ei tee mitään järkeä", Bella koitti selittää. Hän oli murheellinen siitä, että Edward käyttäytyi näin. Mutta näki, että hän myös uskoi sen. Hän ei vain tahtonut saada muita säälimään itseään. Ei tietenkään, Edward ei ollut sellainen. Hän tahtoi juuri vastakohdan; ettei kukaan joutuisi edes ajattelemaan häntä, vaikka hän itse teki kaiken muiden puolesta.
"En voi uskoa sitä. Se on mahdotonta", hän sanoi kyyneleet nousten hänen silmiinsä. Bella huomasi liikehdinnän peiton alla ja nosti peiton äkkiä ylös. Edwardin ranteiden iho oli puhkeamaisillaan rikki ja ne vuosivat verta. "Edward!" Bella huudahti säikähtäen ja hyppäsi pois sängystä. "Carlisle!" hän huusi peloissaan. "Voi Edward. Nousehan nyt", Bella mutisi ja alkoi hääriä ympäriinsä jännittyneenä, kun sai Edwardin istumaan sängynlaidalle. Carlisle oli heidän luonaan parissa sekunnissa. Carlisle tuijotti Edwardin ranteita järkyttyneesti ja samalla hämmentyneenä. "Mitä oikein tapahtui?" hän kysyi, vaikka päätteli sen helposti verisistä kynsistä. "Hän… tuohtui. Sinun täytyy hoitaa tuo", Bella sanoi hermostuneesti ja hieroi käsiään yhteen. "Kyllä, kyllä", Carlisle mumisi ja kävi sitten pikaisesti hakemassa tarvitsemansa tarvikkeet haavoihin. Edwardin poskille putoili jatkuvasti tuskan kyyneleitä. Hän ei nyyhkyttänyt, vaan katsoi maahan mietteissään.
"Poikani", Carlisle lausui hellästi kyykistyessään hänen eteensä. Hän toivoi saavansa jotain irti Edwardista nyt. "Ojenna kätesi", hän käski tunnottomasti, kun joutui pettymään hiljaisuuteen. Edward ei edes tehnyt niin kuin hän toivoi, vaan pysyi liikkumattomana. Carlislen piti väkisin ottaa ranteet esille, jotta pystyi alkaa hoitamaan niitä.
"Edward, pyydän sinulta nyt vain yhtä asiaa, ja se on että kerrot minulle mikä sinulla on", hän sanoi vakavasti. "Tahdon pois. Ole kiltti, päästä minut pois. Minä en kuulu tänne", Edward anoi sydäntä särkevällä äänellä. "Kyllä sinä kuulut", Carlisle yritti vakuuttaa kuulostaen kuin hänellä olisi itku kurkussaan, vaikka se ei ollut mahdollista. Edward pudisti päätään.
Silloin Bella huudahti romahtaen henkisesti. "Minä rikoin hänet! Eih, ei, ei, ei, ei!" Bella alkoi itkeä hervottomasti ja painoi kätensä naamalleen. "Edward, olen niin pahoillani", hän sanoi läpi kyynelten. "Hys, Bella. Tämä ei ole sinun syysi." Esme oli tullut sisälle huoneeseen Alicen kanssa. "Bella, muistatko mitä sinä lupasit minulle? Tämä ei ole sinun syysi. Ei ole, jos ei ole meidänkään. Tule kanssani hetkeksi ulos rauhoittumaan", Alice sanoi ja ohjasi Bellan ulos laittamalla pikkuisen kätensä hänen hartioilleen. "Rauhoitu, hengitä", Alice toisteli hiljaa hänelle, kun Bellan itku muuttui hyperventiloinniksi. He istuutuivat ulkoportaille. Raikas ilma virtasi nopeasti Bellan keuhkoihin ja ulos. Hän koki itsensä niin syylliseksi ja nyt kaikki se vuosi ulos kyynelten ja huutojen seassa.
"Shh…"
Edward ei pystynyt lopettamaan kyynelten tuloa. Hän oli jättänyt monta hetkeä itkemättä. Pysynyt kovana ja tehnyt suremisen sisällään. Mutta kun sen piti sisällään niin siitä lopulta täyttyi. Ja nyt hän rikkoutui sen täyttyessä äärilleen ja se kaikki valui ulos hänestä suolaisena sateena silmistään. "Anteeksi", hän kuiskasi tämän tästä huoneelle, jossa kukaan ei ollut, koska hän oli tahtonut yksinäisyyttä. Muut silti kuulivat sen erinomaisen kuulonsa avulla paitsi tietysti Bella.
Kauhea kipu vihloi hänen sisällään ja mursi hänet kappaleiksi. Hän putosi maahan ja raahautui ikkunoiden kulmaukseen. Hän lepäsi sekaisen päänsä viileälle lasille ja sulki märät silmänsä. "Antakaa anteeksi", hän pyysi taas kerran.
"En pysty kuuntelemaan tätä enempää", Emmett sanoi äkisti alakerrassa. Hän nousi ylös jähmettyneiden vartaloiden luota ja nopeasti kiiti ylös portaat ja siitä Edwardin ovelle. Silloin hän hidasti. Hän mietti pitäisikö hänen koputtaa, vai mennä suoraan sisälle. Hän valitsi jälkimmäisen vaihtoehdon, koska tiesi ettei Edward ehkä päästäisi häntä sisälle heti ja silloin hänestä tuntuisi kurjemmalta tulla silti sisälle. Sillä hän ei jäisi ulos kuuntelemaan Edwardin suruisaa valitusta.
Hän avasi oven hitaasti, astui sisälle ja laittoi oven kiinni taas. Hän pelokkaasti nosti katseensa kohti sänkyä. Edward ei ollut siinä. Emmett siirsi katsettaan ja huomasi Edwardin vasemmassa nurkassa huonettaan. Edward oli niin särkyneen ja heikon näköinen, että Emmettin teki mieli mennä maahan ja lähestyä häntä varovaisemmin niin, ettei vain tärisyttäisi lattiaa kovasti ja saattaisi rikkoa Edwardin niin palasiin.
Hän kumminkin asteli hänen luokseen kasvoillaan veljenrakkaus Edwardia kohtaan. Edward painoi päätään alemmas ja avasi silmänsä puolilleen. Hänen vetiset ja surulliset silmät katselivat Emmettin niin sanottua hiipimistä varovaisesti. Emmett laskeutui polvilleen Edwardin viereen ja meni siitä istualleen. Sanomatta mitään Emmett laittoi kätensä hellästi heiveröisen Edwardin ympärille. Hän pysyi siinä painaen hennosti Edwardia rintaansa vasten. "Minä rakastan sinua veliseni", hän päätti sanoa, kun se tuntui sopivalta. Hän ei osannut sanoa muuta ilman pelkoa siitä, että se saisi aikaan Edwardille kohtauksen. Edward painoi päänsä Emmettin kaulalle ja päästi värisevän hengähdyksen. "Minä rakastan sinua myös", hän kuiskasi ja vaivoin nosti heikot kätensä Emmettin ison ruumiin puolille, koska ne eivät yltäneet ympäri. "Annatko minulle anteeksi? Ei sinun tarvitse, ymmärrän kyllä", Edward jatkoi samalla radalla. "En anna, sillä ei ole mitään mistä sinulle pitäisi antaa anteeksi", Emmett sanoi takaisin. "Anna meidän olla siis vain näin. Älä vaivaa itseäsi ja meitä turhalla syylisyydentunnolla", Emmett pyysi ja hieroi Edwardin selkää yrittäen rauhoittaa sen värinää, mutta säpsähti pistävää selkärankaan ensin. "Hyvä on", Edward vastasi yllättävän helposti. "Ihanko totta?" Emmett kysyi hämmästyneenä. Oliko hän saanut Edwardin takaisin? "En tajunnut, olin niin itsekäs, etten huomannut tämän häiritsevän teitä. Kyllä se häiritsee minuakin, vielä enemmänkin oikeastaan. Mutta en voi sille mitään. Teidän täytyy antaa minulle anteeksi jotain, sillä tiedän että jotain on mistä minun pitää pyytää anteeksi", Edward sanoi.
"Saat anteeksi sen, että häiritsit meitä tällä mitättömyydellä", Emmett sanoi hymyillen leveästi päästäessään Edwardista irti. Edward hymyili sille myös. "Kiitos", hän kiitti tarkoittaen sitä. "Tuletko alas? Pyytämään anteeksi muiltakin?" Emmett kysyi. Edward nyökkäsi. Emmett kaappasi Edwardin syliinsä varoittamatta ja vei hänet alas muiden luo. Edward ei valittanut, vaikkei ollut niinkään mielissään tästä, koska hän tunsi itsensä niin avuttomaksi ja raskaaksi. Mutta totuus oli, ettei hän itsekään jaksanut kävellä.
Emmett asetti Edwardin sohvalle ja istui hänen viereensä sille. Hän laittoi vielä suojelevan käden hänen olalleen. Hän piti kyllä muskeliensa painoa poissa heikoilta hartioilta enimmäkseen, etteivät hartiat ylikuormittuisi vielä siitäkin. "No niin. Edwardilla on asiaa. Te annatte anteeksi", Emmett totesi muille yksitoikkoisesti. Cullenit ja Bella katsoivat heitä piinallisina murheissaan Edwardin kokemasta kärsimyksestä. "Pyydän anteeksi teiltä kaikilta kaikesta harmista ja tuskasta jonka olen aiheuttanut. Ette voi kuvitellakaan kuinka pahalta se minusta tuntuu", Edward sanoi. Hän värisi kauttaaltaan pelosta, ettei Cullenit antaisi vieläkään hänelle anteeksi. "Edward, sinä et ole tehnyt mitään…", Esme aloitti, mutta Emmett hiljensi hänet. "Ei Esme. Edward tarvitsee tätä nyt. Hän on vähän", Emmett sormellaan pyöritti päänsä toista puolta, jota Edward ei nähnyt. Mutta hän kyllä arvasi, mitä Emmett teki ja virnisti sille, vaikka olikin totinen asiastaan. "Emmekä me tai hän pääse rauhaan jos hän ei saa anteeksi", hän selitti. "Me annamme sinulle anteeksi, Edward. Olet rakkaamme, emmekä koskaan toivo luopua sinusta", Carlisle sanoi Edwardille.
Edward kierrätti katsettaan muissa, jotka nyökkäsivät myötäilen Carlislen sanoja. "Nyt sinun täytyy antaa meille anteeksi, ettemme ole pitäneet sinusta sellaista huolta niin kuin rakkaasta aina pitäisi", Carlisle anoi sitten katsoen toiveikkaasti suoraan Edwardiin. "Mitä?" Edward ihmetteli silmät pyöreinä. "Teillä ei ole mitään tarvetta pitää huolta minusta. Ja silti te olette tehneet niin. Paljon paremminkin kuin minä olen", Edward huomautti. "Tuo ei ole totta. Anna meille nyt vain anteeksi, jookos?" Emmett pyysi ja työntäisi Edwardin olkaa hiukan. Edward katsoi Emmettiin läpikotaisen tarkasti yrittäen nähdä pääsikö pois tilanteesta ilman turhaa anteeksi antamista. Hän ei löytänyt tietä eikä kujaa. "Hyvä on", hän vastasi alistuneena. "Annan anteeksi", Edward lausui ja huokaisi jälkeenpäin, niin kuin koko juttu oli typerä.
"Voisitko nyt syödä jotain?" Alice kysyi pienellä äänellään. Edward kohautti olkiaan ja koitti lämmittää käsivarsiaan hieromalla käsiään niitä vasten. Alice lähti keittiöön hymyillen. Bella nousi ylös ja meni Edwardin viereen viltti mukanaan. Hän peitteli Edwardin tukevasti sillä ja lämmitti häntä myös omalla kehonlämmöllään. "Kuinka sinä voit nyt?" hän kysyi varovasti ja silitti Edwardin poskea. "Paremmin, kiitos. Miten sinä voit?" hän vastasi. "Paremmin nyt, kun tiedän että sinäkin voit niin." Bella hymyili suloisesti. Emmett siirtyi heidän luotaan tahallaan rykäisten ja avasi television. Siellä oli leipomisohjelma, jota kaikki alkoivat tekemisekseen katsomaan. "Minä tahtoisin maistaa tuollaista. Sen sanotaan olevan hyvää", Edward yhtäkkiä totesi, kun leipuri näytteli suklaakakku tekelettään. "Voi, se on kyllä hyvää", Bella sanoi naureskellen, mutta sitten harmistui hiukan. "Mutta luuletko, että pystyisit syömään sitä? Tai pitämään sen sisällä? Sillä se on aika makeaa ja suklaista", Bella kysyi ja hellästi hyväili Edwardin kasvoja. Edward näytti harmistuvan itsekin, mutta sitten nolostui. Häntä hävetti, ettei pystynyt olemaan vahvempi muille. Hän kohautti olkiaan latistuneena.
"Voin minä sitä vaikka tehdä silti. Bellahan voi syödä kanssa", Esme ehdotti. "Voisin antaa vielä loput Charlielle", Bella sanoi. "Ehkä joskus toiste", Edward mutisi ja katseli alakuloisena syliinsä. Hän kumminkin kaipasi lämpöä ja kiintymystä, joten hän paremmin sulautui Bellan kylkeen ja painoi päänsä hänen rinnalleen. Bella laittoi päänsä Edwardin pään päälle varoen. Samettimaiset, taipuisat ja pehmeät pronssit hiukset kutittelivat hänen poskeaan, mutta tuntuivat samaan aikaan taivaallisilta. Ne eivät olleet muuttuneet lainkaan.
"Ruoka on valmis", Alice ilmoitti pahoittelevasti ja asetti kulhon kuumaa tomaattikeittoa pöydälle Edwardin eteen. Edward raotteli silmiään, jotka oli sulkenut väsyneenä kaikesta riitelystä, itkemisestä ja huolesta. "Nyt?" Edward kysyi alakuloisesti ja silmäili keittoa. Bella nosti sen ylös pöydältä ja siitä Edwardin syliin. Hän piti otteensa siinä kiinni, ettei se vain kaatuisi. Edward hymyili kiitollisena sen tekijöille, vaikkei ollut niin innostunut sen syömisestä. Hän maistoi sitä varovasti ja otti lisääkin. Hän tiesi että hänen tulisi syödä. Muuten Carlisle keksisi kyllä paljon epämukavampiakin ruokailutapoja. "Tämä on hyvää, kiitos", Edward kiitti. Ei se ollut hyvää hänestä, mutta hän tiesi että se oli. Kuka vain olisi sitä mieltä, mutta hänen oli mahdotonta pitää mistään nyt. Oli turhamaista kysyä kakkua, jos sitä ei voisi syödä tai siitä ei voisi nauttia. Mutta hän varmaan olisi viimeistä kertaa ihminen, joten miksei nyt nauttisi siitä niin paljon kuin voi. Ja oli ikävää, että hän tuskin pystyi tekemään mitään.
Edward nousi ylös istumasta syötyään ja huojui laihojen, heikkojen jalkojensa varassa. Bella tuijotti häntä hämmästellen. Kylmät väristykset ravistuttivat Edwardin selkää, mutta hän pakotti itsensä liikkumaan. Hän käveli ulkovaatekaapin luokse ja otti sieltä takin, kengät ja hanskat itsellensä. Hän puki ne päällensä muiden katsellessa häntä kummastellen. "Menen ulos", Edward kertoi ja meni takaovesta ulos pihalle. Hän tahtoi yrittää juosta. Hän rakasti juoksemista ja hän tahtoi tuntea sen tuovan kivun ja hengästymisen itsessään niin kuin ennenkin. "Minä taidan tulla mukaasi", Bella sanoi ja puki itsellensäkin vaatteet päälle nopeasti ja meni ulos.
"Mitä sinä teet?" hän kysyi melkein järkyttyneesti, kun näki Edwardin juoksevan metsään. Hänen juoksunsa oli kuin hän kaatuisi koko ajan eteenpäin ja estääkseen muksahtamisen hänen oli pakko tuoda jalkansa eteenpäin. Bella kiiruhti hänen peräänsä. "Mistä tuo energia tuli?" Edward nauroi. "Tomaattikeitosta tietenkin", hän vastasi. "Tuo on hullua. Sinun pitäisi säästää itseäsi rääkiltä tai et jaksa mihinkään", Bella varoitti ja otti Edwardin hartiasta kiinni pysäyttäen hänet. Edward kääntyi häneen ärtyneenä ja hengästyneenä. "Tahdon vain juosta. Ihmisenä", hän selitti Bellalle, joka katsoi häntä huolestuneena. "Riittikö tuo jo? Tahdon sinut lämpimään sisällä, turvaan vällyjen alle", hän vastasi takaisin ja veti Edwardia lähelleen kietoen kätensä helposti Edwardin ohuisen lantion ympärille. "Minun viereeni", hän lisäsi hymyillen. "Minäkin tahdon, mutta Bella… Minä en tule olemaan kauaa ihminen. Se on selvää. En ole nytkään täysin ihminen. Sydämeni ei syki. Mutta olen jotenkin ruumiillisesti enemmän ihminen kuin vampyyri nyt. Tahdon kokea ihmisyyttäni uudestaan. Sen jonka menetin ja jota kaipasin", Edward kovin yritti kertoa Bellalle loukkaamatta hänen tunteitaan. Hän tahtoi olla Bellan kanssa, mutta tämä oli ainoa mahdollisuus tähän. Hän tulisi rakastamaan Bellaa vielä kauan. Hän rakasti häntä silloin kun hän juoksikin. Niin hän toivoi, että Bella antaisi hänelle tämän hetken.
"Vähän vielä sitten", Bella myöntyi ja taputti Edwardia selkään. Edward hymyili hänelle kiitollisena ja juoksi pakottavaisesta syvemmälle metsään. Bella juoksi hänen peräänsä huokaisten.
Noin viidentoista minuutin Edward melkein kaatui maahan. Hänen silmissään kaikki alkoi sumentua ja hän tunsi melkein pökertyvänsä siihen paikkaan. Tietysti tämä oli huono idea… Bella kiiruhti Edwardin viereen, ja nosti kaksin kerroin taittuneen Edwardin vasten itseään, johon hän voisi itsensä tukea. "Mmmh", Edward ynähti ikävästi. "Meidän täytyy palata takaisin", Bella sanoi ja alkoi viemään heitä takaisin. "Ei vielä", Edward pyysi ohuella äänellä. "Oletko tosissasi? Olet melkein luupahtaa siihen. Sinun pitää päästä lepäämään", Bella kysyi ja joutui nyt raahaamaan Edwardia eteenpäin. Hän oli varma, että hän voisi yhtä hyvin vain kutsua jota kuta hakemaan Edwardin sisälle. Tai ottaa hänet itse syliinsä, tuskin hän mitään painoi enää.
"Ei, Bella. Ei vielä", Edward kinusi ja riuhtaisi kuin riuhtaisikin itsensä irti Bellasta ja kompasteli taaksepäin, kunnes lysähti selkä vasten puunrunkoa. Hänen ilmeensä oli anova ja silmät suuret, mutta väsyneet. Bella päätti, että nyt olisi ehkä hyvä aika kuunnella häntä, koska tämä oli sen verran merkillistä. Edward pudisteli päätään Bellan kysyvälle katseelle.
"En vain tahdo kaikkien tarkkailevien katseiden alle heti. Ja miten he katsovat… Miten sinä katsot. Se on selvää, että pidätte kaikki minua kahelina. Ehkä olenkin, mutta… mutta en vain kestä sitä. Yritin pyytää teiltä anteeksi, mutta tiedän silti, ettette usko minua. En tule koskaan saamaan anteeksi. Tekoni ovat liian epäoikeudenmukaisia", Edward sanoi ja painoi kätensä niskaansa ja tukisti hiuksiaan.
Bella jäi sanottamaksi. Häntä pelotti, ettei hän tiennyt mitä tehdä tai mitä sanoa. Se ettei hän saanut Edwardia uskomaan, ettei hän ollut tehnyt mitään väärää tuntui mahdottomalta nyt.
Niinpä hän päätti vain siirtyä Edwardin eteen, kun tämä katseli jonnekin kauan metsään tyhjästi. Bella asetti kätensä Edwardin kylmille poskille hellästi ja sitten suuteli häntä. Niin lempeästi, varovaisesti, hiljaa ja rakastavaisesti kuin hän pystyi, jotta saisi Edwardin uskomaan, että hänelle oli anteeksiannettu, mistä ikinä hän sitä toivoi saavansa. "Minä annan kaiken anteeksi, mitä kukaan on ikinä tehnyt minua vastaan, koska sinäkin pystyit siihen. Mutta nyt sinun täytyy antaa anteeksi itsellesi. En tiedä mistä, mutta nähtävästi jostain sinun on syytä vapauttaa itsesi tuollaisesta syylisyydentunteesta", Bella sanoi, kun irrotti huuliaan Edwardin huulilta. Mutta heti sanottuaan sen, hän suuteli häntä uudestaan, nyt intohimoisemmin ja tulisemmin. Saadakseen sanansa syventymään Edwardin mieleen.
He erosivat suudelmastaan ja Edward hitaasti tarttui Bellaa kädestä ja tiukensi otettaan. Hän aukaisi silmänsä henkäisten syvään. Bella kosketti otsallaan Edwardin omaa ja tunsi hänen viileän hengityksen huulillaan. Edward irrottautui puusta ja kaarnaa tipahteli hänen selältään. He lähtivät yhteisin miettein takaisin talolle.
Carlisle oli kävelemässä edestakaisin olohuoneessa selvästi hermostuneena. Alice oli huolestuneen näköisenä tukeutunut sohvalla Jasperin viereen. "Mitä on tapahtunut?" Bella kysyi kummastuneena. Carlisle pysäytti saapastelunsa ja katsoi Edwardia ja Bellaa ovella käsi leuallaan mietteliäästi. "Alice näki näyn", Carlisle vain totesi ja jatkoi jolkutustaan. Esme siirtyi aviomiehensä luo ja yritti rauhoittaa tätä hieromalla häntä kädestä. "Ja minkälaisen näyn?" Bella uteli lisää kulmat kurtussa. Hän oli tulossa kärsimättömäksi ja ilmapiirin painnostava tunne ei auttanut. "Edwardin tulevaisuus ei näytä hyvältä. En nähnyt selvästi, mutta… Häntä ei voi muuttua. Ei vielä, kun hän on tällainen. Hänen täytyy muuttua kokonaan ihmiseksi ja sitten kuntoutua sen verran ainakin, että hänen sydämensä on vahvempi", Alice selitti ja alkoi näpertää ruskean tunikansa röpelöistä helmaa.
"Kuinka kauan se vie?" Bella kysyi nostaen kulmiaan ja kurtistaen niitä. "Kuntoutuminen siis?" hän tarkensi kysymystään. "Siinähän se onkin. En tiedä kauanko, mutta minulla on paha tunne siitä. En usko että hänellä on niin paljon aikaa. Hän saattaa ehtiä jo menehtyä, kun on viimeinkin muuttunut täysin ihmiseksi", Alice sanoi suu mutrussa.
"Mitä?" Bella sanoi henkensä alta. Sitten hän käänsi katseensa melkein patsaaksi muuttuneeseen Edwardiin. "Edward?" hän kutsui häntä hiljaa. Edward käänsi katseensa hitaasti näyttäen ilmeettömältä. "Niin?" hän kysyi. Bellaa ärsytti se jollain lailla, koska hän oli niin tohkeissaan tästä uudesta ja surkeasta tiedosta. "Mitä me teemme?" hän melkein huudahti. Silloin Carlisle pysähtyi. "Me, me keksimme jotain. Ei mitään hätää. Minun täytyy nyt vain miettiä tätä", Carlisle mutisi ja katosi työhuoneeseensa. Esme murheellisin katsein tuli Bellan ja Edwardin luokse ja veti heidät halauksiin. Jasper kääntyili sohvalla. Häntä painostivat ilmassa olevat ylipääsemättömän surulliset tunteet eikä hän jaksanut enää yllä pitää rauhallisuutta. Hän irtaantui Alicesta ja käveli ulos. Alice seurasi häntä mukaan.
"Voi poikani. Kyllä Carlisle jotain keksii. Hän on viisas lääkäri. Ja, ja meillä on muitakin apuja. Voimme katsoa jos tätä on esiintynyt muualla ja miten siitä on selvitty", Esme sanoi ääni vapisten muutamassa kohdassa. Valheita. Tai epämääräisiä mahdollisuuksia.
"Ei tätä ole esiintynyt muualla Esme. Voimme vain odottaa mitä tapahtuu", Edward sanoi lähes kuulumattomalla äänellä. Hän erkani halauksesta ja käveli yläkertaan omaan huoneeseensa. Bella seurasi häntä halaten Esme pahoittelevasti vielä. "Hän on vain… yllättynyt. Minä menen hänen luokseen", hän selitti ja Esme nyökkäsi hymyillen vaivalloisesti. "Niin. Minä ymmärrän kyllä."