LUKU 1: KONTROLLI
En saanut kontrollia.
" Heikko."
Tunsin polttelua kasvoillani. Suussani maistui rauta ja multa. Tiesin nenäni vuotavan verta. Pisaria tippui ruoholle käsieni viereen. Ärtymys leimahti minussa ja kömmin takaisin jaloilleni. Ohimoitani vihloi, eikä kohina ja vihlonta korvissa loppunut vieläkään. Makoileminen tuntui paljon paremmalta kuin seisominen, mutten halunnut näyttää heikolta Hänen silmissään.
Haistattelin Hänelle ja käskin pitämään turvan kiinni.
"Kestit viisi minuuttia." Pettynyt ääni. Hänen äänensä terävöitti vihlontaa ja suljin silmäni kestääkseni ja pysyäkseni tajuissani. Vaikka olin saattanut äsken pyörtyä hieman. "Ihan sama", mutisin ja pyyhin verta kämmenselällä.
"Säälittävää."
"Ihan. Sama." Pyyhin mullan ja ruohon polvista. Huomasin käsissäni vesirakkuloita. Niitä ei ollut tullut ennen.
Lähdin kävelemään kohti pesää.
"Etkö jaksa enää?"
"Ole hiljaa."
"Suutut ihan turhaan väärälle henkilölle. Sinun pitää olla vahvempi. Et ole kehittynyt mihinkään."
"Ole. Hiljaa." Ärsyynnyin vain enemmän Hänen kyllästyneestä äänensävystään. Hänellä ei ollut mitään oikeutta olla kyllästynyt kun minä tein kaiken työn.
"Tuolla menolla et kehity ollenkaan enkä minä kehity ollenkaan. Sinun pitää jo ottaa tämä vakavasti."
"Jätä minut rauhaan. Tämä loppui tähän. En halua kuunnella sinua nyt. Mene pois."
Tunsin vihaisen puuskan. Se ei lähtenyt minusta. Hän raivostui minulle aina jos hylkäsin Hänet. Mutta kun puuska meni ohi, en kuullut Hänen ääntään ja metsä oli hiljainen.
"""
Hän ei puhunut minulle koko viikkona enää, ja olin ainakin vähän helpottunut siitä. Kun Hän oli poissa, oli niin rauhallista. Olimme jääneet noin kaksi viikkoa sitten johonkin Kanadan ja Minnesotan välille. Ympärillä oli arvioni mukaan monta kymmentä kilometriä pelkkää metsää ja kallioita ennen kaupunkeja. Olimme käyneet kaupungissa viimeksi kai neljä viikkoa sitten. Ehkä viisi. En joutunut käyttämään rahaa monesti, mutta se oli silti vähässä, enkä mielelläni olisi enää varastanut. Ja sitä varten täytyi päästä kaupunkiin. Enkä halunnut kaupunkiin.
Olimme rakentaneet karhunvatukkapensaikkoon kolon, pesän. Jos en ollut virittämässä ansoja tai juoksulenkillä, vietin aikani siellä. Makasin kuivilla lehdillä ja ajattelin vain. Enimmäkseen ajattelin mummia ja herra Pixistä. Mietin myös, milloin Hän päättäisi ilmaantua taas paikalle. Olin totta puhuen paljon vahvempi jos Hän oli läsnä, minulle ei tullut kylmä enkä väsynyt. Etsin Häntä mielessäni ja koitin puhua Hänelle ääneen sekä ajatuksin. Mutta Hän tykkäsi vihoitella minulle pitkään.
Vaivuin uneen jos vietin liian kauan aikaa yksin pesässä. Oksat ja lehdet katossa estivät valon pääsyn, joten siellä oli jopa päivisin pimeää. Lisäksi maa hönki lämpöä, eikä ulkoa kuulunut melua koskaan. Näin unia mummista. Samoin herra Pixiksestä ja viidestä miehestä, jotka makasivat revittyinä lattialla verenpunaisina.
"""
YÖLLÄ heräsin tuttuun hajuun. Vedin peittoa tiukasti pientä rintaani vasten ja etsin sitä. Olento istui suuren kaapin päällä kirjapinojen vieressä, tuijottamassa minua valkoisilla silmillään. Ne kiiluivat kuin hopeahelmet kuunvalossa.
"Mummi!"
Mummi oli viidessä sekunnissa huoneessani. Olento ei tehnyt mitään huomatessaan mummin, se yhä tuijotti minua. Mummi penkoi taskuaan ja heitti valkoisia kiteitä sen päälle, jolloin se katosi heti. Päästin peitosta irti ja mummi istuutui sängyn reunalle viereeni.
"Mitä se teki?"
"Istui vain."
"Mitä se teki?" mummi kysyi uudelleen, painokkaammin.
"Ei mitään. Se tuijotti vain. Se taisi lukea kirjoja."
"Puhuiko se?"
"Ei. Ne eivät tykkää puhumisesta." Kuten Hän.
Mummi päästi ilman ulos keuhkoistaan. Hän laittoi kätensä pääni taakse ja veti minut halaukseen. "Voi pieni poika. Hyvä ettei mitään sattunut."
"Eivät ne koskaan tee mitään."
"Niihin ei voi luottaa." Sitten mummi päästi minusta irti. Hän sulki huoneeni ikkunan ja veti verhot kuunvalon eteen. Huoneeni pimeni entisestään, enkä pitänyt siitä. Halusin käskeä mummia vetämään verhot pois valon edestä, mutta hän olisi vain kurtistanut ikävästi kulmiaan minulle ja kieltäytynyt. Hän katsoi minua kauan, mietteliäästi. Lopulta hän lähti ja sanoi vielä, kuten aina: "Älä puhu niille, Marco. Ne eivät pidä siitä."
Hän kyllä sanoi, että ne pitivät siitä kun niille juteltiin. Mutta minulla ei ollut lupaa puhua mummille Hänestä. Nyökkäsin ja vastasin: "Okei."
Mummi jätti oven auki perässään. Koitin saada unta taas, mutta kuulin oven narinan, kun se muutaman minuutin päästä sulkeutui. Mummi ei sulkenut sitä.
"""
OLENTOJA alkoi taas tulemaan lisää. Tällä kertaa mummi ei pysynyt niiden perässä. Kiteet alkoivat loppumaan. Koitin auttaa mummia kertomalla joka kerta, kun olentoja ilmestyi, minä kuulemma näin ne herkemmin kuin kukaan muu. Mummi valitteli aina, kuinka hänen näkönsä alkoi huononemaan.
Mutta Hänellä oli jotain mummia vastaan. Hän kielsi kaiken mikä liittyi mummiin. Hän oli kerran koittanut kieltää minua jopa puhumasta mummille, niinkuin puhumasta enää ollenkaan, ja olin koittanut sitä, mutta mummi oli huomannut heti että jotain oli pielessä ja hän oli kirjaimellisesti pessyt suuni saippualla, että puhuisin hänelle. Mummi pesi saippualla kaiken mitä ikinä pystyi pesemään saippualla. Saippua ja puhtaus oli hänelle pakkomielle.
Siksi olentojen ilmestyessä yhä uudelleen, mummi alkoi aina käyttäytymään oudosti. Hän saattoi istua monta tuntia nojatuolissa, tuijottaen ikkunasta ulos samalla kun pureskeli kynsiään.
"Mummi. Vuodat taas verta."
Mummi havahtui ja vilkaisi sormiaan. Kynnenaluset olivat punaiset. "Ai… Kappas. En huomannutkaan."
"Saisi purra kovempaa. Kovempaa. Niin että veri virtaisi."
Veren näkeminen alkoi tuntumaan minusta inhottavalta. Hänen takiaan näin verta useammin.
Ja useammin.
Lintu makasi keskellä huoneeni lattiaa, vatsa avoinna. Kaksi pienikokoista olentoa tuijotti sitä kaapin päältä, kuin odottaen linnun pyrähtävän lentoon. Mutta lintu makasi paikallaan, silmät elottomina, suolet ja elimet siistissä rivissä sen vieressä. Sängylläni oli kasa ruskeita kuolleita koiperhosia. Neuloilla lävistettyjä.
Henkäisin ja aloin siivoamaan jälkiä pois, mutta mummi tuli huoneeseeni kuin aistien jotain pahaa. Hän katsoi ensin lintua silmät pyöreinä, sitten minua vihaisena. Hän kirkui ja tivasi, mitä olin mennyt tekemään, miten olin saanut lintu-paran kiinni, oliko minulla mitään käsitystä mitä kamalaa olin juuri tehnyt.
Koitin saada ääneni kuuluviin, mutta kurkkuani kuristi. Käteni olivat linnun veressä. Toistin hiljaa, "En se minä ollut", ja mummi huusi vain kovemmin. Hän ei ollut vielä nähnyt olentoja.
Kuulin Hänen nauravan. Niin hiljaa, mutta niin lähellä, kuin Hän olisi kuiskinut korvaani.
"""
HERRA Pixis kävi meillä aina kerran kuukaudessa. Herra Pixis oli vanhahko ja kaljuuntunut mies...Enkä ollut ihan varma mikä hän oli. Hän nimitti mummia aina noidaksi, mutta kun kysyin mummilta, hän aina kieltäytyi. "Noita on ruma sana. Harhaanjohtava." Olin kysynyt Häneltä, mikä herra Pixis oli, mutta Hän ei pitänyt siitä. Hän ei halunnut puhua herra Pixiksestä. Hän vastasi aina samalla tavalla.
" Vaarallinen."
Mummi luotti herra Pixikseen, luultavasti siksi minäkin. Minä pidin hänestä. Herra Pixis hymyili kohteliaasti, ei pelännyt koskea minua ja hän antoi aina pussillisen pieniä makeita kiekkoja - hän kutsui niitä karamelleiksi. Mummilta kuulin vain, että ne pilaavat hampaita. Herra Pixis aina piteli kämmentään päälaellani ja silitti hiuksiani. Hänen lisäkseen vain mummi uskalsi tehdä niin.
Aistin, että Hän ei pitänyt herra Pixiksestä. Aistin, kuinka Hän vihasi tätä. En ollut varma, kuulivatko muut sen - kauhean rätinän, kuin vanhan television, kun herra Pixis astui sisään. Tunsin painetta korvissani, kun hän puhui. Aistin, että se johtui Hänestä. Rätinä Häneen liittyen ei koskaan ollut hyvä merkki.
Mietin, kuuliko herra Pixis sen. Hänenhän takia se johtui. Sitä en ymmärtänyt, miksi Hän ei sitten pitänyt herra Pixiksestä. Tunsin vain Hänen vihaisen tuijotuksensa niskassani, kun puhuin herra Pixikselle.
"Miten olet voinut, Marco?" Hän kysyi aina ensimmäisenä, ennen kuin edes tervehti, mutta en pitänyt sitä epäkohteliaana kuten mummi.
"Oikein hyvin", vastasin aina. Vaikka se ei olisikaan totta.
Sitten minä, mummi ja herra Pixis istuuduimme olohuoneeseen katsomaan mummin vanhanaikaista pientä televisiota. Sieltä näkyi yleensä vain romanttisia draamoja, joita en katsonut muulloin kuin herra Pixiksen ollessa paikalla. Istuimme kaikki sohvalla, minä mummin ja herra Pixiksen välissä, ja katseemme oli suunnattu ohjelmaan. Maistoin muutaman kiekon - kovia, sokerisia ja mansikan makuisia. Pidin niistä. Mummi toi meille teetä ja jatkoi draaman katselua, jossa nuori nainen eli yksin keskellä metsikköä maalaillen tauluja ja myyden niitä nimettömänä eteenpäin, ja sitten joku nuori yhtä hyvännäköinen mies ilmestyi myrskyisenä yönä mökille ja he rakastuivat.
Herra Pixis aina katsoi televisiota hiljaa ja keskittyneesti, mutta kun mummi poistui edes hetkeksi, hän kääntyi minun puoleeni ja alkoi kysellä. Jos mummi ei lähtenyt, herra Pixis pyysi häntä poistumaan. Joka tapauksessa, mummi ei saanut koskaan olla paikalla kun herra Pixis kyseli.
Kun mummi oli lähtenyt, siirryin hänen paikalleen pystyäkseni katsomaan herra Pixistä paremmin. Ristin jalkani sohvalle, mitä mummi ei koskaan sallinut minun tehdä, varsinkaan silloin kun minulla ei ollut sukkia ja jalkani olivat mullassa ja tomussa.
"Oletko nähnyt olentoja viime aikoina?"
Siitä oli turha valehdella. "Olen."
"Milloin viimeksi?"
"Aamulla. Se söi keittiön pöydällä mummin ostamia appelsiineja."
Herra Pixis kurtisti kulmiaan huolestuneena. "Vai niin. Nekö käyvät röyhkeämmiksi?"
"Kyllä."
"Muistuta, että annan mummillesi lisää merisuolaa ennen kuin lähden." Herra Pixis vaihtoi asentoa mukavammaksi. "Marco, miltä sinusta on tuntunut kun olennot ovat lisääntyneet?"
"Ei kummemmalta", vastasin.
"Etkö pelkää niitä?"
"En. Ne eivät tee mitään."
Hän väläytti nopean hymyn. "Ehkä minun olisi pitänyt arvata. Olet niin rohkea ikäiseksesi. No, puhuvatko ne?"
"Eivät koskaan."
"Vai niin. Mutta se on hyvä kuulla. Etkö ole tuntenut mitään erilaista viime käyntini jälkeen?"
"Erilaista...kuten missä?"
"Ilmapiirissä. Aistitko jotain?"
Kyllä. "En." Se ei ollut tärkeää.
Seuraavaksi herra Pixis kysyi, ovatko karamellit hyviä. Vastasin, että ne ovat todella hyviä. Hän hymyili ilahtuneena, sitten kysyi: "Puhuuko Hän sinulle edelleen?"
Korvissani vihlaisi, kun paine kasvoi suuremmaksi. Minä kuulin Hänet. Hänen kuiskaukset. Vihaiset, lähes villipetomaisen aggressiiviset." Älä vastaa" ne käskivät. "Älä vastaa."
Minun oli pakko vastata. Anteeksi . Herra Pixis tiesi Hänestä. Herra Pixis oli ainut lisäkseni, joka tiesi. "Puhuu."
Herra Pixiksen silmissä oli varautunut kiilto. "Puhuuko hän nyt?"
"...Kyllä."
"Hän on mitä luultavimmin vihainen."
"Hyvin vihainen", myönsin hiljaa. Minua pyörrytti.
Herra Pixis huomasi sen. Hän painoi käden otsalleni. Käsi oli jääkylmä ja karhea, mutta heti kun ensimmäinen sormi oli koskettanut minua, kuiskaukset hiljenivät ja rätinä lakkasi. Minua ei enää pyörryttänyt.
"Onko Hän ollut pahansisuinen?" hän kysyi samalla kun veti kätensä rauhallisesti takaisin. Se näytti vähän punaiselta - kuin auringossa palaneelta.
"Hän tappoi linnun yhtenä päivänä huoneeseeni. Se taisi olla villiintynyt kana. Ja Hän… oli avannut sen mahan ja… järjestellyt sisäelimet riviin sen viereen." Minua oksetti. "Mummi luuli, että minä tein sen."
Herra Pixis nyökkäsi hitaasti. "Pelkäätkö Häntä?"
Pudistin päätäni. "En... paljoa. Hän ei koskaan satuta minua."
Hän nyökkäsi toistamiseen. Olimme molemmat hetken hiljaa, sitten mummi tuli takaisin olohuoneeseen ja herra Pixis nousi. "Olen valmis. Olet pärjännyt hyvin, Marco." Hän hymyili minulle. "Jatka samaan malliin. Kiitos, rouva Bodt. Tee oli erinomaista." Herra Pixis puki takin ja laittoi hatun kaljuun päähänsä. Saattelin hänet ulko-ovelle ja kun mummi ei ollut kuulolla, herra Pixis kumartui lähelleni ja sanoi: "Jos koskaan tunnet olosi epävarmaksi tai uhatuksi Hänen seurassaan… Jos Hän vain tekee sinulle mitään mistä et pidä, lausu silloin eräs yksinkertainen lause."
"Okei." Odotin.
" Amor, vincit, omnia ", herra Pixis tavutti hitaasti.
En osannut lausua sitä. "Mitä se tarkoittaa?"
" Amor vincit omnia, ' rakkaus voittaa kaiken'."
"Mitä se auttaa?"
Herra Pixis näpersi harmaita viiksiään. "Se ei ehkä auta paljoa… mutta se on hätätilanteisiin. Koska, Marco, sinä et voi luottaa Häneen. Ja tiedän, että olen sanonut sinulle niin monta kertaa ja Hän sanoo muuta, mutta luota minuun."
"Mikä Hän on?"
"...En tiedä, rakas lapseni. Ja usko minua, sinä et haluaisi tietää."
"""
Taivas oli harmaantunut ja kylmiä pisaroita satoi äänettömästi. Tuuli ulisutti puiden latvoja. Ne keinuivat tanssien.
Istuin pesän suulla, juuri suojassa pensaikossa ja katsoin pimenevää metsää. Aiemmin muutama susi oli kävellyt aivan pesän ohitse, keltaiset silmät minussa kiinni. Ne eivät olleet tehneet mitään, vain kierrelleet hetken ja kai pohdiskelleet, miltä maistuisin. Olin tuijottanut niitä silmiin takaisin, ja hetken päästä ne olivat luovuttaneet ja lähteneet. Ne olivat olleet isoja yksilöitä ja hämmästyin, ettei Hän ollut ilmestynyt paikalle viimeistään susien ilmaannuttua. Se sai minut huolestumaan, kuinka pahasti olin suututtanut Hänet.
Kyllästyin odottamaan. Kömmin pesään ja keräsin matkatavarani kokoon - repun, jossa oli muutama puukko, varastetut paistinpannu ja kattila ruoanlaittoon, vesipullo ja puinen kulho, sekä löytämiäni vaatteita. Pidin linkkuveistä taskussani aina. Reppu oli isokokoinen matkarinkka, mutta se oli aina puoliksi tyhjä. Metsästä ei yleensä löytynyt mitään mukaan otettavaa, toisin kuin kaupungeista. Kaupungeista sai myös ruokaa helpommin.
Vedin repun selkääni. Odotin vielä minuutin jos toisen Häntä, mutta ympärilläni oli hiljaista, mieleni oli hiljainen. Kuin Häntä ei olisi enää ollut. Tiesin, että oli. Hän ei koskaan jättänyt minua pitkäksi aikaa.
"Tiedätkö mitä?" sanoin toivoen, että Hän kuulisi. Olin melko varma, että Hän pysyi kuulolla ainakin hiukan. "Sinä olet se lapsellinen ja säälittävä. Suutut tuolla tavalla ja jätät minut jopa susien syötäväksi. Sinä olet heikko. Et pärjää ilman minua."
Ei vastausta, ei paineaaltoa, ei minkäänlaista merkkiä. Kuulin vain sammakoiden kosiokutsuja ja kaukaa laulavan käen. Vedin repun tiukasti selkääni vasten, ja lähdin tarpomaan.
Valitettavasti minäkään en pärjännyt ilman Häntä.
"""
Hän oli opettanut minua selviytymään. Luonnossa, kaupungissa, taistelussa - kaikessa. Viihdyin luonnossa ja olin aina pitänyt mitä Hän oli siellä opettanut. Kaupungit olivat vaikeita, sillä en käynyt niissä usein. Siellä kaikki oli vierasta.
Taistelua minä vihasin.
Vihasin verta. Vihasin kipua. Vihasin satuttaa.
Olin joutunut satuttamaan monta kertaa. Olin nähnyt litroittain verta. Tiesin hyvin, miltä kipu tuntui ja miltä kipua tunteva ihminen näytti ja miten se käyttäytyi. Oli kipu millaista tahansa, ihminen meni aina paniikkiin ja toimi kaikin tavoin tehdäkseen kaksi asiaa: paeta tai taistella.
Aistin, kuinka Hän nautti siitä.
"""
NIIN kauan kuin muistin, olin aina asunut mummin luona, vanhempieni entisessä mökissä metsässä. Muutaman kilometrin päässä meidän mökistä oli järvi. Sen keskellä oli vain mökkimme kokoinen saari, jonne olimme rakentaneet pesän karhunvatukkapensaaseen - siis minä ja Hän. Hän oli opettanut minua.
Hän piti saaresta, koska saimme olla siellä kahdestaan. Elimme siellä kuin villieläimet, ja minä nautin siitä. Siellä ei ollut rätinää, kohinaa eikä painetta. Ajattelin sen johtuvan siitä, että Hänkin nautti siellä olosta. Hän halusi aina olla kanssani kahden, ja kun Hän oli rentoutunut, painetta ei tuntunut. Mielessäni oli rauhallista ja hiljaista. Minä rakensin aina pesän uudelleen ja Hän kävi kalastamassa. Iltaisin sytytin nuotion, ja paistoimme kalaa siinä.
Kun aurinko laski, Hän ilmestyi viereeni nuotiolle.
"Voisitko lopettaa esittämästä minua?" pyysin.
Hän vain virnisti ja heitti jotain nuotioon - yöperhosia. Kuolleita ja kankeita. Hän hykerteli jotain laulua, jonka sanoista en saanut selvää. En oikeastaan uskonut edes tunnistavani sanoja.
"Oikeasti", sanoin.
"Tykkään sinusta." Hän puhui tyytyväisesti. "Muotosi on kiva. Mitä vikaa jos haluan olla tällainen?"
"Se tuntuu omituiselta. Luonnottomalta. Etkä edes matki minua hyvin."
"Miten niin?" Hän tiuskaisi.
Osoitin hänen kasvojaan. "Tuo silmälappu."
"Minulla pitää olla se", Hän väitti voimakkaasti.
"En tajua."
"Et tietenkään!" Hän rääkäisi. "Ethän sinä koskaan! Olet tyhmä, tyhmä, tyhmä!" Hän pomppasi ylös ja hyppi edessäni. Halusin tönäistä hänet palavaan nuotioon. "Olet tyhmä, koska annat muiden pidätellä sinua."
"Lopeta."
"Koita estää." Hän tuijotti minua, odottavasti. Kuin uhmaava villieläin. Käännyin pois. Katselin vain nuotiota.
"Olet ollut taas vihainen minulle."
"En ole enää", Hän sanoi. "Olin vihainen, koska et koskaan tee kuten sanon. Puhut sille noidalle, puhut sille vanhukselle, jätät minut yksin. Haluan oksentaa ."
"He eivät ole pahoja."
"Se vanhus käy luonasi minun takiani, ettäs tiedät! Hän on paha."
"Herra Pixis ei ole paha."
"Hän haluaa tappaa minut."
"Ei halua."
Hän lysähti takaisin istumaan. Hän hieroi likaisia kasvojaan, saaden ne vain likaisemmiksi. "Kaikki ovat aina välillämme. Aina joku! Mummisi koittaa tappaa minut. Hän heittää niitä kiteitä joka paikkaan. Tiedät, että ne satuttavat minua."
"Mummi ei tarkoita pahaa", puolustin mummia.
"Totta kai tarkoittaa. Hän on noita."
"Älä puhu hänestä noin."
"Estä minua sitten! Estä!" Hän astui eteeni ja tarttui minua paidasta. "Tee jotain!"
"Päästä irti", murahdin.
"Pakota!" Hän suuttui aina. Mutta en pistänyt vastaan. Tuijotin nuotiota, otin kaiken mitä hän huusi suoraan kasvoilleni, välttelin katsekontaktia. Nuotio poltti. Mitä vihaisempi Hän oli, sitä kuumemmin ja punaisemmin se paloi.
Hän päästi minusta irti. "Olet pelkuri. Ja tyhmä."
"Mene pois", käskin.
"Pakota."
Nousin pystyyn. Sitten lisäsin puuhalkoja nuotioon ja laitoin paistumaan vielä yhden kalan. Hän ei lähtenyt. Hän puhui kanssani koko illan ja söi paistamani kalat, kunnes kömmimme molemmat pesään nukkumaan. Nukuin istuen pesän maaseinää vasten, ja Hän laski päänsä reidelleni. Keskiyöhön mennessä Hän katosi ja jätti minut yksin.
Aamulla heräsin yhä yksin ja sammutin nuotion kokonaan. Veden pinnalla leijaili paksu harmaa usva ja aamuisen ilman täytyi olla pakkasen puolella. Irrotin veneen rannasta ja lähdin soutamaan takaisin kotiin. Mummi odotti minua ulko-ovella, kädet puuskassa. Kun tulin lähemmäksi, hän hymyili hiukan, mutta aavistin silti pahaa. "Sujuiko kaikki hyvin?" hän kysyi.
"Tietenkin. Sytytin nuotion."
"Sepäs vaikuttavaa. Etkö tule yksinäiseksi siellä?"
En. "Pidän omasta rauhasta."
Mummin katseessa oli outo pilke. Hän nyökkäsi ja kävelin hänen ohitseen sisälle. Heti eteisessä jokin rapsahti jalkani alla. Nostin kenkääni ja - ruskea yöperhonen oli litistynyt lattiaa vasten. Katsoin ympärilleni.
Yöperhosia. Kuolleita ja jähmettyneitä. Joka puolella.
Lattialla, hyllyillä, sohvilla, keittiössä tiskialtaassa, ruokapöydällä, astioiden seassa, sängyssäni, vaatteissa. Kaikkialla. Katossa neuloilla kiinnitettyinä. Paperinohuita siipiä irtosi niiden ruumiista.
Mummi nojasi seinää vasten. Hän ei raivonnut, moittinut, ei kommentoinut mitenkään. Hän tuijotti perhosia tyhjästi.
"Soitan herra Pixikselle", hän sanoi.
"""
Täytin vesipullon sadevettä virtaavalla purolla. Kurkkuni oli kuiva, vaikka metsä oli täynnä kosteutta. Vaatteeni olivat märät sateesta. Taivas harmaantui yhä enemmän joka minuutti, ja kaukaa kiiri ukkosen jylinä. Hänen täytyi ilmestyä pian. Hän rakasti ukonilmaa.
Kävelin etelään päin. Minulla ei ollut karttaa, eikä kompassia, mutta tiesin aina mihin kävelin, missä oli lähin asutus, lähin vaara. Minä vain tiesin. Kaikki se oli tietenkin Hänen ansiotaan. Ilman Häntä en olisi pärjännyt missään.
Ja siksi olikin ongelmallista, että Häntä ei näkynyt eikä kuulunut. Tunsin, kuinka Hän kävi kaukaisemmaksi. Minua väsytti, jalkojani särki, hengitykseni kävi vaikeammaksi ja reppu tuntui raskaammalta. Kaikki johtui siitä, että Hän ei ollut läsnä eikä antamassa minulle voimaa.
Paskiainen , ajattelin. Ukkonen jyrähti kauempana.
Hän oli jättänyt minulle jotain; tiedon mökistä, seitsemän kilometrin päässä. Se oli metsästäjien mökki, muutaman pienen huoneen kokoinen ja tyhjillään. Ollut jo kauan. Täydellinen suoja minulle.
Juuri oikealla hetkellä, sillä huomasin sudet. Viisikko. Seurasi minua parin sadan metrin välin päässä. Luultavasti samaa porukkaa kuin ne sudet pesällä. Ne lähtisivät jahtaamaan, jos pistäisin juoksuksi. Nyt ne vain tarkkailivat, odottivat että väsyisin niin paljon, etten jaksaisi taistella vastaan. Sudet olivat uusi huono merkki; Hän yleensä piti harmia haluavat pedot poissa - aurallaan tai jollain. Nyt Hän ei suojellut minua.
Petturi , ajattelin.
Jalkojani särki. Kuusi kilometriä vielä.
Säälittävä, moitin.
Ukkonen läheni. Sadepisarat kävivät terävämmiksi ja tuuli yltyi.
Neljä kilometriä enää.
Paskamainen säälittävä petturi.
Näin mökin.
Tähystin, mutta susia ei näkynyt - mutta ne olivat perässäni. Aistin ne. Mökin ovella kuulin pettyneen ulvonnan. Olin turvassa. Astuin pimeään männyntuoksuiseen mökkiin. Ilma oli kosteaa jopa sisätiloissa ja tunsin sähköisen jännityksen. Sen täytyi johtua vain ukonilmasta.
Niin se on , vakuutin itselleni. Laskin repun maahan ja kattilat kolisivat sen sisällä; olin jo pitänyt ääntä kun olin tullut sisään, minun ei tarvinnut olla enää hiljainen. Mökki huokui tyhjyyttä.
Mutta pöydällä oli teräskattila ja astioita. Teräs oli vielä lämmin.
Paskiainen, huijasit minua , ajattelin.
"Sinä ansaitsit sen."
Minua tartuttiin niskasta ja karjaisin. Miehen käsivarret kietoutuivat tiukasti ympärilleni, mutta minut oli yllätetty jo tarpeeksi. Koitin huutaa. Pakene. Sormet kuristivat minua.
Ja sitten menetin paniikissa kontrollin.
Minulle se oli vain tuulen puuskahdus ja korvia huumaava tinnitus, sitten katsoin sivusta kun käteni toimivat omillaan. Ote oli irrottautunut minusta ja ennen kuin itse tiesin, linkkuveitsi oli ilmestynyt käteeni. Seuraavalla sekunnilla mies ei enää saanut henkeä. Ja käteni olivat punaiset ja kaivautuneet veitsen kanssa hänen kaulaansa.
Tai ei ne minun käteni enää olleet. En voinut estää liikkeitäni. Pystyin vain katsomaan, kun Hän repi lihaa auki.
"""
HERRA Pixis lakkasi käymästä. Hänen tilallaan kävivät he - mustapukuiset miehet, joilla oli mukanaan veitsiä ja aseita, yhtä vaarallisen näköisiä kuin he itse. He vain tulivat sisään, puhuivat mummille monta tuntia suljetussa huoneessa. Minulla ei ollut lupaa sinne. Olin kerran mennyt, jolloin yksi heistä oli tarttunut minua paidankauluksesta kiinni ja huutanut vihaisesti vieraalla kielellä, kunnes mummi oli saanut otteen irti minusta ja juoksin huoneeseeni piiloon. He vain jatkoivat puhumista sen jälkeen.
Minulla oli ikävä herra Pixistä. Hän olisi ainakin osannut kertoa mitä minulle tapahtui.
Mummi ei kertonut minulle mitään. Kun kysyin mustapukuisista miehistä, hän vain hymyili minulle surullisesti ja vaihtoi puheenaihetta. Mummilla ei ollut enää kiteitä, mutta se ei haitannut, sillä olennot eivät enää ilmestyneet muualla kuin minun huoneessani.
Ne tuijottivat minua kun nukuin. Heräsin aamuisin kuolleiden yöperhosten seasta. Päivänkin aikana niitä ilmestyi yöpöydälle kourallinen, osa vielä liikkuen hiukan kuin ne olisivat kärsineet. Olennot keräilivät niitä, heittivät ilmaan ja söivät. Olentoja oli joka aamu ja ilta, joka kerta enemmän. Huusin mummia, mutta hän ei enää tullut.
Jossain välissä minut lukittiin huoneeseeni. Mummi vain toisti, ettei ollut muuta vaihtoehtoa ja minä huusin vastaan. Olennot kiinnostuivat, kun olin vihainen tai itkin. Silloin ne tulivat lähemmäksi, melkein koskettamaan. En halunnut niitä lähelleni, ne haisivat palaneilta roskakasoilta, koitin potkia niitä pois mutta iskuni olivat harmittomia. Istuin nurkassa, päivät ja yöt hereillä. Jostain syystä en edes tuntenut väsymystä. Rinnassani poltteli koko ajan - kuin jokin olisi yrittänyt kaivaa itsensä sieltä ulos.
"Tämä on niiden vika. Noita haluaa tappaa meidät."
"Mummi ei ole paha", sanoin vastaan.
"Se tappaa sinut! Anna minun auttaa."
"Mene pois."
Hän oli ainut joka piti minulle seuraa päivien aikana.
Viiden päivän.
Kuuden.
Sitten he hakivat minut. Mustapukuisia miehiä oli viisi, kun he avasivat huoneeni oven ja tulivat sisään. Vakava, vaaleahiuksinen mies kumartui eteeni. Kun hän oli astunut huoneeseen, olennot olivat hävinneet.
"On aika lähteä."
He eivät sanoneet muuta. He ottivat minua käsistä kiinni ja raahasivat pihalle, minä purin ja potkin vastaan, rintaani poltteli. Mummi oli pihalla. Hän tarttui tiukasti olkapäistäni ja katsoi kyynelsilmin minuun. "Ole kiltti poika, Marco. Sinulle ei tehdä pahaa."
Minun ei annettu puhua. Olin avaamassa suuni, mutta miehet vetivät minut mukaani. "Minne minua viedään!" karjuin. "Irti! Irti! Irti!"
"Hyvä, Marco. Suutu."
"Irti!"
"Suutu."
Mummi oli väärässä; minulle tultaisiin tekemään pahaa, olin varma siitä. Mustapukuiset miehet oli kovakouraisia ja ilmeisesti sydämettömiä. Kun katsoin jälkeenpäin, ranteitani rengasti punaiset painaumat. Kohdat, joista miehet olivat pitäneet minua kiinni, olivat verisillä ruvilla.
Heillä oli iso musta pakettiauto, tai ruumisauto. Takaovet avautuivat, ja minut työnnettiin sisään. Sisäpuoli oli suojattu kovilla kaltereilla, ikkunat oli peitetty. Kun ovi meni kiinni, kaikki valo katosi.
En nähnyt mummia enää.
Puolessa välissä matkaa ääntäni ei enää kuulunut. Kurkkuni antoi periksi. Sain ulos enää vain epämääräistä vinguntaa. Uskoin melkein, että ranteeni olivat nyrjähtäneet. Auto liikkui kuoppaista ja mutkittelevaa tietä. Sain mustelmia kun paiskauduin seiniin niin hallitsemattomasti kyydistä. Vikisin mummin nimeä. Pyysin jopa Häntä puhumaan minulle, mutta Hän oli kadonnut.
"""
"Heikko."
Olin oksentanut lattialle. Aivan ruumiin viereen. En halunnut ruumista näkökenttääni, mutta en missään nimessä pystynyt liikkumaan. Tiesin, että oksentaisin uudelleen jos liikkuisin.
Katsoin miestä lasittuneisiin silmiin. Mustat vaatteet olivat repaleina...mustapukuinen mies. Kuten silloin mummin ja rouva Zacharyn luona.
"Ne ovat perässäni." Taas.
"Ennemmin tai myöhemmin."
"Sinä tiesit tästä…"
Hän ei vastannut.
"Et kertonut minulle. Vaikka olisit voinut, vaikka sinun olisi pitänyt , ja tätä ei olisi tapahtunut…" Vilkaisin tahtomattani ruumista, inhoavasti.
"Tarvitsit jonkin tönäisyn . Tiesin, että selviäisit."
"Totta kai kun SINÄ OTIT VALLAN." Olin pompannut jo pystyyn enkä yllätyksekseni oksentanut. Jalkojani särki ja kasvoillani oli verta - sekä miehen että omaani. Nenäni vuosi taas. Tajusin ihan kaiken yhtäkkiä, ja tunsin itseni petetyksi vaikka tiesin, etten olisi saanut. "Teit kaiken tahallasi ! Suunnittelit tämän - et kertonut tuosta mies-parasta ja johdatit minut tänne...vain jotta saisit mahdollisuuden saada keskittymiseni herpaantumaan, samaan minut varpailleni, sitten otit vallan. Ilman lupaani!"
"Lakkaa valittamasta. "Ääni jyrähti kallossani." Myönnä, Marco - se tuntui hyvältä, eikö? Olla niin voimakas kerrankin. Yhdessä me olemme niin voimakkaita!"
"Se oli vain pahuutta. Hän oli viaton-"
"Hän olisi tappanut sinut, ja tiedät sen. He kaikki haluavat sinut hengiltä, Marco."
Tuijotin ruumista sydän pamppaillen. Sormissani kihelmöi - äskeinen voima ja raivo kutittivat niitä vielä viimeisillä rippeillään. Se tuntui hyvältä ...Ei, jos jotain, se tuntui pelottavalta. Luonnottomalta ja pahuudelta .
"Usko jo. Sinulla ei ole muita kuin minä."
Ihan kuin en olisi tiennyt sitä jo.
Tiesin, että ruumis täytyi hävittää. Jos se olisi ollut Hänestä kiinni, Hän olisi varmaan pakottanut minut syömään kuolleen lihan, mutta en ollut Hänen sätkynukkensa.
" Amor vincit omnia", lausuin hiljaa.
Paineaalto piiskaisi minua. Tiesin, että Hän suuttuisi jälkeenpäin. En tykännyt käyttää lausetta usein, vaikka se ei vienyt minulta voimia yhtään kuten useammat loitsut. En ollut varma oikeastaan, oliko se loitsu, mutta täytyihän sen olla toimiakseen? Tiesin joka tapauksessa, että Hän loukkaantui jollain tavalla siitä lauseesta, se heikensi Häntä. Mutta aina välillä se oli hyvä.
Ruumis haisi. Veri alkoi imeytyä lattiaan. Miehen kurkku oli revitty auki, ja vaikka se oli tehty pelkällä linkkuveitsellä, jälki näytti olevan kuin villipedon jäljiltä. Käteni olivat hänen kuivuneessa veressä. Mahaani väänsi. Haju tunkeutui sieraimiini, ja veren näkeminen…
Juoksin ulos oksentamaan uudelleen.
"""
ROUVA Zachary oli vanha nainen, melkein yhtä vanha kuin mummi. Rouva Zachary oli vain laihempi, suoraselkäinen ja vakava. Oikeasti, ihan haudanvakava. Kun hän näki minut, hänen ilmeessään sekoittuivat inho ja uteliaisuus. Jotenkin osasin kertoa sen. Hän piti minua pelkkänä leluna.
En ehkä voinut syyttää pelkästään häntä. Meidän ensitapaamisemme ei ollut lämpöinen.
En osannut arvioida aikaa. Tiesin vain, että ikuisuus oli kulunut. Olin istunut sikiöasennossa pimeässä kovassa takakontissa ikuisuuden ja kun vihdoin näin valoa, kavahdin sitä. Kuin yöeläin. Juuri silloin en jaksanut edes hävetä.
Kävin heti heidän kimppuunsa. Hän ei puhunut minulle mitään, ei ollut yllyttämässä yhtään, hyökkäsin ihan itse . Olin vain raivona ja mustapukuinen mies, joka avasi oven minulle, oli ensimmäinen uhrini jonossa. Hän kaatui selälleen kun hyppäsin hänen kimppuunsa. Istuin hänen rintakehänsä päällä ja löin kasvoja, oikeastaan kaikkea mihin vain ylsin. Kolme miestä tulivat vetämään minut irti, yksi otti minua kaulasta ja loput pidättelivät käsivarsista. Tunsin pistoksen olkapäässäni. Vaikeroin kivusta, mutta jo muutamassa sekunnissa vartaloni rentoutui. Kaikki voima katosi. Mies veti rokotuspiikin irti ihostani.
"Tuon pitäisi auttaa."
Katsoin ympärilleni. En ollut enää metsässä. En tiennyt missä olin.
Kaikkialla oli puhdasta ja järjesteltyä. Olin suuren sinisen kartanon pihalla, samanlaisen rakennuksen kuin draamoissa joita mummi katsoi. Pihalla oli trimmattuja pensaita ja miljoonia kukkapenkkejä. Kivitetty tie etuovelle kulki suoraan ruusupensaiden halki…
Voi luoja, mummi… Mummia ei ollut missään. En tuntenut ketään ympäriltäni. Se vaaleahiuksinen mieskin oli hävinnyt. Vaikka kehoni oli täysin rento, paniikki kasvoi rintani sisällä, kuristaen minua. Se sai henkeni hinkumaan ja kyyneleet valumaan poskilleni.
En välittänyt, vaikka he kaikki olivat ympärilläni; minä purskahdin kovaan itkuun, niin kuin pienet lapset tekivät. Samaanlaiseen huutoon, avuttomuuteen ja täysin hyödyttömään itkuun.
Vanha nainen seisoi ruusupensaiden edessä. Kun aloin itkemään, hän astui lähemmäksi ja kumartui aivan eteeni. "Tämäkö se on? Sehän on täysin lapsi. Odotin ainakin rutkasti teini-ikäistä."
"Yksitoistavuotias", joku arvioi. Hän oli väärässä. Olin tuolloin kolmetoista. "Olkaa tyytyväinen tähän, ma'am. Myöhäisessä teini-iässä tuo lapsi voisi repiä päänne irti paljain käsin. Kaikella kunnioituksella."
"No jopas", nainen tuhahti, selvästi epäillen pään-repimis-teoriaa.
Huomasin kyyneleiden seasta vaaleahiuksisen miehen - saman, joka oli tullut hakemaan minua huoneestani. Hän katsoi minua silmiin, kavahtamatta lujaa katsettani. Osasin mulkoilla hyvin jopa itkiessä. Yleensä kaikki kavahtivat ja katsoivat oitis sivuun. Mutta tämän miehen silmät olivat siniset kuin jää, ja yhtä kylmätkin.
"Sinä et pelota minua", hän sanoi hitaasti, kuin puhuen vähä-älyiselle. Minä murahdin. Hän vain hymyili vähän. "Voi, en puhu sinulle poika. Minä puhun Hänelle ."
Tuijotin häntä pitkään, hämmästyneenä ja typertyneenä. Eihän kukaan tiennyt, ei kukaan muu kuin minä ja herra Pixis. "Puhuuko se sinulle?" mies kysyi.
Pudistin päätäni.
"Eikö se ole läsnä?"
Lisää pään pudistusta.
Mies polvistui taas eteeni. Pysyin vain vaivoin pystyssä, minkä lisäksi minua tuettiin. Olin todella heikkona. Silti halusin vain hyökätä hänenkin kimppuunsa, lyödä ja runnoa hänen kasvonsa niin pahasti, ettei hän enää näkisi mitään eikä saisi happea mistään reiästä. "Tiedätkö kuka minä olen? Minä tunnen sinut. Sinä olet Marco Bodt. Tiedän, mitä sinä pystyt tekemään. Minä olen Erwin Smith. Ja minä en pelkää teitä."
"Mh-m-itä…" Pelkkää mutinaa ja hinguntaa. Aine, mitä ikinä minuun oltiin pistetty, rentoutti myös äänihuulet.
"Tämä on omaksi parhaaksesi, Marco. Tiedätkö miksi olen täällä?"
Pudistin päätäni.
"Minun tehtäväni on varmistaa, että sinut hajotetaan. "
Vanha nainen, joka vasta paljon myöhemmin esittäytyi minulle rouva Zacharyksi, palasi kartanon sisälle. Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä minulle tehtäisiin. Minulla ei ollut aavistusta edes siitä, miksi minä olin siellä. Miehet ottivat minusta tiukemman otteen ja lähtivät raahaamaan kartanoa kohti, mutta kun luulin, että minut vietäisiin sisälle, he kääntyivätkin ovelta pois ja jatkoimme kivisen polun seuraamista kartanon takapihalle, joka oli yksi suuri puutarha. Kuin oma viidakko tai puisto. Miehet taluttivat minut syvemmälle, kunnes jossain vaiheessa päästivät irti ja kaaduin suoraan naamalleni yksikään lihas laittamatta tikkua ristiin. Maa oli soraa ja rikkaruohoja. He nostivat minut ylös ja kantoivat viereiselle penkille. En pystynyt tekemään muuta kuin makaamaan paikoillani, odottaen pelon vallassa mitä minulle tehtäisiin ja miksi. Erwin Smith ei ollut seurannut meitä. Seurassani oli vain kolme mustapukuista miestä, jotka puhuivat keskenään vierasta kieltä. Taivas oli pilvinen, harmaa.
Vastaa. Ole kiltti ja vastaa.
Hän ei vastannut. Yhdellä miehistä oli mukanaan musta matkakassi. Vastaa . Mies veti kassin vetoketjun auki. Sisällä oli jotain kiiltävää. Kiiltävää...veitsiä. Puukkoja. Koukkuja. Rautakankia. Nyyhkytykseni voimaantui ja mies mulkaisi minua. " Silenzio , demone ."
Kun itkulleni ei heidän mielestään näyttänyt tulevan loppua, yksi heistä riisui paitani ja tunki sen suuhuni. Viileä ilma kosketti ihoani. "Pure sitä, ipana. Tämä kirpaisee."
Sitten sama mies avasi kassin suun ammolleen ja valitsi sieltä hetken mietittyään pitkän puukon, jossa oli sahalaita ja kaareva terä, kuin petolinnun nokka. Minä aloin huutamaan hillittömästi paitaa vasten kun hän astui puukko kädessään lähelleni, ja muut vapaana olevat kädet painoivat minut tiukasti penkkiä vasten. Makasin mahallani ja puristin käsiäni nyrkkiin.
Terä pureutui selkääni vasten.
"""
TUIJOTIN alla olevaa ruohikkoa, joka oli osittain värjäytynyt verelläni. En ollut enää varma, mitkä ruumiini osat olivat auki ja millä niistä oli vielä ihoa suojana. Maistoin verta suussani, kynteni olivat painaneet syvät haavat kämmeniini ja selkäni - se oli kuin ilmiliekeissä. Kurkustani ei tuntunut tulevan enää mitään ääntä, mutta joka kerta kun kipu vihlaisi uudelleen minä ulvahdin.
Rukoilin lakkaamatta mielessäni. Koitin rukoilla ääneen, mutta sanat hukkuivat suuni tukkivaan paitaan. Rukoilin, etteivät he jatkaisi enää. En ehkä kestäisi kauempaa enkä enempää kipua.
Olin hyvin vihainen Hänelle. Hän ei vastannut minulle, Hän ei auttanut minua, Hän vain pakeni heti kun minua satutettiin. Niin Hän teki aina. Hän ei koskaan jäänyt kun tarvitsin Häntä.
Kuulin kun veistä teroitettiin, ja aloin nyyhkimään paitaa vasten.
"Sattuuko?" veistä teroittava mies kysyi. Halusin oksentaa, kun näin oman vereni tahrineen hopeisen terän. "Eikö se demoni edes suojaa sinua? On sinullakin toveri."
Demoni - mies puhui Hänestä. En tiennyt, luuliko mies Häntä oikeaksi demoniksi. Olin nähnyt televisiosta ohjelmia, joissa demoni valtasi ihmisiä. Juuri silloin niiden näkeminen ei tuntunut miltään, mutta nyt ajatus sai minussa kylmät väreet.
Aloin ajatella. He eivät voineet vain satuttaa minua huvin vuoksi. Erwin Smith oli puhunut minun hajottamisestani, jossa hän alkoi onnistua jos veitsi vielä upotettaisiin lihaani, mutta minulla oli aavistus, että siihen liittyi muutakin. Yritin kuumeisesti keksiä, mitä minulle vielä tehtäisiin. Mieti mieti mieti mieti!
"Hank. Selästä tulee paljon verta."
"Anna se pullo."
Hank astui viereeni ruskea lasipullo kädessään, jonka sisällä olevaa nestettä oli vaikea arvioida, mutta - ZHHHHHZHHH - neste kiehui ja sihisi kuin vihainen käärme osuessaan ihooni ja se poltti . Se oli happoa, hemmetti. Mylvin ja kirosin paitaa vasten, koitin kieriskellä koska selkäni oli varmasti tulessa mutta Hank käski kahta muuta vain pitämään minusta tiukemmin kiinni ja jatkoi nesteen kaatamista.
Vaikka mustapukuiset miehet olivat aivan hiljaa tehdessään sen kaiken, minun mielessäni oli meneillä ukkosmyrsky. Lopettakaa jo lopettakaa jo lopettakaa jo olkaa kilttejä olkaa kilttejä en kestä enää
"""
"HERÄILE, demoni. Aika viimeistellä." Hank läimäytti minua poskelle. En erottanut yksityiskohtia. Näköni oli sumentunut ja päässäni huusin jatkuvaa rukousta lopettamisesta, mutta keuhkoistani ei lähtenyt enää mitään. Kipu ei ollut kadonnut mihinkään. Jokainen sydämen tykytys lähetti sähköisen iskun selkääni.
"Lopeta", minä sanoin äänettömästi. Vain huuleni liikkuivat.
"Tämä neste ei ole mitään vaarallista. Se parantaa vaan." En erottanut mistään hänen kasvojaan. Paniikki kouraisi vatsaani, kun tajusin että hän aikoi kaataa nestettä taas. Pudistin päätäni ja kehoni tärisi hallitsemattomasti.
"Rauhoitu. Ei kestä enää kauaa."
Veitsi upottautui selkääni. Huuliltani lähti vain vikinää. Hän oli vaihtanut veistä, tämä uusi oli paljon pahempi - se oli uusi linnunnokkaveitsi, edellistä terävämpi ja ketterämpi. Hän löi terän selkärankani oikealle puolelle ja alkoi kaivaa - lihaani, luitani. Kuulin luiden rasahtelevan. Haukoin henkeä, mutta ilmaa ei tullut.
Pyörry pyörry pyörry pyörry mutta en pyörtynyt. Olin koko ajan hereillä.
Hank kaatoi nestettä.
Jossain vaiheessa hän lopetti.
Makasin paikoillani, vartaloni sätki ja halusin vain kivun loppuvan, olisin tehnyt mitä vain jotta se olisi loppunut.
Vaikka kidutus oli loppu, huusin silti. Huusin pelkästä raivosta, halusta repiä jokaisen pään irti ja työntää veitset heidän selkäänsä. Pidin mielikuvasta kiinni, ja kipuni alkoi hellittää.
Kipu loppui, ja minä menetin tajuni.
"""
SEURAAVAT neljä päivää minut oli lukittu ikkunattomaan harmaaseen huoneeseen, jossa oli kuitenkin pedattu sänky, kirjahylly, radio, kirjoituspöytä, kaksi tuolia, ja kello. Pitkät lamput valaisivat huoneen kirkkaaksi, valonkatkaisijaa ei ollut, mutta kello kymmenen lamput sammuivat automaattisesti. Ovi oli tiukasti lukossa, olin yrittänyt jo monta kertaa.
Ensimmäisenä päivänä en pystynyt tekemään mitään. Makasin sängyssä, itkin kipujani, jotka olivat tulleet takaisin kun olin herännyt, odotin oikeastaan vain, että minuun ei sattuisi niin paljon. Yön aikana kipu alkoi hellittämään ja pääsin seuraavana aamuna jo nousemaan pystyyn, vaikka selkää jomotti joka askeleella.
Minä vain odotin. Että joku avaisi oven, että Hän vastaisi. Odotin jotain, joka voisi olla mahdollisuuteni ulos. Kiertelin huonetta ja koitin eri asioita, työnsin ja vedin ovea, selasin kirjoja, siirsin kirjahyllyä toivossa että sen takaa löytyisi salareitti kuten elokuvissa tai jotain. Kirjoituspöydällä oli puhtaita papereita ja lyijykyniä. Mietin, missä vessa tai kylpyhuone olivat. Niitä ei löytynyt. Myöskään olentoja ei ollut tässä paikassa.
Minua alkoi väsyttämään huoneen tutkiminen turhaan, ja lisäksi selkäni oli yhä kipeä, joten menin takaisin makaamaan sängylle. Minulla oli pissahätä, mutta vessaa ei ollut. Koitin nukkua, mutta mieleni alkoi kahdentoista aikaan elää omaa elämäänsä.
Mitä jos ne tulevat yön aikana ja tekevät saman minulle uudelleen? En millään kestäisi sitä uudestaan.
Hän on hylännyt minut nyt kokonaan. Hän ei palaa enää.
Mitä väliä? Hänhän oli aina minua vastaan. Hän toimi aina itsensä hyväksi. Osasin odottaa, että Hän lähtisi.
Mutta olen yksin.
Hän ei enää palaa.
Hän ei enää palaa ja minä jään yksin. En näe mummia enkä herra Pixistä enää koskaan.
Haluan nähdä heidät uudestaan. Oikeasti haluan.
" Amor vincit omnia", lausuin hiljaa.
Mitään ei kuulunut.
"""
YÖLLÄ minun oli pakko pissata. Repäisin yhdestä kirjasta muutamia sivuja ja laitoin ne tyhjään nurkkaan, jonne sitten kusin. Minulla oli sen jälkeen hyvin likainen olo, enkä saanut enää unta.
"""
KOLMAS päivä, ja otin hyllystä kirjan. Kenraalin labyrintti , se kertoi venezuelalaisesta vapaussankarista Simón Bolívarista. Teksti oli minulle vaikealukuista, mutta se vei niin paljon aikaa, että jatkoin lukemisen yrittämistä. Olin todella huono lukemaan, vielä huonompi kirjoittamaan. Mummi oli yrittänyt opettaa minua, mutta oli lopulta luovuttanut kun oli tullut siihen päätökseen, että minulla oli lukihäiriö.
Minun ei ollut tarvinnut oppia lukemaan, koska mummi luki minulle ääneen silloin kun olin pienempi…
Minun ei samassa tehnyt enää mieli lukea, ja lopetin kohtaan, jossa Bolívar huutaa: " Kunpa minä pääsisin tästä labyrintista!"
Katsoin kelloa. Se oli kolme.
Kunpa minä pääsisin tästä labyrintista.
"""
HUOMASIN peilin. Kun heräsin, se oli ilmestynyt kirjahyllyn viereen. Iso peili, josta näin koko vartaloni. Olin kamalassa kunnossa. En ollut ainakaan veren peitossa, mutta housuissa oli kuivunutta vertani, jota en ollut huomannut aiemmin, sen lisäksi repeämiä ja paitani oli uusi. En ollut kiinnittänyt huomiota vaatteisiini. Mutta kehoni oli kammottava, olin nälkiintynyt, ohut, tumma liasta ja tukkani oli hallitsematon. Silmäni välkkyivät tummina, kuin vain mustat kuulat syvissä kuopissa. Ranteissani ja kaulassani oli puristus- ja hankausjälkiä. Minua pelotti, mutta riisuin paitani pois ja näin kylkiluuni. Käännyin sen verran, että näkisin selän.
Iho näytti siltä, kuin se olisi kerran valunut pois ja sitten pakotettu takaisin. Arpia oli joka puolella, mutta lapaluun yläpuolella oli ruma arpimainen rako, joka oli syvempi kuin muut. Se punoitti, kuin sen sisällä olisi ollut jotain. Mutta se oli vain selkäni oikea puoli, vasen puoli oli lähes koskematon.
Laitoin paidan kiireesti takaisin päälleni. En halunnut nähdä enää selkääni. Halusin peilin pois, kauas pois ja tuhottavaksi…
Sirpaleita oli pitkin lattiaa. Rystysistäni vuosi verta. Lasi oli särkynyt, peilistä oli jäljellä vain tyhjä puinen takaosa.
Olin raivostunut uskomattoman nopeaa. En ollut huomannut liikettäni. Astuin pois sirpaleiden keskeltä. Otin Kenraalin labyrintin hyllystä ja menin sänkyyn lukemaan, halusin ajatukseni pois, pois, pois.
Illalla ovi aukesi ensimmäisen kerran, juuri kun lamput olivat sammuneet. Vanha nainen seisoi ovella. Yksin. Mustapukuisia miehiä ei ollut. Hän sanoi: "Ei hätää. He ovat kaikki jo lähteneet. Tule-"
Pinkaisin juoksuun. Tönäisin vanhuksen pois edestäni. Ja kaaduin maahan. Uskomattoman kova korviahuumaava kohina ja aggressiivinen sihinä tunkeutui kuin tyhjästä mieleeni, ja se sai minut kaatumaan. Minun oli pakko tukkia korvani. Niihin sattui aivan saamaristi. Korvien tukkiminen ei auttanut, tuntui kuin jotain valui niistä ulos, se oli lämmintä, se taisi hemmetti olla verta, minä huusin ja ulvoin ja anoin että ääni loppuisi.
Se loppui, kun minulta lähti taju.
"""
OLIN taas huoneessa kun heräsin. Kokeilin korviani, mutta niissä ei ollut verta eikä niihin sattunut. Rikkoutunut peili oli poissa sirpaleineen, ja kirjoituspöydällä oli puhtaalla, valkoisella lautasella voileipiä ja sen vieressä lappu, jossa luki Älä riehu enää, niin pääset pois.
Hekö eivät halunneet minun riehuvan? Ehkä siinä tapauksessa heidän ei kannattaisi viillellä selkääni ja soittaa jotain kamalaa ääntä , joka melkein sai aivoni vuotamaan korvista ulos. Kun se vanha ämmä ilmestyisi taas, niin repisin sen pään irti. Paljain käsin.
Viha sai minut levottomaksi. Halusin syödä, mutta en luottanut voileipiin. Niissä saattoi olla mitä vain. Lisää sitä nestettä tai muuta myrkkyä. Ehkä he halusivat tappaa minut. Hän oli sanonut niin. He halusivat tappaa minut, ja koittivat tehdä sen mahdollisimman siististi voileipiin piilotetulla myrkyllä. Kun olisin syönyt ne, en saisi enää happea, oksentelisin ja halvaantuisin maahan niin kauan, kunnes henki ei enää pihisisi.
Nälkä raapi vatsaani. Kymmenen minuuttia vain istuin ja tuijotin leipiä, mietin kaikkia myrkkyjä, joita siinä saattoi olla. Heitin lautasen lattialle niin että se särkyi paljon pienemmiksi paloiksi kuin peili, ja poljin leivät muusiksi, niin ettei niitä voinut enää syödä. Tunsin painavat kylkiluut, minua pyörrytti ja oksetti vaikka mitään oksennettavaa ei ollut, mutta en saanut missään nimessä syödä.
"""
MIKÄ vain saattoi olla myrkytetty. Olin koskenut huoneen kaikkiin pintoihin. Ruoka, pöytä, kirjat, sänky, ilma… ihan kaikki. Jos ilma oli myrkytetty, mitä voisin muka tehdä? Milloin myrkky vaikuttaisi? Siksi olentojakaan ei ollut täällä, ne välttelivät myrkkyjä. Olinko koskenut suuhuni sen jälkeen kun olin joutunut tänne? Entä arvet? Olivatko ne joutuneet kosketukseen jonkin myrkytetyn kanssa?
"""
EN voinut enää lukea. En voinut nukkua sängyssä. En olisi saanut hengittää, mutta sitä ei voinut lopettaa. En koskenut enää mihinkään. Aina kun heräsin aamulla, ruokaa oli tuotu. Murskasin sen lattialle. Ja kun heräsin, se oli siivottu.
Miksi minä nukuin...He saattoivat tehdä mitä vain sillä aikaa kun nukuin yöllä. Joku selvästi kävi huoneessa öisin, siivoamassa ja tuomassa ruokaa. Se saattoi samalla tehdä minulle jotain.
Nukuin lattialla, istuen seinää vasten. Monena aamuna olin kaatunut makuulle. En saisi...mitä vähemmän olin kosketuksissa mihinkään, sen parempi. Päivällä joko seisoin ja kävelin pitkin huonetta vain sen verran, että sain itselleni tekemistä tai istuin samassa kohdassa jossa nukuin. Kirjat näyttivät houkuttelevilta.
"""
AJATTELIN paljon. Ei ollut muutakaan. Ajattelin mummia, herra Pixistä, minun ja Hänen pesää saarella ja kuolleita yöperhosia. Olinko kartanossa? Missä tämä huone oli? Missä osassa maailmaa edes olin? Mummi tuntui olevan kamalan kaukana. Hän ei ollut ollut minuun yhteyksissä sen jälkeen, kun saavuin tänne. Ehkä jokin esti Häntä, ehkä Hän oli hukannut minut. Minut oltiin viety niin kauas, ettei edes Hän löytänyt minua.
"""
YÖLLÄ en nukkunut. Tuijotin ovea, odotin milloin se aukeaisi. Koko huone oli pilkkopimeä, enkä ollut jonkin ajan päästä enää varma katsoinko oikeaa kohtaa. Minua väsytti. Ei, en saanut nukkua. Minun täytyi nähdä kuka huoneessa kävi ja miksi.
Paniikki kasvoi. Ei ei ei ei en saanut panikoida, silloin hengitys tiivistyy ja ilmassa olevaa myrkkyä menisi elimistööni nopeammin ja sitten kuolisin. Älä panikoi älä panikoi älä panikoi.
Kukaan ei tullut huoneeseen.
"""
MIKÄ päivä oli?
"""
OVI aukesi. Istuin lattialla, hytisten kylmästä, mutta ihoni oli silti nihkeä hiestä. Peräännyin. En halunnut että minua satutettaisiin, ei enää, en halunnut ruokaa, en halunnut kuulla enää sitä kamalaa ääntä en halunnut heidän enää viiltelevän minua ei ei ei ei enää
se oli herra Pixis.
Tuttu puku, tuttu hymy, jopa hänen tapansa seisoa oli minulle turvallinen. Hän sanoi nimeni. Hän oli oikeasti siinä. Aloin nyyhkimään hillittömästi ja annoin herra Pixiksen tulla lähelleni. Hän polvistui, laski kätensä takaraivolleni ja nojasin hänen olkaansa vasten itkien kuin vastasyntynyt lapsi.
