Ficti: Maailmani on liian kiireinen...
Tekijä: Washu (minä!)
Sarja: Hetalia
Ikäraja ja varoitukset: ei ikärajaa, eikä mitään varoituksen arvoista - joka on sinänsä todella suuri ihme, kun muita fictejäni katsoo. ;P Niissä on aina jotain yaoita tai väkivaltaa.
Paritukset: Ei parituksia!
Muuta: Ja hahmojahan en sitten omista, vain tarinan...
A/N: Teki vain mieli kirjoittaa jotakin. Tämän on muuten samaan aikaan lukijoille pieni arvuutus leikki, eli voitte lukiessanne miettiä kuvausten perusteella mitkä hetalia hahmot ovat kyseessä ja kertokaa toki mitä hahmoja arvelette niin kommenteissakin... :)
Kokous...
Hän puhuu ja puhuu. Tätä kokousta ei ollut kenenkään tarkoitus johtaa, mutta jotenkin hänestä tuli vain johtaja. En ymmärrä miten muut hyväksyvät sen vain hiljaa.
Huokaisen raskaasti. Hän on ylienerginen idiootti. Hän ei ymmärrä mistään oikein mitään ja välillä tuntuu siltä, että hänen maailmakäsitykseensä ei mahdu, kuin hänen oma maansa.
Nyt hän läimäyttää kätensä pöytään ja pongahtaa seisomaan. Hän selittää jotain vimmatusti Ranskalle, joka ei todellakaan kuuntele. Silti hän on aivan innoissaan ja hymyilee.
Typerys!
En tiedä miksi pysyn hänen vierellään vaikka me vähän väliä kinastelemme. Kai siksi, että silti jollain tavalla pidän hänen elämänasenteestaan. Hänen pirteytensä on jonkinlaista mukavaa vastapainoa omalle luonteelleni.
Viimein...
Kokous päättyy, mutta sama jatkuu taas huomenna. Kaikki jäävät tänne yöksi, mutta se ei haittaa. Talo on iso. Enemmän minua huolettaa se, että kaikki maat eivät tule oikein toimeen keskenään. Joillakin on takanaan pitkiä sotia tai erimielisyyksiä, joten saman pöydän ääressä istuminen tuottaa hankaluuksia.
Nousen ja livahdan oven raosta käytävään. Teen sen hiljaa jottei hän huomaisi. En jaksa kuunnella häntä koko iltaa. Astelen omissa mietteissäni pitkin harppauksin käytävällä. Tuijottellen koristeellisia maalauksia, joita roikkuu seinällä tasaisin väliajoin.
"Ouch" Pääsee pieni inahdun suustani, kun törmään johonkin ja lennähdän lattialla. Voivottelen hieman ja nostan katseeni edessäni seisovaan suureen mieheen. Hän hymyilee minulle. Vatsanpohjassani muljahtaa. Tämä mies on karmiva. Hänen hymynsä on kyllä lempeä – hieman virnistyksen tapainen. Mutta sen taakse kätkeytyy jotain enemmän. Sen voi tuntea.
Nousen hitaasti takaisin jaloilleni, sillä huomaan ettei miehellä ole aikomustakaan auttaa minua ylös. Hänen poskensa punottavat hieman ja kaulalla oleva huivi roikkuu huolimattomasti. Kädessään miehellä on puoliksi juotu vodka pullo.
Niin, nyt kun tarkemmin ajattelen hän hävisi johonkin kokouksen puolivälissä. Ei sitä kukaan muu tainnut oikein huomioda tai kukaan ei vain uskaltanut huomauttaa siitä. Suurin osa maista pelkää häntä. Hänellä on takanaan osittain ikävä menneisyys.
Pyydän anteeksi sitä etten katsonut eteeni ja jatkan matkaani. Hän vain hymyilee minulle. Ei sano yhtään mitään, kun ohitan hänet.
Seuraavaksi kuuluu huutoa tai tarkemmin ottaen kiljuntaa. Koko käytävä kaikuu. Seuraan ääntä. Se vie minut talon kolmanteen kerrokseen. Räpyttelen epä uskoisena silmiäni ja painan kädet korvilleni – sillä melu alkaa olla sietämätöntä. Vaaleat puolipitkät hiukset omaava mies keikkuu tuolilla keskellä laittiaa ja kiljuu. Katsahdan lattialle. Hiiri. Se kipittää pitkin lattiaa.
Menen sen luokse ja hätyytän seinässä olevasta raosta matkoihinsa. Mies kiljuu yhä ja pitää silmiään kiinni. Ihmettelen miten hänetä voi lähteä noin naisellinen ääni. Avaan suuni, huudan ja kiroilen, häntä lopettamaan. Mies hiljanee ja avaa silmänsä. Vihreillä suurilla silmillään hän tuijottaa hetken minua ja yrittää hypätä sitten kaulaani. Minä väistän. Hän putoaa lattialle ja alkaa purnata, kuinka epäkohtelias olen. En kuuntele, vaan alan sättiä häntä siitä, kuinka kovaa meteliä hän pitää yhden vaivaisen hiiren takia. Mies ei kuuntele myöskään, vaan nousee seisomaan ja suoristaa punaisen minihameensa helmoja. Katselen häntä. Mietin onko tuolla miehellä ollenkaan ylpeyttä. Miten hän voi pukeutua naisten vaatteisiin?
Hymähdän omille ajatuksilleni ja jatkan matkaani. Tieni johtaa talon ylimpään kerrokseen. Portaissa minua vastaan tule neljä miestä ja yksi nainen. He tervehtivät kohteliaasti ja minä takaisin. Vanhin miehistä pysähtyy tervehdittyään, muut jatkavat matkaa. Hän kysyy miten voin – huomaan äänessä hieman surua. Hymyilen hieman ja sanon voivani hyvin, vaikka se ei ole totta. Viimeisin sota jätti jälkensä, mutta ne paranevat kyllä. Hänen ei tarvitse sitä tietää. Hän huolehtii jo niin monesta muutenkin. En tahdo hänelle lisä huolia. Hän hymähtää ja katsoom minua suoraan silmiin, kuin näkisi lävitseni. Hän on liian vanha ja kokenut jotta häntä voisi huijata. Kuitenkin hän pakottaa huulilleen hymyn, toivottaa hyvää illan jatkoa ja poistuu.
Minulla on hieman ontto olo. Omatuntoni soimaa minua, vaikka tiedän hänen ymmärtävän.
Saavun huoneen ovelle, jonne minun oli sanottu voivan majoittua. Avaan oven hitaasti. Sen saranat narisevat äänekkäästi. Laitan valot päälle. Riisun päällystakkini, avaan paidastani muutaman napin ja lysähdän selälleni sängylle. Katselen hetken kattoa ja suljen sen jälkeen hitaasti silmäni. Vaivun syvään uneen.
Maailmani on liian kiireinen...
-..-..-..-..-..-
Elän edelleen kommenteista, joten ne ovat suotavia ;D
