Tunne oli vainonnut häntä jo pari päivää, aivan kuin joku tai jokin tarkkailisi häntä. Nytkin hänestä tuntui siltä, hän, poika pysähtyi kuin seinään ja kääntyi nopeasti ympäri. Ei mitään muuta kuin tyhjä ja hämärä koulun käytävä. Poika kuunteli hetken, jospa hän kuulisi jonkun liikkuvan. Mutta käytävään kantautui ainoastaan opetajien äänet eri luokista ja kattolamppujen hiljainen surina, huokaisten poika kääntyi vetäen kätensä blondien hiustensa läpi, hän jatkoi kävelyä yksinäisellä käytävälläl.
Huvittunut virne nousi hänen naamalleen, eikö tuo poika vieläkään huomannut häntä? Hijaa hän astui käytävälle aivan samaan kohtaan kuin missä toinen oli juuri seissyt, edelleen hymyillen hän lähti samaan suuntaan kuin toinen poika
Poika nosti unisena katseensa oppikirjan takaa kun luokkan oveen koputettiin, muun luokan kanssa hän katsoi kun opettaja meni avaamaan oven ja astui käytävälle. Hetken kuluttua opettaja tuli luokkaan perässään uusi poika, uusi poika sipaisi mustia hiuksiaan pois silmiltään ja katsoi luokkaa tylsistyneenä. Sanaakaan sanomatta poika meni istumaan tyhjään pulpettiin. Blondi katsoi pojan selkää ihmeissään, samassa poika kääntyi ja katsoi blondia kylmästi ja läpitunkevasti, Blondi hätkähti ja laski katseensa kiusantuneena pulpetilla makaavaan kirjaan.
Kellot soivat välitunnin merkiksi, kaikki muut paitsi blondi ja uusi poika ryntäsivät pihalle. Hiljaisuus oli painostava mutta kumpikaan pojista ei sanonut mitään. Lopulta blondi avasi reppunsa ja etsi kuulokkeitaan, nostaessaan katseensa hän huomasi toisen pojan hävinneen jonnekkin. Ajtuksiinsa vajonneena poika laittoi kuulokkeet päähänsä ja suuntasi pihalle.
Istahtaessaan puun alle se tunne iski taas, aivan kuin häntä tarkkailtaisiin. Blondi katsoi nopeasti ympärilleen, hän ei nähnyt mitään outoa vain oppilaita ja uuden pojan joka vilkuili ympärileen. Heidän katseensa kohtasivat, blondin jäänsiniset silmät ja toisen kylmät ja tummat silmät, niihn tuli kuitenkin kylmyyden lisäksi jotain muutakin. Blondi irvisti ja käänsi katseensa taivaalle. Tuuli heilutti ruohoa ja eri väreissä kukkivia kukkia, pilvet liikkuivat hitaasti blondi ei voinut estää hymyään, jota ei edes tarkkailun tunne voinut murtaa.
Hän sulki silmänsä, mutta vieläkin hän pystyyi näkemään hymyilevän blondin. Pieni hymy nousi hänen kasvoilleen mutta yhtä nopeasti kuin se oli tullut se myös katosi kylmän ja kivenkovan ilmeen alle. Hän avasi silmänsä nähdäkseen blondin juuri katoavan oven taakse, luoden nopean vilkaisun puuhun jonka alla poika oli juuri istunut, hänkin astui ovista sisälle yhä hämärään, muttei jotenkaan enään niin yksinäiseen käytävään.
Seuraavinakin päivinä blondi tunsi häiritsevän ja salaperäisen katseen, mutta jotenkin ihmeellisesti se ei ollut enään niin inhottava ja häiritsevä vaan se oli enemmänkin mukava ja turvalinen. Jälleen blondi kääntyi ja tällä kertaa hän vannoi näkevänsä jonkun, jonkun jolla oli tutun tummat simät ja mustat hiukset. Blondi virnisti ja jatkoi kävelyään tuntien katseen seuraavan häntä.