Nimi: L'émancipation est un fantasme
Kirjoittaja: Lady Supremacy
Ikäraja: T (saattaa nousta myöhemmissä luvuissa hetkellisesti M:n puolelle)
Genre: AU, romance, supernatural
Fandom: Axis Powers Hetalia
Paritukset: FrUK
Disclaimer: En omista Hidekaz Himaryuan hahmoja enkä saa tästä rahallista korvausta.
Varoitukset: Kiroilua, jonkin verran väkivaltaisia kohtauksia (mahdolliset korkeampaan ikärajaan liittyvät varoitukset kerron erikseen aina luvun alussa).
Summary: Mysteerisen menneisyyden omaava nuorukainen Arthur Kirkland kaapataan matkalla ystävänsä luo ja pakotetaan töihin epäilyttävään firmaan. Ei aikaakaan kun hän saa tietää olevansa suurissa veloissa firman johtajalle, joka sattuu olemaan varsin itsekäs, mutta hurmaava demoni. Onnistuuko Arthur sulattamaan jään demonin sydämestä ja selvittämään samalla omat tunteensa?
A/N: Aloitin sitten kirjoittamaan tällaista jännitysficciä lempiparituksellani. Saa nähdä mitä tästä tulee. Nauttikaa, jos mitenkään voitte ;)
1. Tervetuloa firmaan
Arthur Kirklandilla oli vahva tunne siitä, että häntä tarkkailtiin. Mies asteli ulos baarin ovista ja käveli moottoripyöränsä luo ripein askelin. Hän työnsi avaimen haparoiden virtalukkoon ja polkaisi moottoripyörän käyntiin, lähtien ajamaan maksiminopeudella ja rajoituksista välittämättä kohti Gilbertin kerrostaloasuntoa. Normaalisti hän ei olisi heti ensimmäisenä vaihtoehtona suunnannut kyseisen albiinoherran luo, mutta itsesuojeluvaisto käski häntä tekemään niin. Hänellä oli ollut kummallinen olo koko illan ajan. Ahdistava tunne hänen rinnassaan ei vieläkään hellittänyt, vaikka hän ajoi keskellä keskustan vilskettä. Baari jäi mitättömän pienenä pisteenä Arthurin taakse, ja samoin hänen veljensä uusine tyttöystävineen. Ei se muuten häntä olisi haitannut, mutta goddammit, hän oli maksanut siitä pirun tuopista eikä ollut ehtinyt edes viimeistellä.
Muutaman korttelin liikennevalojen läpi köröteltyään Arthur saapui vihdoin tutulle kujalle, jonka kautta hän pääsisi helposti oikaisemaan ystävänsä luo. Britti kääntyi kujalle ja ryhtyi ajamaan hitaasti sen läpi. Kuja oli pilkkopimeä ja karu, eivätkä kaatuneet roskalaatikot tai harmaiden kiviseinien graffitit täynnä häijyä tekstiä helpottaneet englantilaissyntyisen kulkua ollenkaan. Matka tuntui iäisyydeltä, vaikka todellisuudessa oli kulunut vain muutama sekunti. Mitä lähempänä kujan pää häämötti, sitä pakokauhuisemmaksi Arthur muuttui. Tunne siitä, että jokin oli hänen perässään voimistui entisestään. Vain muutama metri enää, hän kannusti itseään ja lisäsi kaasua hieman.
Juuri kun Arthur ehti luulla pääsevänsä turvallisesti kadulle, epämääräinen tumma varjo ilmestyi yhtäkkiä hänen eteensä ja töytäisi moottoripyörää suunnattomalla voimalla. Englantilainen menetti pyörän hallinnan ja lensi sen selästä, kierähtäen kosteaa katukivetystä pitkin ja lyöden päänsä pahasti kiviseen seinään. Kivusta ähkäisten hän kohotti katseensa ylöspäin nähdäkseen mikä häneen osui ja havaitsi sumenneessa näkökentässään ihmistä muistuttavan varjon, joka lähestyi häntä uhkaavan hitaasti, kuin olisi halunnut herättää hallitsematonta pelkoa brittimiehessä. Ja sitä se varmasti halusikin, eikä Arthur voinut väittää sen epäonnistuneen. Hän yritti epätoivoisesti nähdä paremmin eteensä ja nousta ylös, mutta yksikään hänen raajoistaan ei suostunut liikahtamaan edes millin vertaa. Britti avasi suunsa huutaakseen apua. Sanat juuttuivat hänen kurkkuunsa eikä hän voinut muuta kuin katsoa kun musta hahmo liukui yhä lähemmäs häntä. Ennen kuin Arthur ehti nähdä hahmon kasvoja, hänen tajuntansa pimeni kokonaan.
Arthur heräsi kovaan päänsärkyyn. Hän oli aluksi niin unenpöpperössä, ettei tajunnut kuinka alhainen huoneen lämpötila oli. Hetken silmiään räpyteltyä britti nousi istumaan sängyllä ja katseli ympärilleen, tajuten yhtäkkiä tärisevänsä kylmästä. Huone oli hänelle täysin tuntematon, eikä siellä ei ollut sängyn ja nurkassa jököttävän puisen kaapin lisäksi muita huonekaluja. Vanhat, paikoittain revenneet synkät tapetit ja hämärä valaistus loihtivat huoneeseen jokseenkin karmivan tunnelman.
Arthurin mielessä oli tuolloin vain yksi ajatus. Hänen oli pakko päästä pois sieltä. Englantilaismies kömpi ylös sängystä ja kompastui melkein omiin tennareihinsa, jotka olivat kerran olleet asetettuina siististi sängyn vierelle. Hän sitoi kengät nopeasti jalkoihinsa ja syöksähti ovelle työntäen kahvaa voimakkaasti alaspäin. Kuin ihmeen kaupalla ovi sattui olemaan auki, ja niin Arthur pääsi livahtamaan käytävään, joka ei ollut yhtään sen valoisampi kuin itse huonekaan. Britti huoahti hiljaa ja valitsi summamutikassa suunnan, johon hän lähti juoksemaan niin lujaa kuin vain jaloistaan pääsi. Hän ei tiennyt missä oli tai miksi oli sinne joutunut, eikä ehkä halunnutkaan tietää. Hän vain halusi nopeasti löytää tien ulos.
Sännättyään hetken pitkin pimeää käytävää Arthur kuuli askelia, muitakin kuin vain omansa. Aivan kuin jossain olisi meneillään korkokenkäjuoksijoiden maraton. Britti jähmettyi hetkeksi paikoilleen ja kääntyi hitaasti ympäri nähdäkseen kahden naisen kävelevän reippaasti häntä kohti. Naisilla oli yllään hieman yli polvien ulottuvat nahkaiset korkosaappaat, kireät shortsit ja tietysti sitäkin kireämmät kiristyskorsetit. Kaiken kruunasivat vielä lyhyet nahkahansikkaat ja nutturalle laitettujen hiuksien päälle asetetut hatut, sellaiset kuin kaikilla lentoemännillä ja natsinaisilla oli elokuvissa. Väriskaala liikkui simppelisti mustasta harmaaseen, ainoastaan huulet oli värjätty punaisiksi. Heidän lähestyessään mies saattoi huomata vyötäisillä roikkuvat luotivyöt.
Arthur nielaisi ja katsoi parhaaksi ottaa jalat alleen. Korkeista koroistaan huolimatta naiset olivat kuitenkin häntä nopeampia ja saavuttivat brittimiehen alta aikayksikön, kaataen hänet ensin maahan ja lähtien sitten raahaamaan häntä pitkin käytävää. Arthur rimpuili naisten otteessa, kiroili ja vaati taukoamatta heitä päästämään hänet. Naiset olivat kuin eivät olisi kuulleetkaan englantilaisen säälittäviä huutoja. Sen sijaan he alkoivat roikottaa brittiä muutaman sentin ilmassa lattiasta ja menivät sisään käytävän päässä sijaitsevista liukuovista.
He saapuivat jonkinlaiseen pieneen toimistoon, joka haiskahti vahvasti tupakalta ja alkoholilta. Arthur pakotettiin polvilleen keskelle huonetta, kasvot tahmeaa lattiaa vasten. Britti sävähti ja aloitti taas sätkimisen, ansaiten lujan läimäytyksen kummallekin poskelleen.
"Gilbert!" toinen naisista - ruskeaverikkö - kutsui käskevään sävyyn ja painoi brittimiehen päätä kovakouraisemmin lattiaan. "Saat hoivaksesi uuden tyypin! Vaateta hänet paremmin ja näytä vähän paikkoja. Ai niin, ja johtaja haluaa hänet täysissä ruumiin ja sielun voimissa, muista se."
"Oletko varma, että hänen käsiinsä voi luottaa tällaisen asian, Elizabeta?" tähän asti hiljaa pysynyt vaalea nainen kysyi.
"En, en todellakaan ole, mutta hän on ainoa. Kaikilla muilla on kiireitä seuraavan tehtävän kanssa", Elizabetaksi paljastunut ruskeaverikkö virkkoi ja hellitti otettaan Arthurista, joka kuunteli keskustelua korvat höröllä.
"Ah, guten Abend, tytöt! Elizabeta, Bella", uusi ääni vahvalla saksalaisaksentilla tervehti iloisesti. Äänen omistaja kuului astelevan brittimiehen eteen. "Ja kappas. Iltaa vain sinullekin, Arthur."
Arthur kohotti päätään nähdäkseen tulijan ja järkyttyi. Se oli Gilbert. Ilkikurisesti virnuileva Gilbert naurettavan kireässä nahka-asussa, joka oli kuin selvä kopio kahden naisen vaatteista, mutta vain miesversiona. Hänen ystävänsä Gilbert, ei siis kuka tahansa Gilbert, kuten hän oli aluksi luullut. No, hän oli alunperinkin yrittänyt päästä Gilbertin luo ja siinä hän nyt seisoi. Albiinolimanuljaska saisi luvan selittää ennen kuin hän nylkisi nahat hänen kuolleesta ruumiistaan ja myisi jollekin sairaalle rituaalien harrastajalle.
"Gilbert", Arthur aloitti kun uskalsi taas vihdoin puhua. "Mitä tämä tarkoittaa?"
"Te näytätte näköjään tuntevanne toisenne. Me tästä lähdemme jatkamaan töitämme. Viszlát!" Elizabeta huikkasi ja päästi kokonaan irti Arthurista, kävellen toisen naisen - Bellan - kanssa ulos toimistosta.
Arthur sinkosi katseensa takaisin Gilbertiin ja muutti ilmettään vaativaksi sekä todella, todella ärsyyntyneen näköiseksi. Hän halusi vastauksen kysymykseensä. Gilbert näytti tajuavan vihjeen ja naurahti hermostuneesti. Hän tiesi kuinka rasittava ja kovaääninen Arthur saattoi olla suuttuessaan.
"Artie, ystäväiseni. Uskon, että järkytyit varmaan syvästi, mutta tällaista täällä on. Itse asiassa pahempaakin. Sinä sait vielä lepsuinta mahdollista kohtelua", albiino hölötti kiertäen britin kysymyksen amatöörimäisen surkeasti.
"Et vastannut kysymykseeni. Mitä tämä tarkoittaa?" Arthur toisti viileän rauhallisesti ja nousi ylös lattialta likaa vaatteistaan pyyhkien.
"Tämäkö? Tämä tarkoittaa sitä, että tulet töihin firmaamme. Tämä on se työpaikkani, josta aina utelit, enkä voinut koskaan kertoa, vaikka olisin halunnut. Kohta sinäkin kuulut klubiin, joten tervetuloa."
"Hetkinen", Arthur sanoi väliin ja rypisti otsaansa, koska ei oikein ymmärtänyt. "Minut raahataan tänne pakolla ja laitetaan töihin johonkin ihme firmaan, josta en tiedä vitunkaan vertaa! Minulla on opinnot kesken, ymmärrätkö? Ei se johtajasi vain voi päättää tulenko hänelle töihin vai en. En edes tiedä mitä täällä tehdään!"
"Kuule, Artie. Se tässä jutun juju onkin, että minä kerron sinulle kaiken. Valmistelen sinut tapaamiselle johtajan kanssa. Hän sitten päättää minkä homman saat hoidettavaksesi", Gilbert selitti ja istui työpöydän taakse sytyttäen samalla savukkeen.
"Etpä näytä kertovan juuri mitään. En ymmärrä vieläkään, miksi juuri minä olen täällä", Arthur näpäytti. Hän oli lievästi sanottuna erittäin hämmentynyt. Saksalaisen selitykset vain sekoittivat hänen päätään enemmän. Ja Gilbert se vain kehtasi virnuilla pöytänsä takana ja nostaa jalkansa rennosti pöydälle kuin koko paikan omistaja.
"Olet täällä siksi, että johtaja haluaa sinut", albiino totesi simppelisti ja vetäisi henkoset syöpäkääryleestään. "Olet hänelle kuulemma velkaa."
"Mitä velkaa? En edes tunne koko tyyppiä!" Arthur kivahti.
"En minä tiedä mitä hän aikoo", Gilbert sanoi totuudenmukaisesti ja tumppasi savukkeensa tuhkakuppiin, sytyttäen sitten heti perään uuden. "Hän vain jakelee käskyjä, ja meidän tehtävämme on toimia niiden mukaisesti."
"Brilliant", Arthur tuhahti sarkastisesti ja katseli vierestä kun toinen veti myrkkysavuja keuhkoihinsa. "Tilat eivät tee kovin suurta vaikutusta", hän totesi nenäänsä nyrpistäen. Brittimies ei ollut vieläkään tottunut toimistohuoneen tunkkaiseen hajuun. Koko paikka vaikutti muutenkin rapistuneelta ja köyhältä.
"Nein, nein", Gilbert pudisteli päätään sormien välissä pitelemäänsä savuketta katsellen. "Tämä on vain mitätön varastorakennus, missä me työntekijät vietämme usein aikaamme. Näkisitpä pääkonttorin, se on uskomattoman mahtava!"
"En taida edes haluta nähdä", Arthur totesi ja laittoi kätensä puuskaan. Kaikki oli perseestä. Hän halusi vain kotiin. Hänen opintonsa olivat hyvin tärkeässä vaiheessa eikä hän todellakaan halunnut joutua pakkotöihin firmaan, jonka nimestä tai toiminnasta hänellä ei ollut aavistustakaan.
Gilbert hymähti ja nousi ylös tuoliltaan, joka päästi ilmoille niin inhottavan narahduksen, että Arthur ihan säpsähti. Saksalaismies käveli tupakka suussaan britin luo ja ryhtyi taluttamaan tätä ulos ensin huoneesta, ja sitten koko rakennuksesta. Ulkona oli pimeää, vain tähdet loistivat taivaalla ainoana valontuojana.
"Minne me olemme menossa?" Arthur kysyi antaessaan katseensa vaeltaa pitkin pihaa. Piha oltiin ympäröity korkealla rauta-aidalla ja se oli täynnä tummia ränsistyneen näköisiä rakennuksia. Kaiken keskipisteenä seisoi huimaavan korkea ja massiivinen rakennus, joka oli ainakin sata kertaa hienompi kuin yksikään pihan muista rakennuksista. Se oli vanhantyylinen tummasta kivestä rakennettu kartano ja monella tavalla ristiriidassa muiden rakennusten kanssa. Jokainen ikkuna oltiin joko peitetty verhoilla tai sitten valot eivät vain olleet päällä, sillä koko rakennus oli pilkkopimeä. Sen täytyi olla firman pääkonttori, minkä saksalainen hetki sitten mainitsi.
"Me menemme sisään, ja siellä minä autan sinut alkuun", Gilbert vastasi ja johdatti englantilaismiehen suuren rakennuksen piikkiköynnöksin ja ruusuin kuvioidulle puiselle pääovelle, jonka molemmilla puolilla seisoi mustiin haalareihin sonnustautunut harteikas vartija. Gilbert vilautti pelottavan kokoisille vartijoille työntekijäkorttiaan ja selitti nopeasti Arthurin tilanteen.
Saatuaan hiljaa murahdetun kulkuluvan vartijoilta, he saapuivat tummilla väreillä sisustettuun avaraan eteishalliin. Ovelta vastaanottotiskille asti jatkui kapea ja pitkä punainen matto. Tiskin takana seisoi hienoon mustaan pikkumekkoon pukeutunut hyvännäköinen nainen, joka tarkkaili heitä kuin haukka saalistaan heidän kulkiessaan ohi. Arthur pani merkille kaksi asiaa. Lähes kaikki värit hänen ympärillään olivat joko tummaa tai punaista, ja joka paikassa oli aina joku kyttäämässä. Lisäksi sekä rakennuksen ulko- että sisäpuoli oli viimeisen päälle laitetun ja kalliin näköinen.
"Etsitään sinulle ensin vaatteita", Gilbert sanoi ja raahasi Arthuria pitkin seinäkyntteliköin valaistua mustaa käytävää, kunnes he saapuivat taas yhden oven luo aivan käytävän päässä.
Gilbert työnsi oven auki ja sytytti valot huoneeseen, joka näytti epäilemättä pukuhuoneelta. Huone oli täynnä pukeutumispöytiä, peilejä ja ennen kaikkea vaatteita. Vaatteet roikkuivat siististi erilaisissa tangoissa ympäri huonetta, aivan kuin vaatekaupassa, mutta ilman turhia mainoksia ja hintalappuja. Albiino puikkelehti erään vaatetangon luo ja alkoi selata vaatteita matalan "ei...ei...ei tämäkään" -muminan kantautuessa yhä ovella seisovan Arthurin korviin. Arthur vain tapitti toista kulmiaan kurtistaen.
"Ahah! Tämä on täydellinen!" Gilbert hihkaisi hetken kuluttua ja nappasi yhden tangon lukuisista vaatehenkareista. "Tule peremmälle sieltä. Sinun täytyy sovittaa tätä."
Pahaa aavistamaton Arthur huokasi ja käveli saksalaisen luo hivenen hapan ilme kasvoillaan. Mies esitteli henkarissa riippuvaa asua hänen naamansa edessä pirullinen virnistys valkeilla kasvoillaan.
"Et ole tosissasi. En todellakaan pue tuota päälleni", britti tuhahti ja katsoi pidempää miestä murhaavasti. Gilbertin hänelle valitsema asu oli pari hyvin lyhyitä nahkashortseja ja musta v-aukkoinen toppi, joka oli takaapäin vielä hirvittävämpi kuin edestä. Koko selkämys oli pelkkää läpikuultavaa kangasta, joka paljastaisi selän lähes kokonaan.
"Itse asiassa, kyllä puet. Minun tehtäväni oli valita sinulle sovelias työasu ja minähän valitsin, joten sinun tarvitsee enää vain pukeutua tähän, niin silloin kaikki ovat tyytyväisiä", Gilbert sanoi ja tyrkkäsi henkarin englantilaissyntyiselle.
"Millä perusteella tämä on muka sovelias asu?!"" Arthur huudahti närkästyneenä ja katsoi vaatteita. "Entä jos en pukeudu?"
"Voin soittaa johtajalle. Hän laittaa sinut pukemaan tuon ja tekee sen vaikka repimällä nuo epätyylikkäät viattoman pikkupojan vaatteet yltäsi, jos muu ei auta. Ja lyönpä vetoa, että hän tekee sen helvetin mielellään", Gilbert sanoi ilkikurinen pilke rubiininpunaisissa silmissään.
"Hyvä on, hyvä on, voitit!" Arthur myönsi happamasti ja marssi sovitusverhon taakse vaihtamaan uudet työvaatteensa."No, oletko tyytyväinen?" britti kysyi vaihdettuaan vaatteet. Hän ei edes tahtonut vilkaista peiliin.
"Ja. Erittäin tyytyväinen", Gilbert myhäili Arthuria pitkään katsoen ja ojensi hänelle parin pitkävartisia siroja maihareita. "Nämä vielä niin näytät mahtavalta. Et tosin yhtä mahtavalta kuin minä, mutta tarpeeksi mahtavalta keräämään katseita."
Arthur mulkaisi saksalaista ja veti maiharit vaivalloisesti jalkaansa. Onneksi sivuilla oli vetoketjut, sillä nauhojen avaamisessa ja sitomisessa olisi mennyt vähintäänkin ikä ja terveys.
"Mahtavaa. Maiharit peittävät hyvin säärikarvasi", albiino kommentoi vinosti hymyillen.
"Shut up", Arthur murahti hampaidensa välistä. Saksalainen vain naurahti ja läimäytti häntä lujaa selkään voimiaan säästelemättä, saaden Arthurin sihahtamaan kivusta.
"Vaihe yksi selvitetty. Nyt haemme sinulle sopivan aseen", Gilbert sanoi ja käveli huoneen perälle avaten oven uuteen huoneeseen. Arthur juoksi toisen perään uteliaana. Hän saisi aseen? Jopa ihan ikioman? Mihin hän muka sellaista tarvitsisi?
"Nyt kerron sinulle firmasta, joten parempi kuunnella, että pysyisit edes vähän kärryillä", saksalainen virkkoi. He saapuivat jonkinlaiseen pieneen varastohuoneeseen, jonka seiniä vasten nojasi todella paksulasisia vitriinejä täynnä erilaisia aseita. Oli erilaisia ampuma-aseita, kirveitä, veitsiä, moukareita ja lista vain jatkui.
"Eli siis, firmamme erikoistuu suoraan sanottuna hämärähommiin. Meillä on huumediilereitä, palkkamurhaajia, yksityisiä vakoojia...lähes kaikkia ammatteja mitä saatat kuvitella alamaailmassa tarvittavan", Gilbert kertoi ja avasi yhden vitriineistä, joka oli täytetty pelkillä tuliaseilla. Arthur oli jotenkin arvannut tämän.
"Jokainen työntekijä tarvitsee tietysti aseen ja työntekijäkortin, jonka sirua vilauttamalla pääsee ovista sisään. Samanlainen siru kulkee vastaavaisuudessa mukanasi koko ajan sen varalta, että hukkaat kortin. Esimerkiksi yhdellä tyypillä se on lävistykseen upotettuna, minulla taas se on ihon sisällä. Sinut voidaan siis tunnistaa ja jäljittää sirujen avulla. Kortin luovuttaa itse johtaja, mutta hän on parhaillaan muualla suorittamassa erästä tehtävää, jotenka saat luvan pärjätä hetken pelkällä aseella."
Arthur sävähti. Ihon sisällä? Sinne hän ei sitä ainakaan halunnut. Mieluummin hän ottaisi vaikka sen lävistyksen.
"Saat alkuun tällaisen harjoittelija-aseen", Gilbert sanoi ja ojensi englantilaissyntyiselle vitriinin sisältä AK-47 rynnäkkökiväärin. Arthur katseli asetta hetken kulmiaan kohottaen, kunnes otti sen vastaan. Hän horjahti ensin aseen odottamattomasta painosta, mutta onnistui saamaan tasapainonsa nopeasti takaisin.
"Miten ihmeessä voit kutsua tätä harjoittelija-aseeksi?" britti kysyi ja tutkaili kivääriä lähemmin.
"Koska se on. Harjaantuneemmat tyypit käyttävät tyyliin jotain liekinheittimiä ja laseraseita", Gilbert totesi asian tyynesti vitriiniin nojaten. "Kai osaat ampua?"
Arthur vaipui hetkeksi ajatuksiinsa. Tietysti hän osasi ampua. Hänelle oli opetettu sitä lajia jo pienestä pitäen. Oli täysin eri asia missä tilanteessa hän joutuisi asetta käyttämään, ja että halusiko hän ylipäätään edes käyttää sitä. Siitä oli jonkin verran aikaa kun hän oli viimeksi pidellyt asetta kädessään, saati sitten ampunut sellaisella.
"Menit kovin hiljaiseksi, mutta älä hätäile. Minä voin opettaa sinua", saksalainen tarjoutui virnistäen aavistuksen pilkkaavasti.
"Hmph, ei tarvitse", Arthur tuhahti ja otti aseen ammattilaismaisesti otteeseensa. "Osaan kyllä ampua."
"Ei tarvitse nolostua. Kyllä minä opetan!" Gilbert jaksoi jankata yhä. Englantilaismies huokasi syvään. Ei kai tässä muu auttanut kuin näyttää taitonsa.
Arthur valitsi kohteekseen olemattoman kokoisen alastonta naista esittävän patsaan kauimmaisen vitriinin päältä huoneen toiselta puolen. Britti tähtäsi kohteeseensa rauhallisesti ja painoi sitten hitaasti liipaisinta henkeään pidättäen. Luoti osui suoraan keskelle kivistä patsasta, saaden sen kaatumaan ja kierimään alas lattialle. Gilbert katsoi häntä silmät lautasina.
"Miten hemmetissä teit tuon?" albiino onnistui kysymään kasvot ilmeettöminä. Tämä ei olisi ikinä uskonut Arthurin pystymään läheskään tuollaiseen.
"Vaatii harjoitusta ja osaavan opettajan", brittimies myhäili ja laski kiväärinsä alas.
Gilbert katseli häntä vielä hetken täysin sanattomana, kunnes muuttui taas takaisin omaksi itsekseen ja lähti viemään Arthuria ulos huoneesta.
"Tämä on työntekijöiden majoitusrakennus", Gilbert sanoi ja piti erään hieman vähemmän ränsistyneen rakennuksen ovea auki Arthurille.
Arthur asteli sisään ja katseli ympärilleen. Taas pelkkiä synkkiä värejä. Se ei oikeastaan edes ollut yllätys. Synkkä työ, synkkä työpaikka, synkät työntekijät. Niinhän se meni. Vaikka ei hän ollut vielä nähnyt yhtäkään sillä tavalla synkkää työntekijää. Kyllä hän varmasti tulisi vielä näkemään kasapäin sellaisia. Alamaailmahan oli tunnettu juuri siitä itsestään, synkkyydestä.
"Muuten, missä kaikki työntekijät ovat? En ole nähnyt sinun ja niiden kahden naisen lisäksi muita kuin sen kyylääjän siellä tiskin takana ja tietysti ne vartijat", Arthur ihmetteli Gilbertin johdattaessa häntä portaita pitkin kerrosta ylemmäs.
"No missä luulisit? Töissä tietenkin! Ja osa heistä on johtajan mukana hoitamassa sitä tärkeää tehtävää, josta taisinkin jo mainita sinulle aiemmin", saksalainen vastasi ja pysähtyi käytävällä huoneen numero 69 eteen. "Tässä on huoneesi. Annan sinulle väliaikaisen avainkortin, jolla pääset sisään, kunnes saat sen sirukortin."
Arthur mulkoili ovea epäuskoinen ilme kasvoillaan. Rauhoitu, se on vain numero, britti sanoi itselleen ja otti Gilbertin ojentaman kortin vastaan.
"Kierros taisi päättyä tähän. Tulen noutamaan sinua huomenna aamupalalle tasan kello seitsemän. Katsokin, että olet silloin valmis!" albiino huikkasi ja lähti kävelemään takaisin suuntaan, josta he olivat juuri tulleet.
"Tsk", Arthur tuhahti itsekseen ja työnsi kortin sisään oveen sille tarkoitettuun reikään. Yritäpä nyt sitten arpoa miten päin kortin laitoit yhden ainoan himmeän seinäkynttelikön valossa. Britin onneksi ovi avautui heti ensimmäisellä yrittämällä aavemaisesti narahtaen. Hän napsautti valon päälle ja huokasi pettymyksestä. Vastassa häntä oli vaatekaappi, sänky, työpöytä, tuoli ja ilmeisesti omaan pieneen vessaan johtava ovi. Jokainen huonekalu näytti olevan suurin piirtein lahoamispisteessä, eikä maaleissakaan ollut juuri kehumisen varaa.
Arthur huokasi toistamiseen ja laski uuden kiväärinsä pöydälle. Hän heittäytyi selälleen sängylle makaamaan. Oli tosiaan ihme, ettei koko sänky lahonnut siihen paikkaan. Patjakin oli rikollisen ohut, joten jouset pääsivät painamaan hänen selkäänsä. Hän tekisi valituksen asiasta. Ei kukaan voinut nukkua tällaisella alustalla. Jopa lattia vaikutti paremmalta vaihtoehdolta, mutta ei hän kyllä siinä aikonut nukkua, vaan kestäisi sängyn epämukavuuden kuin mies. Ja hänhän oli mies.
Arthur riisui uudet vaatteensa hyvin mielellään ja kurkisti sen jälkeen vaatekaappiin. Jackpot, vaihtovaatteita ja ylimääräinen täkki. Englantilaismies veti jalkaansa puhtaat bokserit ja tyrkkäsi riisumansa kammotukset kaappiin tyhjälle hyllylle. Hän levitti varatäkin sängylle, jotta jouset eivät tuntuisi niin ikäviltä häneen selkäänsä vasten. Hän kävi vielä sammuttamassa valot ja kömpi takaisin sänkyyn hautautuen peiton alle.
Britti tuijotti hetken kattoa ja ajatteli kaikenlaista. Kysymykset pyörivät hänen päässään siitä huolimatta, että hän oli kuolemanväsynyt. Miksei hän ollut kysynyt saksalaiselta tämän työtehtävää? Tai omaa tulevaansa? Hän ei ollut edes kysynyt johtajan nimeä tai velkasummaa, mutta se sai luvan odottaa huomiseen. Häntä väsytti juuri nyt ihan liikaa. Informaatiota oli tulvahtanut muutamien viime tuntien aikana hänen aivoihinsa enemmän kuin hän ehti käsitellä. Silti se ei tuntunut riittävän. Arthurin silmäluomet painautuivat lähes itsestään kiinni. Ehkä hänen ajatuksensa selventyisivät hyvin nukutun yön jälkeen.
A/N:Tässä tämä pakollinen tylsä aloitusluku. Mitä piditte? Kertokaa vapaasti ajatuksianne, kestän kyllä kaikenlaisen palautteen. Kommentit piristävät aina ja innoittavat jatkamaan uusien lukujen kirjoittamista. Totta puhuen sekoan joka kerta kun joku kommentoi kirjoituksiani, ja olisi muutenkin kiva tietää alkaako kukaan ylipäätään lukea tätä ^w^