Luku 2
Voi rakas Clarissa...
-Kukkanen, ylös nyt! piika huusi.
Vaikka äänensävy oli hyväntahtoinen, vastasin kieltävästi. Tänään en haluaisi tavata yhtään ketään. Tapanani oli unelmoida hänestä. Eli herra kysymysmerkistä, jota en ehkä tapaisi koskaan. Olin vaan sisällä talossa, koska pääsin jaloittelemaan ulos ihan illalla. Rakastin tähtien ja kuun valoa, sillä ne toivat mieleen aina kaikkea kaunista, jollaista ei tästä kuollesta kaupungista löytänyt.
-Nousisit nyt. Herra on kutsunut lordi Elrond Puolihaltian tänne! piika herätteli, Saat ehkä tavata hänet tänään, jos lordin matkalle
ei satu esteitä.
En voinut uskoa suippoja haltian korviani, vaikka tavallisesti ne kuulivatkin hyvin ja erittäin tarkasti: -Oletko tosissasi Clarissa?!
-No en... Tietenkin olen! Haltialordi on täällä iltaan mennessä, Clarissan kasvoilla kuvastui sama riemu kuin minunkin kasvoillani.
-Clarissa, olet paras! otin parasta ystävääni käsistä kiinni ja pyörimme siinä hetken.
Kun pysähdyimme Clarissa halasi minua ja sanoi: -Minä tiedän, rakas ystävä.
-Saan tietää kuka on se oikea, johon ei tämä kirous vaikuta! Enkö niin? kysyin Clarissalta.
-Niin oletan ja toivon, Clarissa mumisi pinnit suussaan laittaessaan hiuksiani kiinni, Hei sisko! Mitä jos pysyisit hetken paikallaan?
Huomasin pyöriväni tuolissani kuin väkkärä, kunnes Clarissa pysäytti tuolin.
-Hyvä on, minä hillitsen itseni ja rauhoitun! huokaisin, Mutta mitä jos sitä oikeaa ei olekkaan? Mitä minä sitten teen?
-Mietitään sitä sitten yhdessä ennen kuin joudutaan itkemään yhdessä, Clarissa oli aina rauhallinen siinä missä minä hysteerinen, joten
ystävyyssuhde toimi melkoisen hyvin.
Kun minulla sitten oli nätti hiuslaite ja ylikireä korsetti verenpunaisen mekon kera, pyyhkäisin vielä viimeisen vaalean hiussuortuvan korvan taakse. Vilkaisin isteäni peilistä suoraan sinisiin silmiini. Tein tätä usein, vaikka tiesin etten pystynyt lumoamaan itseäni. Minulla oli myöskin tapana kauhistella todella vaaleaa ihoani, vaikka se olikin muodissa silloin. Tulin Clarissan perässä portaat alas. Ne olivat kapeat tammesta tehdyt portaat. Huone, jossa minua käytiin tapaamassa oli aivan toisenlaisten portaiden päässä. Ne portaat olivat kauniit ja marmoriset, mutta minä ja Clarissa nukuimme talon uudemmassa osassa. Se oli rakennettu heti keittiön viereen. Tietenkin orjatyöllä, sillä Järvikaupungin isäntä ei vaivautunut sitä kieltämään. Totta puhuen minäkin olin orja tai jokin uudenlainen päihde tämän niin sanotun siunauksen takia. Istuimme Clarissan kanssa pöytään. Hän toi minulle pari salaatinlehteä, viinirypäleitä, tomaatteja, oliiveja ja lasin lähdevettä. Hän itse otti leivän kinkulla.
-Syömmepä hyvin tänään, minä ihmettelin.
-Nii-in, Clarissa kuulosti ylpeältä, Toivon ettei minua rankaista, kun vähän otin illan aterialle varatusta ruuasta.
-Ei sinua rakaista, koska minä olen olemassa, sanoin rohkaisevasti.
En halunnut kertoa hänelle, mitä minä sain tehdä aina hänen puolestaan. Tuntui jo liian vastenmieliseltä ajatellakaan rangaistusta. Ainoa vaihtoehtoni oli toivoa, että lordi Elrond joko näkee rangaistukseni etukäteen ja estää sen jotenkin tai, että herrani ei huomaa Clarissan näpistäneen mitään. Jälkimmäinen kuulosti loogisemmalta. Clarissa näytti liian ylpeältä, jotta voisin selittää hänelle tämän. Minun olikin parasta olla kiitollinen, sillä näin hyvin en ollut syönyt tänne tuloni jälkeen. Eli noin kymmeneen vuoteen.
