A/N: Minä olen tehnyt muutaman olettamuksen tätä tarinaa kirjoittaessani, ja yksi niistä on se että te jotka tätä luette olette nähneet Hobitti-elokuvan ja ehkä lukeneet kirjankin. Toistaiseksi minä lainailen lähinnä elokuvaa tekstissäni, ja varioin sitä tietysti.
En myöskään tässä tarinassa peittele kiintymystäni Thorin Tammikilpeen. Toinen olettamukseni onkin se että tätä lukevan henkilön on kannattavaa pitää Thorinia viehättävänä, koska muuten en näe suurta tarkoitusta tämän tarinan lukemiseen.
Tämä on enismmäinen Hobitti-tarinani, joten antakaa palautetta, mutta olkaa kilttejä :)
PROLOGI
Osa seuraavasta on tietenkin puhdasta sattumaa, mutta velhon tahtoa ei myöskään pitäisi koskaan vähätellä. Niin vain olisivat asiat varmasti kääntyneet melkolailla toiseen suuntaan, jos ne olisivat omalla painollaan edenneet. Ja juuri velhon tahto oli se joka toi Bilbo Reppulin Thorin Tammikilven suunnitelmiin.
Kautta Mahalin, tästä Jumalten selkiensä taakse hylkäämästä paikasta on täysin mahdotonta löytää kyllä yhtään mitään!
Thorin puhisi vielä muutamia kirouksia kääpiöiden kielellä, ja katsoi ympärilleen turhautuneena. Gandalf oli ollut jälleen tapansa mukaan epämääräinen ja arvoituksellinen, mutta olisi hän voinut kyllä antaa asianmukaiset ohjeet perille löytämiseksi! Hän oli jo muutenkin myöhässä sillä neuvonpito pohjoisessa oli venähtänyt.
Katkera pala nousi Thorinin kurkkuun kun ajatteli tuon neuvonpidon lopputulosta.
Huokaisten hän siristi silmiään pimeässä ja silloin hän viimein näki hailakkaa sinistä hohdetta pienen matkan päässä, kukkulan kupeessa. Vihdoinkin...
Bilbo Reppuli ei näyttänyt lainkaan tyytyväiseltä, ei sitten ollenkaan. Niin, hänen talossaan rellesti kääpiölauma, ja hän koki hirvittävää huolta muun muassa antiikkiastioistaan. Eikä hän pitänyt lainkaan siitä että hänen vielä aamulla niin yltäkylläisyyttä pursuileva ruokakellarinsa oli nyt erittäin tyhjä. Velho Gandalfia Bilbon ruokakomeron nykyinen tila, tai eteisen maton tila sen paremmin, ei näyttänyt huolettavan. Hän poltteli myhäillen piippukessua seuraillen kääpiöiden toimia.
Olivat kääpiöt sentään pesseet likaamansa astiat, mutta sekin oli ollut aiheuttaa Bilbo-paralle harmaita hiuksia. Mitään ei onneksi ollut mennyt rikki, ja kääpiöt tuntuivat aavistuksen rauhoittuneen saatuaan kupunsa täyteen ruokaa.
Mitäköhän mitä aion syödä huomenna?
Vaimean jutustelun rikkoi vaativa koputus ulko-ovelta. Gandalf vaihtoi merkitsevän katseen valkohapsisen kääpiön kanssa, ja suurin osa nousi seisomaan Gandalfin avatessa hobitinkolon oven. Bilbo kurkotti uteliaana Gandalfin selän takaa nähdäkseen kuka oli tämä henkilö joka sai tämän remuavan lauman niin hiljaiseksi. –Gandalf... Minä aivan muistelin että sanoit tämän paikan olevan helposti löydettävissä, tummahiuksinen turkisreunaiseen liiviin pukeutunut kääpiö sanoi ja katsahti velhoa jäänsinisillä silmillään, kulmainsa alta. –Minä eksyin kahdesti.
Gandalf myhäili jotain ja auttoi matkaviitan kääpiön yltä. -Bilbo, saanko esitellä retkikuntamme johtajan, Thorin Tammikilven.
-Tämä on siis se hobitti... Kertokaapa herra Reppuli, oletteko taistelleet paljon? Miekka vai kirves, mikä on asevalintanne? Kääpiö puhui ja hänen äänestään oli havaittavissa ironia. Muutama kääpiö myhäili huvittuneena. Ja syystäkin, eipä Bilbo Reppuli juuri suurelta soturilta näyttänyt ja hänen kommenttinsa kastanjanlyöntipelistä kirvoitti muutaman vaimean naurahduksen joukkiosta. Thorin risti kätensä rinnalleen. –Niin minä vähän päättelinkin. Hän todella näyttää lähinnä kauppiaalta eikä vorolta.
Thorin käänsi selkänsä ja poistui ruokasaliin. Bilbon ilme oli edelleen hyvin, hyvin hämmentynyt. Hän ei vieläkään oikein ymmärtänyt mitä tämä joukko teki hänen talossaan. Hän kuitenkin seurasi Gandalfia ja kääpiöitä ruokasaliin.
-Mitä neuvonpidossa tapahtui, tulivatko kaikki paikalle? Kysyi kaljupäinen, tatuoitu kääpiö. Thorin nyökkäsi hänelle suu täynnä lihapataa lautaselta. Pureskeltuaan ja muutaman kääpiön udeltua, hän puhui: -He eivät tule. He sanovat että tämä retki on yksin meidän asiamme.
Kuului pettynyttä mutinaa. Bilbo ei voinut välttyä tulemasta aivan aavistuksen uteliaaksi. –Retki? Lähdettekö te retkelle? Hän tiedusteli ja Gandalf pyysi häntä tuomaan lisää kynttilöitä valaistukseksi.
Kaikki tuntui tapahtuvan kovin nopeasti pienen hobitin näkökulmasta. Hän tuskin oli päästänyt sanaa suustaan mutta yhtäkkiä Thorin ojensi hänelle ison taitellun pergamentin ja muistikuvat sen lukemisesta olivat hieman hatarat, mutta toisaalta hänhän oli pyörtynyt kesken kaiken. Gandalf oli sitten ohjannut hänet istumaan lempinojatuoliinsa, jossa hän istua tönötti edelleen kovin hiljaisena. Gandalf vaikutti käyvän kärsimättömäksi.
-Sinä olet nyt istunut siinä ihan tarpeeksi kauan hiljaisuudessa! Gandalf puhisi ja istui Bilboa vastapäätä. –Milloin sinun äitisi astioista ja pitsiliinoista tuli sinulle noin tärkeitä? Minä muistan seikkailunhaluisen nuoren hobitin joka halusi nähdä haltioita ja tuli kotiin pimeän jälkeen!
Gandalf piti merkityksellisen tauon. Bilbon ajatukset pyörivät sekavina hänen päässään.
-Bilbo hyvä, maailma ei ole sinun kartoissasi ja kirjoissasi. Se on tuolla ulkona! Hyvät tarinat eivät synny itsestään, ja minä tiedän miten sinä rakastat hyviä tarinoita rakas hobitti. Voin luvata, että sinulla on muutama hyvä tarina kerrottavana omasta puolestasi jos lähdet mukaan.
-Mutta voitko sinä luvata Gandalf, että minä todella tulen takaisin?
-En tietenkään. Ja jos tulet, et varmasti ole entisesi...
-Niin minä vähän ajattelinkin. Minä olen pahoillani Gandalf, mutta en voi allekirjoittaa tätä sopimusta. Sinä valitsist väärän hobitin, hän huokaisi ja niine hyvineen hän poistui makuukammariinsa. Gandalf kurtisti kulmiaan. Hän oli aivan varma ettei ollut arvioinut hobittia väärin.
Velhon katse kohtasi Thorinin ja Balinin katseen käytävästä. He puhuivat hiljaisella äänellä, Gandalf ei saanut selvää sanoista, mutta näki Thorinin kaivavan hänen aiemmin antamansa avaimen esiin ja puhuvan Balinille liikuttuneinen elein.
Bilbo makasi hiljaa vuoteellaan. Hän kuunteli liikuttuneena kääpiöiden kaunista sävelmää, jota Thorin hyräili matalalla tuskaisella äänellä muiden liittyessä vähitellen mukaan. Se oli sanoinkuvaamattoman kaunista kuunneltavaa, ja ellei herra Reppuli olisi ollut niin ahdistunut kaikesta ympärillään tapahtuvasta, olisi hän ehkä huomannut että hänen silmäkulmastaan karkasi kyynel tyynyliinalle.
