Okay, tää ficci tuli mieleen ku kirjotin viestiä. Hurt!Sam niinku aina :D
Title: Pintanaarmu
Summary: Dean oli aina suojellut Samia. Dean lähtee ulos, Sam näkee vaaran ja päättää pelastaa veljensä. Vaikka Dean säilyykin naarmutta, ei kaikki mene silti hyvin.
Varotuksia: Kuolema, kattoo sit onko lopullinen vai ei.. :)
Muuta: Sijottuu kaudelle yks, ku veljessuhde on viel parhaimmillaan ja Sam saa näkyjä.
Joo, ja todellakin, mun ensiaputaidot rajoittuu ensiapuun. Yrittäkää kestää :)
oO::Oo
"Dean, heitä se sytkäri!" huusin veljelleni.
Olimme keikalla Indianassa. Ihmisiä oli kuollut mystisesti joka puolella kaupunkia, ja lähistöllä oli muutenkin merkkejä yliluonnollisesta toiminnasta. Joten olimme päättäneet tulla katsomaan asiaa.
Tutkimuksien jälkeen selvitimme sen olevan 1960- luvun lopuilla kuollut toimittaja. Hän oli ryhtynyt kummittelemaan hautausmaalle tehdyn ryöstön jälkeen. Ilmeisesti kuolleella toimittajalla oli ollut jotakin varastamista vastaan, tai varastettu esine oli ollut hänelle läheinen.
Oli syy kumpi tahansa, mikä tahansa, toimittaja tappoi ihmisiä ja meidän oli lopetettava se. Löysimme toimittajan haudan helposti, mutta kun aloimme kaivamaan, se ilmestyi. Eikä se näemmä halunnut luovuttaa helpolla.
"En löydä sitä!" Mahtavaa. "Sen on täytynyt pudota jonnekkin..!"
"Minä etsin sen", huusin Deanille ja vilkaisin nopeasti ympärilleni. Toimittajan kummitus oli Deanin kimpussa, ja kuulin aseen laukeavan. Kummitus katosi ja Dean huoahti.
"Minä autan sinua", Dean mutisi ja katseli maahan. Sytkärin oli pakko olla lähistöllä.
Olin kaivanut kuopan nopeasti haudalle asti, ja se odotti nyt tuleen syttämistä.
"Näen sen!" kuulin Deanin huudahtavan. Hän oli melko kaukana minusta, mutta osoitti maahan lähelleni ja osoitti taskulamppunsa valolla maahan.
Minäkin näin sen. Se oli kymmenisen metrin päässä minusta, se kimalteli nurmikolla taskulampun valaistessa sitä.
Mutta samassa kummitus palasi. Se ilmestyi eteeni ja heitti minut ruohikolle muutaman metrin päähän haudasta ennenkuin ehdin reagoida. Se ilmestyi ylleni ja upotti kyntensä rintaani. Huudahdin kivusta.
"Sammy!" Dean huusi. En tiennyt mitä hän teki, mutta yht'äkkiä kipu oli poissa ja niin oli kummituskin.
Nousin istumaan kyynerpäideni varassa. Rinnassani oli muutama verinen reikä siinä kohtaa, johon kummitus oli työntänyt kyntensä. Dean oli vierelläni hetkessä. Katsoin sivulleni ja näin haudan tulessa. Dean oli tappanut kummituksen.
"Oletko kunnossa?" Dean kysyi. Huoli kuulsi hänen äänestään.
Nyökkäsin.
"Olen. Se on vain naaru."
Dean naurahti.
"Viisi "vain naarmua". Miten vaan, mutta meidän on pakko putsata ne. Et halua tulehdusta niihin, usko minua."
Nousin Deanin avulla seisomaan. Katselimme tulen tanssimista haudassa ja odotimme sen sammumista hiljaisuuden vallitessa.
oO::Oo
Saavuimme motellille ruokapakkaukset käsissämme. Dean oli ottanut läheisestä ravintolasta itselleen jonkin sortin hampurilaisen, ja minä olin ottanut salaattia. Välittämättä Deanin kommentista siitä, miten lehmien kuului syödä salaattia ja ihmisten lehmä, eikä toisinpäin.
Vaikka vähän kyllä ihmettelin miten lehmä voisi syödä ihmisen.
Ennen ruokailua Dean halusi 'paikata' minut. Minulla oli muutama reikä rinnassani, mutta Dean vouhotti kuin minua olisi puukotettu rintaan. Desifiointiaine kirveli, mutta tiesin sen auttavan.
Sitten söimme ja juttelimme niitä näitä. Emme puhuneet isästä, sillä kumpikaan meistä ei jaksanut nyt murehtia. Emme puhuneet demoneista, emme jaksaneet pahiksiakaan. Puhuimme vain uusista elokuvista, säästä ja autoista. Ja tietenkin tytöistä. Ihan normaaleista asioista.
Sisäänastuva henkilö ei olisi tuntenut meitä metsästäjiksi.
Syötyämme veimme roskat roskikseen ja siirryimme olohuoneeseen. Dean napsautti television päälle ja minä menin surffaamaan nettiin.
"Täältä tulee Hohto", Dean vinkkasi. En erityisemmin pitänyt Stephen Kingin kirjoihin perustuvista elokuvista, mutta ei netissäkään mitään kiinnostavaa ollut. Niinpä istahdin Deanin viereen ja otin kaljan pöydältä.
Katselimme elokuvaa kommentoiden välillä sen kulkua. Dean tuntui inhoavan elokuvan nais-pääosan esittäjää, sillä hän valitti milloin mistäkin häneen liittyvästä asiasta. Minä nauroin hänen kommenteilleen keskittyen enemmän omiin ajatuksiini kuin elokuvaan tai Deanin kommentteihin.
Tunsin pienen päänsäryn siemenen päässäni.
Päänsärky tästä puuttuukin, mietin. Toivon mukaan se ei ylly.
Mutta miten ollakkaan, puolen tunnin päästä pääni tuntui räjähtävän. Kestin sitä hetken, mutta viimein annoin kivun voittaa itsehillintäni ja nousin hakemaan särkylääkettä. Ensiapulaukussa ei kuitenkaan ollut yhtään.
"Dean", huhuilin vessasta olohuoneeseen.
"Mmm?" Dean mumisi vastaukseksi. Hän tuntui keskittyvän elokuvaan täysillä.
"Onko meillä päänsärkylääkettä?"
Kuulin Deanin huoahtavan ja nousevan seisomaan. Pian hän ilmestyi kylpyhuoneeseen viereeni.
"Särkeekö pääsi?"
"Ei, kysyn muuten vain", vastasin näsäviisaasti. Pääni tappoi minut. "Kyllä, pääni särkee."
Dean tuhahti.
"Selvä, näsäviisastelija. Ei, meillä ei ole yhtään. Haluatko että lähden hakemaan?"
Dean tiesi päänsärkyni ja sen että en valittanut turhasta. Hän tiesi kivun olevan kova.
Naurahdin.
"Ei tarvi-" lauseeni keskeytyi kun minua alkoi yht'äkkiä pyörryttää. Löysin itseni lattialta Deanin käsiltä. Hän piteli minua istuma-asennossa.
"Oletko kunnossa?" Dean kysyi. Nyökkäsin nielaisten ja suljin silmäni. Päänsärky oli voimistunut nopeasti.
"Minun on kai pakko lähteä hakemaan sinulle jotain kipuun", Dean totesi. Huokaisin ja nyökkäsin. Avasin silmäni ja katsoin Deaniin.
"Jos viitsisit?"
"Voin minä, jos se kerran on noin paha. Selviätkö yksin vartin?"
"Tottakai. Menen lepäämään siksi aikaa."
Dean nyökkäsi ja auttoi minut ylös. Hän auttoi minut myöskin sängylle, vaikka yritin sanoa pärjääväni. Mutta Dean oli Dean; jos minun terveyttäni uhkasi jokin, hän ei ottanut riskejä.
"Olen poissa korkeintaan viisitoista minuuttia. Soita jos jotain tapahtuu", Dean hihkaisi ja sulki ulko-oven.
oO::Oo
Deanin lähdöstä oli ehkä minuutti, kun aloin tuntea näyn ensioireita. Valot alkoivat satuttaa silmiäni. Korvissani soi. Päänsärky yltyi, ja mieleni teki oksentaa.
Näin Deanin. Hän oli parkkipaikalla, -meidän motellimme parkkipaikalla- ja puhui jonkun kanssa puhelimessa.
"Ei se ole varmaan mitään, mutta se alkoi vain niin nopeasti", Dean sanoi puhelimessa jollekulle.
Silmieni edessä välähti ja näin hetken taas vain motellihuoneen, mutta sitten sinkouduin takaisin näkyyn ja näin Deanin edessäni. Hän lähti ylittämään tietä, mutta huomioni kiinnitti mies tien toisella puolella. Hänellä oli ase, mutta Dean ei nähnyt sitä.
"Hei, mies! Anna rahasi!" mies kadun toiselta puolelta huusi ja lähti Deania kohti. Dean pysähtyi.
"Voimme selvittää tämän varmasti keskustelemalla", Dean sanoi miehelle ja vei puhelimensa taskuunsa. Mies tulkitsi eleen kuitenkin väärin, kohotti aseensa ja painoi liipaisinta.
Dean kaatui luodinreikä otsassaan maahan.
"EI!" huudahdin ja avasin silmäni. Motellihuone oli taas edessäni. Minun oli mentävä auttamaan Deania.
Loikkasin alas sängystä valmiina toimintaan, mutta pahoinvoinnin aalto törmäsi minuun, ja jouduin ottamaan seinästä tukea pysyäkseni pystyssä.
"Tämä alkoi hyvin", mutisin itselleni ja lähdin eteiseen. En vetänyt edes takkia päälleni, vaan juoksin ovesta ulos. Näin Deanin parkkipaikan toisella puolella. Hän puhui puhelimessa. Paska.
"Dean!" yritin huutaa, mutta tuuli vei ääneni pois. Näin Deanin kävelevän kohti suojatietä ja kiristin vauhtiani. Parkkipaikka ei tuntunut loppuvan ikinä.
"Hei! Anna rahasi!" huusi pimennosta tullut mies. Voi ei.
Yritin juosta lujempaa, mutta kylkeni alkoi pistämään. Olin kai unohtanut hengittää.
Dean alkoi viemään kättään taskuunsa.
"Dean!" huudahdin ja loikkasin eteenpäin, tönäisten Deanin maahan juuri kun aseen laukaus kajahti ilmoille. Tunsin yht'äkkisen, pistävän kivun mahassani ja kaaduin maahan Deanin viereen.
"Sam?" Dean sanoi ällistyneenä ja käänsi katseensa nopeasti mieheen, vetäen oman aseensa esille ja osoittaen miestä sillä.
"Käänny ja lähde, tai ammun sinut", Dean sanoi kylmästi ja painoi varmistimen pois päältä. Mies nosti kätensä pystyyn ja kääntyi. Kuulin hänen juoksevan pois ja Deanin pistävän aseensa piiloon.
"Sammy, mitä...?" Dean hiljeni nähdessään verestä lainehtivan vatsani. Kipu säteili jokapuolelle kehoani. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun minua oltiin ammuttu, mutta tämä oli pahin.
"Sam. Minun on painettava haavaa, tiedät sen. Se tulee sattumaan hieman, mutta se ei kestä kauaa. Onko selvä?" Dean sanoi nopeasti ja repäisi T-paitani pois yltäni nähdäkseen haavan paremmin.
Olin täysin tajuissani, vaikka en ollutkaan odottanut niin käyvän. Olin luullut menettäväni tajuni. Mutta ei, kuulin ja näin täydellisesti. Silmissäni ei mustunut. Siellä oli vain kipu...
ja Dean.
Dean painoi kätensä vatsalleni, haavan päälle, ja sihahdin kivusta.
"Anteeksi", Dean pahoitteli hiljaa.
"Ei s'mitään", mumisin. Silmäni alkoivat sulkeutua. Nyt tajuttomuus alkoi jo väijyä. Kummallista, että siihen meni niin kauan aikaa.
"Sammy, pysy hereillä. Kuuletko minua?"
"Kuulen", sanoin hitaasti ja avasin silmäni. Katsoin Deaniin, hänen kasvonsa olivat vääntyneet huolesta.
"Mitä tapahtui?"
"Näky.. sinut-" yskäisin ja verta alkoi valua suupielestäni. "-ammuttiin."
"Minun on soitettava ambulanssi", Dean mutisi. "Verentulo ei lakkaa."
Nyökkäsin. En halunnut kuolla, en näin. En vielä.
oO::Oo
Dean kertoi olinpaikkamme ja noudatti ensiapuihmisen ohjeita. Pidä käsiäsi haavan päällä ja tarkkaile veljesi hengitystä. Hän voi vajota shokkiin, joten pidä hänet lämpimänä.
Dean oli levittänyt päälleni oman takkinsa. Olin vastustanut ideaa, sillä ulkona oli muutenkin kylmä, ja Dean olisi vain t-paidallaan. Mutta hän sanoi minun tarvitsevan sitä enemmän.
"Olenko kertonut sinulle ensimmäisestä soolokeikastani?" Dean kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen. Pudistin päätäni. Tunsin maailman hitaasti lipeävän otteestani, sillä verenhukka taisi olla suuri. Mutta kuuntelin Deania ja pitelin kiinni hereilläolostani.
"Olimme New Yerseyssä. Sinä olit kaksitoista, ja isä jäi kanssasi kotiin. Se oli helppo mene, tapa ja lähde- keikka, mutta se oli minulle iso juttu. Muistan kun palasin kotiin, sinä nukuit jos ja isä sanoi minulle; 'Dean, älä herätä Samia. Hän ei suostunut nukahtamaan ilman sinua, mutta väsymys voitti hänet vain viisi minuuttia sitten.' Kello oli varmasti puoli viisi aamuyöllä."
Dean kertoi minulle asioita, selitti keikoista ja välillä hän saattoi hiljentyä hetkeksi miettimään varmaankin missä ambulanssi viipyi. Viimeinen asia jonka minä kuulin, oli Deanin hiljainen puhe.
"..kun sitten tulit kotiin, olit ylpeä. Olit selvinnyt.."
Deanin ääni häipyi pois ja jäljelle jäi vain kipu...
..eikä mitään muuta.
oO::Oo
Hetken tunsin vain kipua ja näin vain pimeyttä. Jos olisin ollut tarpeeksi tajuissani, olisin naurahtanut. Tämä toi mieleeni joidenkuiden käsityksen helvetistä.
Sitten en enää tuntenut tai nähnyt mitään. Löysin itseni seisomasta Deanin vierestä parkkipaikalta. Deanin edessä maassa makasin minä. Silmäni olivat kiinni eikä rintakehäni noussut. Minun täytyy myöntää, että pelästyin.
"Dean!" huusin, mutta hän ei tuntunut kuulevan minua. Sen sijaan hän jähmettyi hetkeksi.
"Sammy?" Dean henkäisi ja vei kätensä kaulalleni, ilmeisesti kokeillakseen pulssia. Hetken hän piteli kättään siinä. Sitten hän veti sen pois.
"Sam! Et tee tätä minulle!" Dean huusi ja nousi hieman korkeammalle polvillensa. Hän painoi molemmat kätensä rintakehälleni ja painoi. Hän painoi uudelleen ja uudelleen, yrittäen selvästi elvyttää minua.
Olinko minä kuollut?
Sitten viereeni ilmestyi joku. Dean ei nähnyt häntä, ja tämä joku puhui minulle. Peräännyin hieman. Tämä joku oli minun ikäiseni nainen, kaunis ja solakka. Hän muistutti hieman Jessicaa, hän olisi voinut olla hänen äitinsä nuorena.
"Sam", nainen sanoi.
"Mitä sinä haluat?" kysyin. Astuin askeleen taaksepäin.
"Olen noutaja. Tulin hakemaan sinua."
Hiljennyin hetkeksi.
"Minne?"
"En voi kertoa, sen näkee sitten.." nainen sanoi salaperäisesti.
"Minä en voi päästä muualle kuin helvettiin", mutisin. "Ei. En halua jättää Deania."
Nainen astui minua kohti.
"Kai ymmärrät mitä olet tekemässä? Jos jäät tänne, muutut niiksi joita metsästät. Miten kuvittelet henkien syntyvän?"
Nielaisin. Tajusin, ettei mihinkään sattunut enää. Vilkaisin Deaniin. Hän itki. Kyyneleet valuivat hänen poskillaan, ja tajusin etten voinut jättää Deania.
"En lähde", sanoin epävarmana, mutta päätökseni tehneenä.
"Selvä sitten. Toista mahdollisuutta ei tule", nainen sanoi ja katosi.
Huokaisin ja katsoin Deaniin. Hän oli vetänyt ruumiini omaansa vasten ja itki. Ambulanssin valot vilkkuivat kaukana, mutta joku sentään oli tulossa. Viisi minuuttia liian myöhään.
End of chapter one. Kommentit on kivoja :)
Ollakko (deathfic) vai eikö olla (deathfic), kas, siinä pulma. Sen saa tietää ensluvussa! Täähän on siis two-shot.