En aikonut missään vaiheessa olla kauaa poissa kirjoitusnäyttämöltä, ja pianhan minä olen täällä jälleen~ Uuden ficin kanssa, joka on tavallaan kirjoitettu haasteeseen, ja tavallaan ei. Sain aikas vapaat kädet, hahmot vain lähinnä määrättiin ja tyylilaji. Mutta, jos nyt ihan tiedot laittaisin, kuten hyviin tapoihin kuuluu.

Title: Männynkävyn Elämä - Puusta Maahan
Author: WeX/WeX-sama/Keksi
Beta: Ei ole (ei minulla ole varmaan koskaan ollut)
Rating: Näillä näkymin T, saattaa nousta, mutta epätodennäköisesti
Genre: Suspense/"Horror"
Pairing: Mmm... saattaa ilmetä myöhemmin, jos sellaista edes on
Warnings: Ainakin jotain mielenvikaisuutena tulkittavaa, toisen maailmansodan asioiden muistelua, jonkin verran verta ja todennäköisesti joitain hahmokuolemiakin saattaa tulla vastaan
Disclaimer: En omista Hetaliaa, enkä sen hahmoja, vaikka kuinka haluaisin, ne kuuluvat Himaruya-senseille´
A/N: Riippuu ehkä hieman kohtauksesta, mutta ainakin tähän ja myöhempiinkin osiin suosittelen taustamusiikiksi Rammsteinin Ich Tu Dir Weh - kappaletta~

Harmaata. Sellaista oikein rumaa tumman ja vaalean sekoitusta. Enimmäkseen tummaa. Hopeahiuksinen nuorimies vilkaisi taivasta ja irvisti sille, aivan kuin sillä olisi ollut tunteet ja sen kanssa olisi voinut tuosta vain aloittaa tasokkaan keskustelun, joka ei olisi yksipuolinen. Taivas vastasi hänen eleeseensä vielä kaukaiselta kuulostavan jyrähdyksen muodossa. Miksi pitikin olla näin kurjan näköistä keskipäivällä? Jo pitkään oli ollut pelkkää rumaa harmaata. Ensin se oli vain taivas, mutta nyt siltä näytti kaikki muukin. Jättimäisen pihan nurmikko, asuntolarakennukset, sora maassa, puut joissa ei ollut lehtiäkään enää, suuri koulurakennus... tuntui kuin ainoa väriläikkä tässä harmaassa olisi ollut hänen sininen bleiserinsä ja punaiset silmät. Kalpea iho ja platinanvaalea tukka soluttautuivat harmauteen aivan liian hyvin.

Saksalainen huokaisi ja vilkaisi laukkuaan, joka lojui vieressä nurmikolla pitämässä hänelle seuraa. Ketään muuta ei pihalla näkynyt. Asuntolassa tai tunneilla, kuka nyt täällä harmaassa olisi tahtonut olla. Hän ojensi kätensä, aukoi soljet, ja veti laukusta itselleen mustan, nahkakantisen kirjan. Sekin sointui kovin hyvin tähän harmauteen. Gilbert naurahti ilottomasti ja avasi satunnaiselta sivulta kirjan. Sentään hän oli merkinnöissään käyttänyt värejä. Sivun saksankielinen, keskipituinen merkintä oli vain pari kuukautta vanha, eikä erityisen iloinen. Jostain syystä kirjoitettu kuitenkin hänen suosikkivärillään, preussinsinisellä.

Kaukana mahtavasta taas tämäkin päivä. Pelkkää alamäkeä. Se aristokraatin paskiainen taas todisti olevansa niin pirun hyvä sen pianonsa kidutuksessa, eikä kukaan huomaa tietenkään minua kitarani kanssa (vaikka kitaristit ovat niitä mahtavia! Ja Amerikka ja Englanti ovat eri musiikinryhmässä, joten kilpailijoitakaan ei ole). En taas tajua, mikä näitä valtioita vaivaa. Suurin piirtein jokainen pörräsi Roddyn kimpussa tunnin jälkeen, vaikkei häntä näyttänyt paskaakaan kiinnostavan. Liz myös... ei sillä, että hänestä nyt niin paljoa välittäisin, olen liian mahtava hänelle.

Sitten, sen musiikintunnin jälkeen, minut käskytettiin rehtorin kansliaan. En edes ollut tehnyt mitään mahtavaa tai epämahtavaa vähään aikaan! Joten miksi ne nyt ihan yhtäkkiä niin tekivät? Sehän sitten selvisi siellä. Ne aikoivat potkaista minut koko koulusta pellolle! Käsittämätöntä! Siis MINUT, koko Gakuenin mahtavimman valtion. Tai siis entisen valtion. Sitä tekosyytä se rehtorinkuvatus taas käytti, vaikka on mokoma itsekin sellainen! Että en ole valtio. On se joku mikälie lauttakin täällä, vaikka ei ole, eikä siitä kyllä tule, koska ei sitä ole kukaan tunnustanut. Eikä tunnustakaan, sillä se muistetaan vielä huonommin kuin Kanada (ja jotenkin tuntuu, että minä olen melkein ainoa, joka muistaa hänet).

No, koska onnistuin mahtavasti jankuttamaan ja perustelemaan itseni pysymään koulussa, pysyin täällä. Minun ei tarvitse mennä tunneille eikä mitään. Käytännössä siis vain hillun ja leikin aavetta, niin kuin se joku vessalikka Harry Potterissa. Francis ja Antonio eivät välitä siitä, olemme yhä ystäviä, mikä on mahtavaa. Mutta kaikki muut... mikä niitä vaivaa? Tänään joku länsieurooppalainen urpo vain tökkäsi sivuun ihan tuosta vain! Se idiootti ei näe seuraavaa vuodenvaihdetta. Länsikin on alkanut vältellä. Mikä ongelma? Olemme silti veljeksiä, valtioita tai ei, olin koulussa tai en. Niin pinnallista...

Preussi kykeni tuntemaan uudelleen sen suuren vihan, jota oli kirjoittaessaan tuntenut. Ei surua tai masennusta varsinaisesti, lähinnä pelkkää vihaa. Se oli kummallista. Edes viimeiset neljä virkettä eivät tuntuneet surullisilta. Eivät lainkaan. Sen sijaan aivan hemmetin katkerilta. Sellaisilta, joiden nielaisemisen jälkeen suussa maistui tuhkakupilta.

Tuon päivän tuhka-annoksen nielaisun jälkeen koko elämä tuntui menneen suoraansanotusti perseelleen. Mitenkään muutoin sitä ei voinut kuvata. Gilbert poimi maasta kävyn, joka oli ilmeisesti lähtöisin läheisestä männystä, ja kopitteli sitä käsissään. Miten hän jaksoikin vatvoa tällaisia asioita? Hän ei enää ikinä muistellut toista maailmansotaa, miksi sitten jotain vaivaista Gakuenista melkein-ulosheittämistä? Niiden välillä oli selkeä ero, ja kauhistuttavuusjärjestystä ei tarvinnut edes kysellä. Hän sujautti päiväkirjansa takaisin laukkuun. Päätä särki.

Olkaapas hyvät. Rakastan edelleen kommentteja ja niitä kaipailisin sitten~ Ruusuja, risuja, rakentavaa? Kaikki toivottuja.