Hmm... en osaa oikein sanoa tästä paljoa mitään. Koko tarinan juoni on jo päässäni ja luonnosteltuna, mutta loppu on jotenkin niin... erilainen kuin alku, etten tiedä mitä tehdä tämän suhteen *pyörittelee peukaloita*. Tästä piti tulla vakava juttu surullisella lopulla, mutta vaikka kirjoittaisin pelkästään itselleni (harvinaista), en silti yleensä pääse nyyhkydraamateiniangsti -fiiliksiin!
Kannattaisiko tämä kirjoittaa kokonaan uudestaan lisäangstilla vai jatkaako kevyellä pohjalla vai mitä?
Öhhhjoo, katsellaan tämä kohtaloa :D.
Axel väänteli karttaa epätoivoisesti käsissään, kunnes syvään huokaisten totesi sen käyttökelvottomaksi. Kenen idea oli ollut oikaista vuoriston halki? Kuka oli ajatellut, että se tekisi matkasta puolet lyhyemmän ja toisi lisähaastetta tylsyyden keskelle? Kenen mielestä maantierosvojen välttely näin oli hyvä idea?
Axel heitti kartan olkapäänsä yli eikä kääntynyt katsomaan mihin se lensi. Tietenkin hän itse oli syypää joka ikiseen juuri esitettyyn kysymykseen! Yksin matkustamisessa oli juuri se huono puoli. Ei ollut ketään, jota syyttää epäonnistumisista. Ne oli vain nieltävä kuin mies (ha! se joka keksi kyseisen sanonnan ei tiennyt, että miehet eivät mielellään nielleet virheitään vaan märehtivät niitä kuin lehmät vaikka maailman tappiin asti).
Axel siristi silmiään. Jos hän vain kävelisi suoraan aina vaan samaan suuntaan, lopulta hän tulisi päätymään jonnekin. Hyvä idea! Ei ollenkaan paha! Kunpa hän nyt vain kykenisi taputtamaan itseään selkään älynväläyksensä johdosta.
Punaiset hiukset päättäväisesti heiluen Axel jatkoi kipuamistaan ylös ja alas vuoristoa noudatellen, välillä pysähtyen nukkumaan tai juomaan vuoristopuroista tai kiroamaan kartan pois heittämistä.
Kymmenen päivän kuluttua hän oli suoraan sanoen kestovittuuntunut.
Axel toimi henkivartijana ihmisille, jotka eivät uskaltaneet liikkua villissä maankolkassa ilman saattajia, ja juuri nyt hän oli menettänyt rahakkaan diilin, kun ei ollut ilmestynyt paikalle ajoissa. Sen takia, koska hän tahtoi kerrankin vältellä mokomia rosvoja matkustaessaan! Mikä vitsi! Maineensa menettämisestä Axel ei ollut erityisen huolissaan, hän ei ollut ikinä tanssinut kenenkään pillin mukaan eikä hän tulisi ikinä niin tekemäänkään.
Sitten alkoi sataa vettä. Mikä on tarinan kannalta tietenkin iso klisee, mutta valitettavasti kirjoittaja on harvinaisen tylsämielisellä päällä, eikä jaksa vaivata päätään yksityiskohdilla.
Puolisen minuuttia Axel ravasi eteenpäin pidellen takkiaan suojanaan (vaikkei siitä paljoa apua ollut) ja lopulta törmäsi kiviseen pylvääseen, joka tuntui ilmestyneen tyhjästä. Axel kirosi ensin, mutta jäi sitten hämmästyneenä tuijottamaan kiven kaiverruksia edessään. Niiden täytyi olla ihmiskäden jälkeä, ei kai luonto ihmeellisyydestään huolimatta kaivertanut tekstiä kiviin? Kieli oli täysin tuntematon.
Kenties jonkin yksinäisen matkaajan itse hakkaama hautakivi, Axel ajatteli synkkänä ja vilkaisi jalkoihinsa tarkastaakseen, ettei missään näkynyt ihmisluita.
Luita ei näkynyt, mutta valkoisia pieniä kiviä kylläkin. Axelin tiiraillessa ympärilleen kivet tiivistyivät muutaman metrin päässä kapeaksi poluksi, joka johti mustaa kallionseinämää kohti. Mitä hävittävää Axelillä oli? Ehkä hän paljastaisi alkuasukasheimon ja he palvoisivat häntä jumalana, koska hän tiesi kaikesta enemmän. Kuulosti hyvältä. Ehkä siihen riittäisi vain tulitikun sytyttäminen.
Axel harppoi nopeasti kallionseinämää kohti miltei unohtaen sateen, niin kiinnostunut hän oli löydöstään.
Seinämässä oli miltei huomaamaton kapea tunneli, jota pitkin Axel pujotteli itsensä sisälle. Kunnon amerikkalainen siirappisia pannukakkuja ahmiva turisti ei olisi saanut ahdettua edes jalkaansa käytävään.
Käytävä oli pimeääkin pimeämpi, mutta sen päässä hohti valoa. Viimeiset askeleet Axel lähes juoksi ja hän tupsahti yllättäen suureen saliin, jossa valoa hohkasivat siniset koristeelliset kivet, joita oli upotettu seiniin kaiverrusten sekaan. Lattia koostui pienistä valkoisista kivistä.
Keskellä salia oli tutkimuspöydän oloinen valoa hohkaava koroke, jonka päällä makasi ihmisen hahmo.
Oh. Hautakammio? Tätä ei yksinäinen matkaaja olisi saanut millään rakennettua. Mutta miksi tunnelia ei oltu tukittu? Olivatkohan rakentajat laskeneet sen varaan, ettei kukaan ikinä löytäisi tänne?
Uteliaana ja mielellään hautarauhan rikkojana Axel hivuttautui korokkeen suuntaan ja hämmästyi nähdessään hahmon. Se oli nuori poika, jonka kasvot olivat jähmettyneet tuskalliseen ilmeeseen ja jolla oli mielettömän pitkät silmäripset. Axel kumartui katsomaan poikaa sieraimiin. Tuoltako viinalla nesteeksi liotetut aivot oli valutettu ulos? Mutta hetkinen, eihän tämä ollut muumio!
Axelin leuka loksahti auki kun hän tökkäsi kevyesti poikaa poskelle. Se oli pehmeä. Ei siis mädänneellä tavalla. Vaan elävällä. Kimmoisalla. Axel tökkäsi poikaa uudestaan. Sitten hän venytti tämän silmäluomea auki, sitten nyppi tämän hiuksia. Jos poika vain hengittäisi, ei olisi epäilystäkään tämän elossa olemisesta! Miksei hän hengittänyt? Ehkä elvytys auttaisi? Sen jälkeen kun poika on maannut täällä ensin sata vuotta hengittämättä, niinkö, hänen aivonsa auttoivat.
Suurin kysymys olikin, miksi poika ei ollut mätä.
Tai oikeastaan, miksi Axel ei ollut jo kävellyt ulos ja jättänyt yliluonnollista ilmiötä rauhaan.
Odottaessaan sateen loppumista Axel oli ehtinyt sorkkia ja häiritä poikaa ja pojan kammiota perusteellisesti, kunnes tuli siihen tulokseen, ettei kehdannut kaivertaa seinästä irti mukaansa noita erikoisia kiviä tai mitään muutakaan. Lopulta Axel päätyi seisoskelemaan käytävän suussa ja seuraamaan sään selkenemistä.
Kun aurinko väläytti ensimmäiset säteensä, Axel oli valmis jatkamaan matkaansa. Ehkä hän vielä voisi hyvästellä yksinäinen prinsessa ruususen keskellä vuoristoa. Axel pujottautui taas saliin ja tuijotti poikaa pöydällä. Mahtoi olla pitkästyttävää maata vain siinä. Sitten Axel yllätti itsensäkin; hän kumartui ja suuteli poikaa otsalle pikaisesti ennen kuin lähti rynnimään ulos hitusen häpeissään.
Kesken matkaa hän kuitenkin hän tunsi sydämensä pysähtyvän ja liikkeidensä jähmettyvän.
Hänen takaansa kuului ääni.
Ääni, joka muodosti sanoja.
Toisinsanoen puhetta.
"Hei? Sinä? Juuri sinä? Juuri sinä joka seisot selkä tänne päin kuin idiootti ja teeskentelet, ettet kuule minua?"
