Hiljainen katu. Himmeänä hohtavat katulamput. Yksi ainoa mukulakivin päällystettyä sivukatua pitkin kävelevä mies.
Kaiken kaikkiaan mies näytti hyvinkin normaalilta. Keskipitkä, vaaleat hiukset ja hienot vaatteet, jotka kielivät siitä, että mikään tyhjätasku hän ei ollut. Kädet oli survottu taskuihin ja hän katseli ympärilleen, ihan niin kuin kulkija epäilisi jonkun seuraavan. Mutta ketään ei näkynyt. Ei kerta kaikkiaan ketään. Paitsi se yksi ruskean sävyinen kissa, joka pujahti pienelle kujalle.
Sormet puristuivat taskussa olevan ketjun ympärille. Hän ei voisi jäädä kiinni. Ei niin millään. Jos jäisi... hän ei halunnut edes ajatella seurauksia, jotka siitä aiheutuisivat. Hän istuisi loppuelämänsä vankilassa – ei. Hän petti juuri omaa maataan, varasti ihmisiltä joilta ei pitäisi. Ja maanpettureille ei ollut muuta tuomiota kuin kuolema. Etenkään hänelle, joka oli pettänyt monta muutakin ihmistä kuin vain rakkaan hallitsijansa. Kyllä hän rakasti maataan, hän rakasti Englantia. Mutta hänellä ei ollut varaa ajatella sitä.
Hän kääntyi pienemmälle kadulle. Ja jälleen pienemmälle. Kunnes lopulta mies saattoi kadota lähes kokonaan. Jos joku häntä oli seurannut, se joku oli todennäköisesti jo eksynyt. Mutkitellen hän päätyi lopulta pääkadulle, kuitenkin kauas linnasta. Täällä ihmisiä sentään liikkui, vaikkakin vain muutamia.
Pääkadun varrella oli pieni, vaikkakin hieno putiikki. Ovi oli ollut jo useita tunteja kiinni, mutta ei mies sinne suunnannutkaan. Sen sijaan hän asteli sen sivulle, pienelle sivuovelle. Nyrkki iskeytyi siihen muutaman kerran. Tuntui kuin olisi kulunut useampi minuutti, mutta odottavan aika on pitkä. Luultavasti meni vain muutamiakymmeniä sekunteja. Sitten oven lukko napsahti auki, eikä mies jäänyt odottamaan, että ovi avattaisiin sen paremmin. Sen sijaan hän tarttui itse kahvaan ja vetäisi sen auki.
Sen takana seisova yhtälailla vaaleahiuksinen mies sai väistyä, kun tämä aavistuksen lyhyempi astui sisään, tuupaisten toisen syrjään, ennen kuin vetäisi oven kiinni perästään. Kuului hiljainen naksahdus ja ovi oli jälleen lukossa.
''Mon cheri'', oven avannut, ranskalaisittain lausuva mies huokaisi. ''Oletko sinä koskaan ajatellut, että myös minä tarvitsen uneni?''
Lyhyempi mulkaisi tätä. Vihreissä silmissä hehkui ärtymys, jonka jo toisen ensimmäiset sanat onnistuivat aiheuttamaan. Hän tiesi varsin hyvin, ettei häirinnyt Francista. Tämä oli täysissä pukeissa, valkoinen kasvosuoja kaulallaan. Oli ollut varmaan vain tekemässä litkujaan.
''Turpa umpeen'', tälle ärähdettiin. ''Anna nyt vain se pullo, niin minä voin häipyä.''
Francis pudisteli päätään.
''Arthur, Arthur...'', voi kuinka hän vihasikaan sitä kun ranskalainen lausui hänen nimensä tuohon tapaan. ''Minä en tajua miten ihmiset sanovat sinua herrasmieheksi, kun olet noin kylmä.''
Tämä Arthuriksi puhuteltu mies puristi toisen kätensä nyrkkiin. Miten toinen osasikaan olla noin ärsyttävä? Mitä hän oli tehnyt saadakseen moisen kauppakumppanin? Kyllä, hän oli tehnyt paljonkin. Mutta silti! Vaikka kuinka rikollinen olikin, ei hän nyt sentään niin paha ollut. Vaikka oli kuitenkin.
Britti oli jo avaamassa suutaan, kun Francis painoi toisen kätensä etusormen hänen huulileen, estäen sanojen ulos tulemisen. Käsi tosin läimäistiin nopeasti kauemmas.
''Noh noh, kerro nyt mitä tällä kertaa'', Francis vaati, hymyillen sitä kaupungin naisten mielestä niin viehättävää hymyään. Hymyä, jota tämä hymyili jokaiselle naiselle ja jotka olivat niin helposti kiedottavissa ranskalaisen sormen ympärille. Jos Arthurilta kysyttiin, koko mies oli irvokas hymyineen, epäsoveliaine puheineen ja aksentteineen.
''En minä nyt sinuun voi luottaa!'' Arthur kivahti.
Hän ei todellakaan kertoisi mokomalle ranskalaiselle yhtään mitään. Muista keikoista ehkä, mutta ei todellakaan tästä. Tämä oli riskialtista ja jos toinen puhuisi ohi suunsa... Arthur ei edes halunnut ajatella sitä vaihtoehtoa.
''Onko sinulla muka vaihtoehtoja?'' Francis kysyi sitä ainaista, viettelevää hymyään hymyillen. ''Minä voisin hetkenä minä hyvänsä lopettaa tämän meidän pienen... diilimme. Mutta sitähän sinä et halua, ethän, mon cheri?''
Mokomalla oli otsaa! Arthur tukehduttaisi tämän omiin litkuihinsa vielä jonain päivänä! Mutta ei nyt. Mokoma hajuvesien nuuhkija... Britin harmiksi se vain sattui olemaan Francis joka valmisti kaupungin parhaimpien parfyymien – ei, tietenkään hän ei itse ollut kokeillut, huhut vain leviävät – lisäksi myös parhaat myrkyt. Ja hän ei saisi siihen hätään Francista korvattua.
Arthurin kasvoille kuitenkin kohosi kapea virne. Kun sormet jälleen hamusivat taskussa olevaa ketjua hän tunsi ylpeyttä. Kuka tahansa ei kykenisi samaan mihin hän.
''Varastin kuningashuoneelta'', britti tokaisi.
Ääni oli arkipäiväinen. Aivan kuin hän olisi sanonut ''Olin juomassa teetä'' tai ''Kävin kaupassa''. Mutta itsetyytyväinen hymy oli jotain muuta.
Sanat saivat Franciksen hymyn vaihtumaan tyrmistykseen. Iho kalpeni, hän näytti lähestulkoon sairaalta. Vaikkakin, Arhurin mielestä ranskalainen oli aina sairas. Henkisesti ainakin.
''Sinä mitä!'' hän kysyi, suorastaan huudahti, äänestä kuultaen selkeä järkytys. ''Sinä, sinä...''
''Tein vuosisadan merkittävimmän, suurimman, taidokkaimman, nerokkaimman, mahtavimman ja unohtumattomimman rikoksen'', britti jatkoi.
Hän aloitti arkipäiväiseen sävyyn, mutta loppua kohden hymyn ylpeys tarttui siihenkin. Hän oli tosiaan varastanut kuningashuoneelta ja selvinnyt siitä.
Aivan kuin Franciksen järkytys ei olisi ollut tarpeeksi, Arthur tarttui kunnolla kiinni ketjuun ja veti sen esiin taskustaan. Hän ei todellakaan luottanut ranskalaiseen, mutta mieleen kumpusi outo tunne siitä, että hän selviäisi kaikesta. Ja ei ranskalainen häntä paljastaisi, tämä joutuisi muuten itsekin hirsipuuhun tai vähintään vankilaan, kun hänen hämärämmät sivubisnekset selviäisivät koko Lontoolle.
Ketju jota Arthur sormissaan piteli oli selkeää kultaa ja siinä roikkui kapussi, johon oli kiinnitetty sinisen ja violetin erisävyissä loistava jalokivi. Arvokas se selvästi oli ja juuri se koru, jonka vieminen herättäisi eniten huomiota.
''Onko tuo se minkä kuvittelen sen olevan...?'' ranskalainen kysyi.
Nyt miehen äänessä ei ollut enää pelkkää järkytystä. Siihen hiipi myös ripaus pelkoa, kuin mausteeksi mieltä jäytävän keiton sekaan. Hän ei ollut oikeasti auttamassa Arthuria, eihän? Vaikka kyllähän hän tiesi, että oli pakko.
''Onpa hyvinkin'', Arthur naurahti.
Hän kietoi korun nyrkkinsä sisään, varoen kaunista jalokiveä ja laski sen sitten varoen takkinsa taskun pohjalle.
''Kannattaisiko sinun alkaa etsimään kuuluisaa järjen ääntä?'' Francis kysyi. Äänensävy ei ollut ranskalaiselle ollenkaan ominainen. Se oli tiukka, vaikka tämän sekalaiset tunteet toivat siihen edelleen säväyksensä. ''Kohtuus kaikessa, sanotaan...''
Francis näytti siltä kuin olisi vielä halunnut sanoa jotain, mutta hänelle ei suotu mahdollisuutta. Arthurin ylpeys muuttui jälleen ärtymykseen.
''No, anna nyt vain se litku niin minäkin pääsen tästä!'' hän ärähti. ''Minä en jää kiinni ja sinulle ja sinun pienelle, löyhkäävälle murjullesi jota sinä kaupaksi kutsut ei koidu mitään ongelmia!''
Tämä sai ranskalaiseen vauhtia. Aivan kuin hän olisi odottanut britin tuloa jo aiemmin, hän otti käteensä pienen pullon takanaan olevalta pöydältä. Hän käsitteli sitä varoen, varmistaen ettei se putoa ja säry. Sen sisällä kimalteleva läpinäkyvä neste näytti aivan vedeltä, mutta sitä se ei arvatenkaan ollut.
''Olekin varovainen sen kanssa, mon cheri'',Francis muistutti, yrittäen koko ajan mielessään rauhoitella itseään.
''Minä en ole mikään viisi vuotias'', Arthur murahti.
Hän ojensi kättään ja Francis laski pullon sille. Tämän jälkeen hän painoi vielä huulensa nuoremman miehen molemmille poskille, ranskalainen kun oli, vaikka saikin eleestään vastaukseksi vain huudon ja lyönnin kasvoille.
Aamu ei todellakaan valjennut rauhallisissa merkeissä. Eräs kansleri löydettiin kuolleena, ilmeisesti viskiinsä tukehtuneena. Ja vain kaksi miestä tiesivät, että tämä oli todellisuudessa tilannut eräältä varkaalta hyvin arvokkaan korun. Kenenkään tietämättä Arthurin varastama riipus päätyi välittäjälle, joka lähti viemään sitä kohti mannerEurooppaa.
Mutta kohutuimpina kaikista oli puheenaihe, joka puhuttaisi ihmisiä vielä pitkään.
Joku kelvoton retku oli onnistunut anastamaan hänen majesteettinsa kauniin tyttären arvokkaimman riipuksen, jonka neidon tuleva aviomies oli tälle lahjaksi matkoiltaan tuonut.
