Ulkona oli sota. Se ei ollut ehtinyt luolastoille asti eikä hyvällä tuurilla koskaan ehtisikään, mutta sisällä kävi silti hätäinen kuhina orjien repiessä vasta kehittyviä örkkejä maakoteloistaan saadakseen pikaisesti uusia sotilaita kentälle. Menetelmä oli nopeampi ja tehokkaampi kuin luonnollinen syntymä, mutta ihmeisiin sekään ei pystynyt; osasta örkkejä ei ollut puolivalmiina mudasta pullahtaessaan eläjiksi, ja pidemmälle kehittyneetkin haukkoivat säälittävästi henkeä synnytysluolan tunkkaisessa ilmassa.

Yksi näistä onnettomista eloonjääneistä oli vielä märän maan peitossa, kun orjat alkoivat vyöttää nopeasti kyhättyä haarniskaa hänen ylleen. Hänen silmänsä olivat täynnä kuivuvaa mutaa ja korvansa luolassa kaikuvaa huutoa ja meteliä, ja vaikka hänellä olikin kotelossa kasvaneena valmiiksi kieli jota puhua, sekasorron huumaamana hän antoi orjien tehdä kaiken kykenemättä vastalauseisiin tai kysymyksiin.

"Onpa pieni", mutisi yksi orjista ja laittoi hänen päähänsä kypärän.

"Kasvaa sitten isommaksi, jos selviää tästä hengissä", sanoi toinen ja löi hänen käteensä miekan.

"Saa nyt nähdä, selviääkö", tuumi kolmas hetken arvioivan hiljaisuuden jälkeen ja tarttui maasta revittyä vapaasta kädestä. "No niin, taistelukenttä odottaa."

Vastasyntynyt kompuroi häntä taluttavan örkin perässä kuin pikkulapsi miekkaansa hyödyttömänä perässään roikottaen. "Min... minne..." hän sammalsi. Olkansa yli hän yritti vielä vilkuilla lämmintä maakuoppaansa, ainoaa kehtoa joka hänellä koskaan olisi, muttei enää pystynyt tunnistamaan omaansa.

"Noh noh, ei sinun sitä tarvitse miettiä. Menet vain tuonne ulos ja seuraat muita. Kun tunnet Hänen voimansa, sinun ei tarvitse edes miettiä, miten taistellaan", selitti taluttajaorja. Hän pudisti päätään. "Voimaa kyllä tarvitsetkin. Yritä nyt edes pari minuuttia pysyä hengissä, rääpäle." Sitten hän kääntyi takaisin rääpäleen unohtaneena. "Siinä oli viimeinen! Kaikki orjat ulos ja turvapaikkaan!"

Hetken vastasyntynyt tuijotti hölmönä eteensä ennen kuin sanat 'tuonne' ja 'ulos' selkenivät hänelle ja hän kykeni noudattamaan niiden tarjoamaa neuvoa. Ajatusten hitaasti mutta varmasti seljetessä hän hoippui luolan käytävää pitkin kohti himmeää valoa.

Meteli oli korviahuumaava jo kauan ennen kuin hän pääsi ulos asti. Ulkona marssiva örkkien vuo nauroi, huusi ja tömisti kuin olisi yrittänyt pelotella vihollisensa esiin maan alta. Heitä tuntui olevan loputtomasti, luolan ohi valuva katkeamaton virta, ja vastasyntyneen oli vaikea löytää sopivaa kohtaa, johon liittyä. 'Hänen', kuka se sitten olikaan, voimansa ei vielä ollut ottanut örkissä valtaa. Ehkä sen sai vasta osoitettuaan itse urheutta? Muutakaan örkki ei keksinyt, joten hän keräsi hetken rohkeutta ja syöksähti sitten kohti sotajoukkoa.

"Hei, yritätkö kampata jonkun?" rähähti vieras ääni korvan juurella välittömästi. "Täällä on tosi kyseessä, jos et ole sattunut huomaamaan. Mikä on numerosi?"

"Numero?" vastasyntynyt kysyi pää pyörällä. Orjan neuvon noudattaminen ei ollut sanottavasti helpottanut hänen äkillisesti alkanutta elämäänsä.

"No voi... onko sinulla edes nimeä?"

"Ei... taida olla", örkki vastasi entistä hämmentyneempänä. Olisiko hänen kuulunut saada nimikin? Ehkä oli hänen oma vikansa, ettei hän ollut tajunnut pyytää sitä.

"Ei taas tuollaisia!" murisi toinen örkki. "Millä nazgûlin ilveellä tämä sota voitetaan, jos kaikki kouluttamattomat ja puolikuntoiset lähetetään taistelukentälle oikeiden sotilaiden jalkoihin? Vähämieliset hiidennulikatkin saavat aikaan enemmän tuhoa vihollisen keskuudessa." Hän hidasti kulkuaan perässään roikkuvaa vastasyntynyttä mulkoillen. "Sinun ei kai odotettu selviävän hengissä, eikä ole vaikea nähdä miksi. Onneksi meillä kuitenkin on sopiva yleisnimi sinunlaisillesi, joten ole sitten Snaga. Muistatko sen?"

Snagaksi vailla sen kummempia seremonioita nimetty vastasyntynyt katsoi lopulta toista örkkiä kunnolla. Punaiset silmät katsoivat takaisin väsyneistä kasvoista, joita reunustivat vielä punaisemmat, rasvaiset hiukset. "Snaga..."

"Orja, niin. Erilainen orja kuin sinut maailmaan auttaneet, mutta siinä on nimi miestä myöten. Pitäisi kai olla kiitollinen, että osaat edes puhua."

Nimi oli hyödyttömille ja heikoille tarkoitettu, mutta se kuului nyt Snagalle, ja tämä örkki oli sen hänelle antanut. "Onko sinullakin nimi?"

Punainen örkki räpäytti silmiään kuin ei olisi todellakaan odottanut elinaikanaan todistavansa tällaista tietämättömyyttä. "Näytänkö orjalta?" Snaga katsoi häntä niin pitkään ja niin vilpittömästi, että hänen oli vaikea suuttua enempää. "No en ole enää. Minä olen Krazum, ja se nimi on verellä ja hiellä ansaittu."

Snaga nyökkäsi. Ehkä hänenkin sitten olisi mahdollista saada aivan oma, ajatuksen kanssa valittu nimi. Kun asia kerran oli selvitetty, hänelle juolahti mieleen kysyä marssinkin syytä. "Miksi olemme täällä?"

"Elämän tarkoitustako yrität pohtia vai etkö tiedä, mitä olemme matkalla tekemään?"

"En tiedä, mitä olemme matkalla tekemään."

Krazum irvisti. "Tämäkin vielä. Kaveri potkaistaan suoraan kehdosta hautaan, eikä piruparka edes tajua mistään mitään. Yritä edes kävellä nopeammin. Kukaan ei kaipaa sinua, jos jäät jälkeen", hän mutisi ja hidasti välittömästi, jotta Snaga pysyisi hänen mukanaan. "Meillä on tässä sotatila päällä, ja tärkeä sota se onkin. Edessä on joukkotuho, jos emme voita."

Snaga tuijotti Krazumia silmät pyöreinä. "En... en minä osaa taistella."

"No mutta ainakaan minun ei tarvinnut selittää sinulle, mitä sota on. Olethan sinä sittenkin örkki", ihmetteli Krazum. "Äläkä siitä huolehdi. Kun tunnet Hänen voimansa, unohdat kaiken pelon ja muun turhan. Keksit varmasti tuolle miekallesikin käyttöä ja lakkaa nyt muuten Morgoth vieköön laahaamasta sitä maata pitkin, ettei terä mene saman tien pilalle."

Hätkähtäen Snaga nosti miekkaansa; se tosiaan oli painavana hänen heikoissa käsissään osunut jo maahan asti. Hän ei edes osannut kuvitella tappavansa aseella, jota hädin tuskin pystyi kantamaan. Totta puhuen hän ei osannut kuvitella tappavansa yhtään millään. "Kenen voima minun pitäisi tuntea?"

Krazumin huokauksessa kuului nyt selvä säälin vivahde. "Mustan ruhtinaan, jonka palava silmä aina näkee meidät. Ymmärrät sitten, kun se tapahtuu; aurinko pimenee ja punainen utu laskeutuu. Millään ei ole väliä, ja annat hänen edestään vaikka henkesi."

Snaga vilkaisi Krazumia varovasti silmäkulmastaan. Musta ruhtinas kuulosti kammottavalta, mutta viimeisessä lauseessa oli jotakin kiihkomielistä ja halukasta, joka pelotti häntä. Krazum ei sanonut enempää, katsoi vain eteensä, ja hänen hiljaisuutensa pakotti Snagan huomaamaan taas heidän ympärillään riehuvan metelin, joka sai maankin tärisemään. Snagaa pelotti ajatella, mitä tapahtuisi, jos hän kaatuisi ja jäisi tällaiseen pystyvän sotajoukon alle. "Kova meteli", hän naurahti hermostuneesti.

"Niin kuuluu ollakin", vastasi Krazum.

Vastaus oli mielenkiintoinen. Se kuulosti siltä, että sen takana piili tarina, joka auttaisi pitämään melun loitolla. "Miksi kuuluu?"

"Iltasadunko haluat kuulla?" Krazum kysyi, mutta äänensävy ei ollut ivallinen. Hän virnisti ensimmäistä kertaa. "Se onkin örkille sopiva satu, jolla ei ole onnellista loppua." Sitten hän aloitti, ja jotenkin hänen onnistui pelkillä sanoilla taikoa sota ja tanner ja edessä häämöttävä väkivaltainen kuolema tiehensä. Tarina oli kammottava, sillä Snaga saattoi tuntea tarinan muodon ja runollisten sanojen takana vaanivan totuuden. Krazum kertoi hänelle örkkien historiasta, Mustasta ruhtinaasta ja häntä edeltäneestä ruhtinaasta, joka oli örkit luonut; hän kertoi hirvittävästä valosta, joka kaikissa muodoissaan käänsi örkeille selkänsä, ja hirviöistä, jotka olivat istuttaneet maailman täyteen örkkejä vihaavia olentoja.

"Niin itse taivaan tähdetkin ovat meille vieraasta valosta tehdyt ja katsovat meihin vihassa; puutkin ovat muovanneet kädet, jotka kiertyisivät kurkkujemme ympärille", lopetteli Krazum silmät hehkuen. "Musta ruhtinas on molemmin puolin piikein vuorattu muuri ympärillämme, kaikkia muita kovempana jyrisevä vihassa lausuttu sana. Kun puu humisee tuskasta läheisyydessämme, hän sulkee sen ääneltä korvamme. Kun taivaan silmä lävistää yön pimeyden, hän turruttaa kipumme ja kauhumme..." Krazum räpäytti silmiään ja oli taas nykyhetkessä. "...mutta sitä meidän on vielä odotettava hetki. Tämä meteli hukuttaa alleen kaiken muun. Kirkukoon itse maa, askeltemme jyly on sitä vahvempi. Me marssimme hänen nimessään vihollista päin ja hän antaa meille rauhan."

Hieman vapisten Snaga pohti taas Krazumin ääneen hiipinyttä kiihkoa. Sanat antoivat ymmärtää, että örkin osa maailmassa oli aina kova, mutta sävy oli kaipaava ja palvova. Snagalle juolahti mieleen, että Krazum kenties toivoi kuolemaa. Ajatus oli käsittämätön vasta elämäänsä aloittavalle örkille, joka pelkäsi sotaa ja siinä kuolemista, mutta muutakaan syytä hän ei oudolle käytökselle keksinyt.

"Tästä jos selviän..." Krazum sanoi niin hiljaa, että Snaga juuri ja juuri kuuli häntä. "Menen takaisin Mordoriin. Muualla puut ja viholliset voi kaataa, mutta tähtiin ei kanna yksikään nuoli. Siellä eivät kasva puut eivätkä viholliset, eivätkä tähdet näe meitä pimeyden läpi. Mordorissa on aina hiljaista."

Huuto kiiri sotajoukon kärjestä häntäpäähän: vihollinen oli havaittu ja hyökkäys aloitettu. Krazum ja Snaga marssivat nopeammin, toinen taistelua janoten ja toinen sitä peläten.

"Minun paikkani on eturivissä", Krazum sanoi, ja outo polte oli palannut hänen silmiinsä. "Pysy sinä kauempana, niin elätkin kauemmin."

Snaga tärisi kuin kuumeessa. Miekka ja kuolemanpelko painoivat raskaina ja lamauttivat niin ruumiin kuin mielenkin. Viimeisenä toivonaan hän nykäisi Krazumin haarniskan osien välistä törröttävää paidanhihaa ennen kuin vanhempi örkki ehtisi pois hänen ulottuviltaan. "Jos olen vielä tämän jälkeen elossa... jos selviän..."

"Älä huolehdi", Krazum sanoi lopulta hymyillen. "Et sinä selviä."