Heya, you English speaking person, who for some reason decided to open the story :) I knew you would. Stats of my older stories gave you up :) Sadly, this hello is practically the only English you'll find in this story. Don't bother trying Google translator, the result is horrible. I'm considering translating/re-writing the story in English after I'm done posting it in Finnish, so if you are interested, say hello and help me gather the motivation I'll need to start the process.
A/N: Teksti on vuoden 2011 puolinano, jota olen kyllä kirjoittanut lisää ja editoinut rankalla kädellä.
Tuumasin, että yritän houkutella mahdollisimman paljon lukijoita, jotka lukisivat päivitysten mukaan ja ehkä jättäisivät jopa kommenttejakin matkan varrella. Meinasin aloittaa viikoittaiset päivityksen muutaman viikon päästä tästä ensimmäisestä, joten mikäli kiinnostaa lukea jatkossakin, kannattaa laittaa alertti tai muuten seurata tilannetta ;)
Word count: 1870
Disclaimer: fanficcii niinQ
Auton vasen eturengas putosi uuteen kuoppaan, joita britteinsaarten jatkuvan sateen pilaamalla soratiellä oli enemmän kuin liikaa. Auton ikkunaan nojaava Will löi päänsä kipeästi lasiin, mutta piti silmänsä ummessa. Hän oli väsyksissä, eikä olisi halunnut juuri muuta kuin painua pehkuihin, vaikka tie teki nukkumisen lähes mahdottomaksi.
Lento New Yorkista Leedsiin olisi ollut pitkä ja uuvuttava parhaimmissakin olosuhteissa. Kaupallisen lentoyhtiön turistiluokassa matkustaminen ei ollut ainakaan vähentänyt matkan rasituksia. Sitä ei ollut tehnyt myöskään ajomatka, joka oli alkanut Leedsistä ja edennyt hieman itään Skiptonista.
Kuinka paljon kauemmas vielä oli tarkoitus ajaa, sitä ei tuntunut tietävän kukaan muu kuin Helen, mutta tien kunnosta päätellen Will arveli heidän alkavan olla erittäin lähellä. Kukaan edes etäisesti täyspäinen ihminen ei kääntyisi näin pienelle, kuoppaiselle ja mutkikkaalle tielle, ellei se ollut ainoa vaihtoehto.
"Minä yrjöän kohta", Kate valitti takapenkiltä.
Koiranunta hänen vieressään nukkunut Henry havahtui: "Et kyllä minun päälleni! Avaa ikkuna!"
"Ei enää montaa kilometriä", Helen lohdutti. "Mutta jos tarvitset tauon, niin voimme pysähtyä hetkeksi. Meillä ei ole kiire mihinkään."
"Kai minä sitten kestän."
Will huokasi henkisesti helpotuksesta. Yksi niistä harvoista asioista, jotka olisivat saaneet matkan merkittävän paljon surkeammaksi, olisi ollut pahoinvoiva Kate. Muita vaihtoehtoja olisivat ehkä olleet rengasrikko keskellä Englannin maaseutua tai suoraan autoon osuva meteoriitti, joskin jälkimmäisessä tapauksessa Will olisi mitä luultavimmin päässyt kärsimyksestään nopeasti ja kivuttomasti.
Tosiaan, meteoriitti ei tuntunut olevan vaihtoehto lainkaan huonommasta päästä, kun rengas taas tapasi uuden kuopan.
"Helvetti", Helen kirosi, mutta Willin mielestä manaus kuulosti hälyttävän hyväntuuliselta.
Kaikista neljästä matkalaisesta Helen oli se, johon matkan rasitukset näyttivät vaikuttaneen kaikkein vähiten. Will ei voinut olla tuntematta pientä kateuden pistosta. Helen oli tuskin torkahtanut lennon aikana, kun muut olivat onnistuneet nukkumaan katkonaista unta, mutta hänen olemuksensa oli suorastaan ällöttävän energinen Willin väsyneisiin silmiin.
Hänen kauniisti punatut huulensa olivat taipuneet iloiseen hymyyn ja tumman hiekan värinen rajaus hänen silmissään toi niiden sinisen sävyn poikkeuksellisen hyvin esiin. Hiukset oli koottu siistiksi mutta tyylikkääksi nutturaksi pään päälle ja kynsiin oli tehty uusi manikyyri vasta lentoa edeltävänä iltana.
Sekä meikki että vaatteet (valkoinen kauluspaita ja liituraitakuvioinen kynähame) olivat moitteettomassa kunnossa. Helen oli vaihtanut vaatteensa Leedsissä, ja kun hän oli astunut ulos lentokentän wc:stä epätavallisessa asussaan, Will oli alkanut aavistella, että jotain tärkeää oli jäänyt kertomatta.
Kun Helen oli tarkastanut matkalaukkuunsa pakatun kalliin viinipullon ja kristallilasien kunnon, Will oli tiennyt, että heille oli "unohdettu" kertoa jotain tärkeää. Mitä, sen Will uskoi pian saavansa tietää. Selvää tietysti oli, mihin tai keneen asia liittyi.
"Au", Willin suustaan pääsi, kun rengas tapasi seuraavan kuopan pohjan ja hänen päänsä auton ikkunan. Hänen olisi tehnyt mieli kysyä jotain sellaista kuin mitä helvettiä me täällä teemme tai miksi minä annoin puhua itseni tähän sotkuun, mutta hän muisti vastauksen liiankin hyvin.
Oli keskiviikkoaamu. Will oli juuri suoriutunut tavanomaista aamurutiineistaan ja maleksi pitkin Sanctuaryn käytäviä matkallaan päivän aamubrieffiin. Hän oli liikkeessä hyvissä ajoin, ja huomattavasti tavallista paremmalla tuulella. Elämä oli sujunut omalla painollaan pitkään, työpaikan normaalin arjen huomioon ottaen, ja sää ulkona oli mitä miellyttävin. Kesän kuumuus oli taittunut syksyksi jo hyvän aikaan sitten ja öistä oli tullut viileitä, mutta aurinkoisina päivinä lämpötila kipusi helposti yli viiteentoista asteeseen.
Will suunnitteli soittavansa Abbylle ja viettävänsä laiskan iltapäivän hänen kanssaan. Toiveet haihtuivat sillä sekunnilla, kun Will näki Helenin innostuneen ilmeen.
"Hyviä uutisia?" hän kysyi työnantajaltaan samalla, kun kaatoi itselleen kupin kahvia. Kun Helen näytti tältä, oli parasta huolehtia riittävästä kofeiinimäärästä veressään.
Arvattavasti Helen nyökkäsi. "Ainakin kiinnostavia."
Will tyhjensi ensimmäisen kuppinsa yhdellä kulauksella, poltti kielensä ja irvisti mustan sokeroimattoman kahvin maulle. Kiinnostavat uutiset olivat yleensä pahimpia.
"Näyttää siltä, että pääsemme taas kentälle", Helen vihjaisi, ja Will tunsi äkillistä halua lisätä kahviinsa konjakkia.
"Mitä tällä kertaa?" hän kysyi kaataessaan itselleen toista kuppia. "Vampyyrikalmareita, tai ehkä merenneitoja?"
"Istu alas ja odota hetki. Henry ja Kate tulevat varmasti tuossa tuokiossa."
Will istui, odotti ja siemaili toista kahvikuppiaan. Hetken hiljaisuuden jälkeen Kate ja Henry saapuivat kokoushuoneeseen yhtä matkaa, kuten he yleensä tekivät. Will oli kauan aikaa sitten lakannut uskomasta, että kysymys oli sattumasta.
Kuten usein aamubrieffeissä, Kate vaikutti ärtyneeltä. Epäjärjestelmällinen nuori nainen piti nukkumisesta liiaksi ja työstä liian vähän, jos Williltä kysyttiin, mutta aamun ensimmäinen kahvikupillinen sentään yleensä paransi hänen mielialaansa suuresti.
"Huomenta", Henry toivotti heidän molempien puolesta, kun Kate marssi hakemaan kahviaan sanaakaan sanomatta. "Doc, onko jotain hauskaa tapahtunut? Näytät innostuneelta."
"Minusta on tullut helposti luettava vanhemmilla päivilläni", Helen sanoi hymyillen. "Mutta olette oikeassa, Will, Henry. Jotain hauskaa, tai pikemminkin kiinnostavaa on tapahtunut. Sain myöhään eilen illalla yhteydenoton eräältä kontaktiltani Euroopassa. Hän uskoo kohdanneensa epänormaalin, ja vaikka hänen kuvauksensa on... paikoin hieman epätarkka, uskon sen olevan tuntematon laji."
"Ja tämä on sinusta hyviä uutisia?" Kate heitti ärtyisänä. "Otat koneen ja pakkaat Willin mukaasi ja menet Eurooppaan. Sillä aikaa minä ja Henry saamme hoitaa täällä teidänkin tehtävänne, kunnes palaatte puoliksi syötyinä ja toivutte päiväkausia. Jolloin minä ja Henry hoidamme tehtävänne."
Heleniä vähäisempi nainen olisi voinut pahastua, mutta hän ei ollut millänsäkään: "Uusi laji, Kate. Jokainen uusi laji on ainutlaatuinen tilaisuus oppia uutta. Tällaisten havaintojen tieteellinen arvo on mittaamaton. Sitä paitsi tällä kertaa sinä ja Henry lähdette mukaan. Voi olla, että Henryn taidoista on hyötyä tällä komennuksella ja otan mielellään vastaan kenttätaitosi."
Henry liikahti rauhattomasti, mutta antoi Helenin jatkaa.
"Kuten sanoin, sain myöhään eilen illalla viestin eräältä kontaktiltani Euroopasta, tarkemmin sanoen Ukrainasta. Tämä kontaktini työskentelee Tsernobylissä, ja hän on tehnyt paljon työtä alueen epänormaalien tunnistamiseksi ja tuomiseksi Sanctuary-verkoston piiriin. Hän kirjoitti monien työntekijöiden havainneen epätavallisia eläimiä ja niiden jätöksiä neljännen reaktorin sarkofagin ympäristössä. Sen jälkeen kun hän itse näki tällaisen eläimen livahtavan aidan ali, hän otti jutut todesta ja päätteli, että kysymyksessä oli epänormaali."
Will, Henry ja Kate eivät voineet hetkeen kuin tuijottaa puhujaa. He kaikki näkivät ja kuulivat päivittäin asioita, jotka olisivat saaneet monet tavallisista ihmisistä tarkistuttamaan päänsä, mutta tämä alkoi olla liikaa.
Ensimmäisenä puheenlahjat palautuivat Katelle: "Sinua on kusetettu", hän puuskahti. "Koko paikka räjähti päreiksi vuosikausia sitten!"
"Tarkalleen ottaen huhtikuussa vuonna 1986", Henry täydensi, mutta Helen pudisti päätään.
"Tsernobylin kuuluisa onnettomuus tapahtui vuonna 1986, totta. Se ei kuitenkaan ollut ainoa, vaan jo useita vuosia aikaisemmin tapahtui ensimmäinen onnettomuus, jossa reaktorin sydän suli osittain. Tämä reaktori kuitenkin korjattiin ja toiminta jatkui. Onnettomuus ei tarkoita sitä, että toiminta loppuu – ei edes ydinvoimalassa."
"Vuoden -86 suuronnettomuus oli toki aivan eri luokkaa ja se vaikutti Tsernobylin laitoksen toimintaan huomattavasti enemmän, mutta ei niin paljon kuin monet kuvittelevat. Onnettomuuden tapahtumahetkellä laitosalueella toiminnassa oli neljä reaktoria, joista vain yksi tuhoutui onnettomuudessa. Kolme muuta ajettiin alas, mutta palautettiin käyttöön onnettomuuden jälkeen. Vasta vuonna 1991 tapahtuneen huomattavasti pienemmän onnettomuuden jälkeen yksi kolmesta yksiköstä suljettiin... Viimeinen yksikkö lakkasi tuottamasta sähköä vasta vuonna 2000. Käytöstä poistettua ydinvoimalaa ei kuitenkaan jätetä lahoamaan pystyyn, vaan käytöstäpoistotyöt jatkuvat vuosia laitoksen sulkemisen jälkeen. Tsernobylin laitoksella nämä työt ovat yhä käynnissä ja tuhoutunut reaktori vaikeuttaa asioita vielä pitkään."
Kate ähkäisi. "Tarkoitatko sinä, että siinä surmanloukussa on vielä ihmisiä töissä?"
"Ja, mikä tärkeämpää, tarkoitatko sinä, että me menisimme sinne?" Henry täydensi.
Näiden puheenvuorojen jälkeen Willille ei jäänyt paljonkaan sanottavaa.
Helen hymähti, ja Will arvasi, että hän oli ennakoinut puheensa saaman vastaanoton.
"Älkää olko vauvoja. Tietenkään me emme pystytä telttaa sarkofagin viereen ja istu sen päällä siihen asti, että tämä uusi laji jää haaviimme. Laitosalueella asuu tuskin yhtään yksilöä vakituisesti, joten säteilyn ei pitäisi aiheuttaa meille kohtuuttomia vaikeuksia. Kiinnitämme myös erityishuomiota säteilyturvallisuuteen ja kannamme säteilymittareita mukanamme. Jos saamamme annokset uhkaavat kasvaa liian suuriksi, keskeytämme operaation välittömästi, ellei ole syytä olettaa, että epänormaaleista on välitöntä uhkaa laitoksen turvallisuudelle. Mikäli on... No, palataan siihen myöhemmin, mutta pidän tätä vaihtoehtoa epätodennäköisenä."
Hetken sekä Henry että Kate vaikuttivat helpottuneilta, mutta kun sanojen merkitys upposi Henryn tajuntaan, raaka kauhu hiipi hänen kasvoilleen.
"Tarvitset minut arvioimaan, miten paljon vaaraa epänormaalista aiheutuu!"
Nyt Helenin hymy muuttui hieman anteeksipyytäväksi. "Sitäkin."
"Ei", Henry sanoi tarmokkaasti ja heristi sormeaan Helenin edessä. "Ei. Ei. Minun rajani kulkee tässä. Minä en ota mitään pienintäkään vastuuta Tsernobylin ydinvoimalan turvallisuudesta! En edes ymmärrä mitään hiukkassäteilystä. Minä olen elektoroniikkamies!"
"Itse asiassa, Henry, sinun ei tarvitse kantaa päävastuuta. Hankin meille spesialistin, jolla on hieman enemmän kokemusta tästä alasta."
Henry ei vastannut, mutta Willin aikaisemmat epäilykset saivat vahvistuksensa.
"Tesla", hän sanoi tyytymättömänä. Mies saattoi olla nero, mutta hänen typerät tavoitteensa vaikuttivat aina olevan kaikkien muiden tavoitteita tärkeämpää, henkiinjääminen mukaan lukien. Kaiken kaikkiaan kysymyksessä oli siis jotakuinkin viimeinen henkilö, jolle Will olisi ollut valmis antamaan tällaisen tehtävän.
Helen nyökkäsi, ja mikäli ilmeestä saattoi päätellä mitään, Henry näytti päätyvän samaa tulokseen kuin Will.
Kate, joka myös jakoi näkemyksen, rypisti otsaansa. "Oletko sinä varma, että tämä on hyvä ajatus?"
"Nikolalla on omat temppunsa, mutta en ole huolissani. Sitä paitsi, Henry, sinun tehtävänäsi on vahtia häntä."
"Mikä saa sinut kuvittelemaan, että pystyn siihen?"
"Missä hän edes on?" Will jatkoi muistaen myrskyn, jonka vallassa Helenin ja Nikolan tiet olivat viimeksi eronneet. Ilmeisesti Nikola ei ollut ottanut vampyyriverelle altistuneen hyönteisensä takavarikkoa yhtä rauhallisesti kuin Helen oli toivonut, ja loukkauksia oli vaihdettu puolin ja toisin. Hetken Will oli uskonut, ettei kumpikaan olisi valmis kohtaamaan toista enää tässä elämässä, vaikka useampi metri Sanctuaryn kiviseinää oli säästänyt hänen korvansa pahimmalta.
Ilmiselvästi myös Henry muisti tapauksen, sillä toivo välähti hänen silmissään. Helen murskasi sen armotta.
"Hän on Englannissa, lähellä Leedsiä, ja auttaa meitä kyllä. Lentomme sinne lähtee tänä iltana. Pakatkaa hyvin mutta kevyesti, älkääkä ottako mukaan teräviä esineitä. Tämä komennus voi kestää useamman viikon, kohde kun on ilmiselvästi välttelevä. En halua koneen lentävän tyhjänä takaisin, joten me lennämme kaupallisilla siivillä."
Ja niin Will oli päätynyt ahtaaseen turistiluokkaan ja selvinnyt Leedsiin asti vain huomatakseen, että hänen matkalaukkunsa oli lähetetty Gambiaan. Sen jälkeen Helenin asukokonaisuus oli saanut hänet levottomaksi ja hänet oli sullottu vuokrattuun Toyotaan, jossa haisi ilmanraikastimella peitetyltä oksennukselta. Tästä ja auton iskunvaimentimien kunnossa päätellen autolla oli ennenkin ajettu sitä tietä hieman Skiptonista itään, jolla Will kärsi matkan rasituksia.
"Menemmekö me tuonne?" Will kuuli Katen kysyvän. Hän avasi silmänsä ja sai huomata, että maisema oli hyvin samanlainen kuin aikaisemminkin. Molemmin puolin tietä oli hieman hataran oloisin aidoin rajattuja aitauksia, joissa lampaat laidunsivat kaikessa rauhassa, piittaamatta pätkääkään ainoasta näköpiirissä olevasta autosta. Hieman kauempana näkyi metsänraja, jota vasten Will erotti vanhan kartanon.
Helen vastasi myöntävästi ja Will tunsi silmiensä kaventuvan. Ellei Nikola ollut sitten viime näkemän kehittänyt selittämätöntä rakkautta vanhaan englantilaiseen arkkitehtuuriin, uppopaistettuun ruokaan ja lampaisiin, tässä paikassa ei ollut yhtään mitään, minkä luokse Will saattoi kuvitella hänen hakeutuvan.
"Hyvä, koska minä ihan oikeasti yrjöän, ellei tämä rääkki kohta lopu", Kate sanoi. "Eikä se tule olemaan kaunis näky, minä söin nimittäin lentokentällä punajuurisalaattia."
Will yritti olla ajattelematta asiaa, ja niin luultavasti muutkin, sillä loppumatka kartanolle taittui hiljaisuudessa.
Lähempää katsoen kartano oli yhtä tyylikäs kuin kauempaa, ellei jopa tyylikkäämpi. Kun Helen parkkeerasi auton sen pihalle, ikkunoista avautui näkymä tyylikkääseen puutarhaan, joka näytti jatkuvan ikuisuuksiin kartanon takana. Puutarhan vanhat hedelmäpuut kantoivat yhä omenia, tähän aikaan syksystä useimmat tosin olivat jo pudonneet tai poimittu, ja koristepensaat oli leikattu siisteiksi ja säntillisiksi. Niiden läheisyyteen istutetuissa ruusupensaissa kukkivat vielä viimeiset keltaiset ruusut, jokusissa kukkapenkeissä suurikukkaiset liljat.
Kartanon edessä, vain muutaman metrin päässä Toyotasta, oli hillityn kukkapenkin reunustama suihkulähde. Heleniä lukuun ottamatta kaikki tuijottivat sitä ja pihaa enemmän kuin yllättyneinä.
"Mikä tämä paikka on?" Will kysyi, mutta ajojalkineitaan siroihin korkokenkiin vaihtava Helen näytteli keskittyvänsä sandaalien remmeihin.
"Ojentaisitko käsilaukkuni?" hän pyysi saatuaan kenkänsä kiinni. Sitten hän vilkaisi meikkiään peruutuspeilistä, hymyili peilikuvalleen tyytyväisenä, otti vastaan ojennetun käsilaukun ja nousi autosta.
"Tämä on Kellokoti – tai kuten useimmat vielä sanovat, Skiptonmoorin psykiatrinen sairaala."
