Vastuunvapautuslauseke vai mikä se nyt olikaan? Juh, siis minähän en omista näitä hahmoja, ne kuuluvat Yu-Gi-Oh!:hin luojalle, Kazuki Takahashille.

Tämä on lahja yt:n ihanaiselle Alma19981:lle~


Muistatko minut, kun kohtaamme jälleen?

Prologi

Kun Atem oli omasta tahdostaan siirtynyt ajasta ikuisuuteen, oli Yugi Mutoun elämä palannut lähes sellaiseksi, kuin se oli ennen korttipelien suomaa kuuluisuutta ja Millenium arvoitusta.
Mutta puoli vuotta sitten oli Sugoroku Mutou ilmoittanut painokkaasti haluavansa viimeisinä elinvuosinaan tehdä sitä, mitä todella halusi. Hän halusi kiertää maailmaa, kokea seikkailuja kuten nuorena. Ja Yugin äidin vastalauseista huolimatta Sugoroku lähti matkalleen ympäri maailmaa, mukanaan kuitenkin luotettava ystävänsä ja argeologitoverinsa Arthur Hopkins. Kuukausien ajan Sugoroku matkusteli maailmalla lähetellen kotiin erilaisia pelejä niin Kiinasta, Perusta, Turkista kuin Intiastakin. Nyt hän oli matkustanut Egyptiin, Millenium esineiden kotimaahan.
"Kuule, Arthur", Sugoroku aloitti kävellessään ystävänsä pitkin basaaria. "Haluaisin huomenna lähteä katsomaan Kuninkaiden laaksoa."
Arthur vilkaisi häntä kysyvästi. "Hautojako katsomaan?" hän arveli kummastuneena. "Mutta ne haudat on koluttu jo satoja kertoja, ei niistä enää mitään löydä. Vai onko mielessäsi jokin muu kuin perinteinen turistikierros? Tuskin sinä sinne Tutankhamonin hautaa ainakaan penkomaan ole menossa, ethän?"
Sugoroku hymyili salaperäisesti. "Yksi hauta siellä ei olekaan turistien nähtäväksi", hän kuiskasi. "Haluan nähdä faarao Atemin haudan."
"Atemin?" Arthur toisti räpäyttäen silmiään. "Senkö Atemin, joka...!"
"Juuri sen", Sugoroku huokaisi kuuluvasti. Totta kai kyse oli juuri siitä Atemista. Juuri siitä faaraosta, jonka sielu oli vangittuna Millenium arvoitukseen. Juuri siihen arvoitukseen, jonka hän itse omin käsin oli hakenut Atemin haudasta kaikkien niiden ansojen takaa ja jonka hänen rakas lapsenlapsensa oli koonnut, vapauttaen faaraon vihdoin tästä maailmasta ja päästäen hänet iankaikkiseen lepoon kaikkien niiden yksin vietettyjen vuosien jälkeen. "Mutta suurinkaan osa Kuninkaiden laakson oppaista ei tunne reittiä hänen haudalleen. Enkä minäkään muista sinne enää, vaikka kuinka yritän", Sugoroku jatkoi turhautuneesti. Arthur taputti lyhyempää miestä selkään.
"Älä vielä lannistu", hän totesi yrittäen piristää ystäväänsä. "Ehkä meitä onnistaa ja löydämme oppaan."
Sugoroku hymyili toiveikkaasti. "Ehkä olet oikeassa", hän sanoi. "Ja kai me nyt vanhoina konkareina pärjätään ilman opastakin!"
"Ehkei kuitenkaan", Arthur naurahti takaisin. "Muistatko miten kävi viimeksi?"
"Hohoo! Ai silloin, kun me...?" Sugoroku vastasi nauraen ja haroi partaansa. Hän ei katsonut eteensä vaan käveli päin edessään seisovaa huppupäistä miehestä ja kaatui törmäyksen voimasta.
"Voi selkäparkaani!" Sugoroku voihkaisi. Mies kääntyi häntä kohti hädissään.
"Oletko kunnossa?" hän kysyi arabiaksi, otti kohteliaisuuden vuoksi hupunkin pois päästään, ja kumartui auttamaan Sugorokua. Sugorokun ja miehen katseet kohtasivat, eikä Sugoroku kyennyt uskomaan silmiään.
"Mutta sinähän...!" Sugoroku aloitti, muttei saanut sanaa suustaan. Oli vähällä, ettei hän saanut sydänkohtausta. Hän katsoi suoraan miehen violetteihin silmiin, jotka hetken välähtivät ymmärrystä. Mies mutisi ensin jotain ensin arabiaksi, ennen kuin vaihtoi kielensä kehnoon japaniin.
"Minä... muistan sinut", hän kuiskasi ääni särkyen tuhansiksi sirpaleiksi ja hän ojensi kätensä Sugorokulle.