Nyt homman nimi on sellainen, että olen saanut taas vaihteeksi kirjoitettua jotakin. :D Ja tuo Insanity oli one-shot, ihan vaan tiedoksi kun sitä kyseltiin. Unohdin kirjoittaa sen sinne enkä ymmärrä miten näitä päivitetään. -_-*

Muttah, tämä nimenomainen juttu sijoittuu toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Kertojana Pohjois-Italia. Hieman viittauksia väkivaltaan, mutta ei mitään muuta varoituksen arvoista. :3 Paitsi hieman sellaista, tiedättehän, taiteellisuutta joka on saattanut mennä totaalisesti pieleen. ^^'

Saatan tehdä tällaisia pikkuisia tarinoita lisääkin, jos haluatte. ^.^ Ja jos selvitän, miten niitä päivitetään. ^^'

Carpe diem

Kääntyilen haltioissani ympäriinsä nähdäkseni muiden ilmeet.

Me kaikki.

Me kaikki itkemme.

Kyyneleet näkyvät kaikkien kasvoilla.

Niin, Venäjänkin.

Saksankin.

Japanin,

Englannin,

Amerikan,

veljeni.

Kaikkien.

Minunkin.

Mutta kun katselen ympärilleni lisää, näen muutakin.

Näen kauniin viljapellon, jonka vehnä on kultaa ja aurinkoa parhaimmillaan.

Näen Puolan ja Liettuan, jotka itkevät ja nauravat, syleilevät toisiaan.

Näen Kiinan ja Hongkongin, jotka seisovat Japanin lähellä, katse tiukkana mutta kertoen, että hän saa anteeksi, saa kaiken anteeksi.

Näen Ranskan ja Kanadan, pienempi istuu isomman sylissä.

Näen Suomen, joka nauraa kyyneleidensä läpi muiden Pohjoismaiden luona, iloitsee siitä kuinka selvisi sittenkin kaiken sen läpi.

Näen valtioiden kyyneleet, näen ihmisten kyyneleet.

Ja näen kuinka ne kyyneleet eivät johdu vain surusta.

Näen naurun ja ilon, joka on murtanut tiensä kaikkien niiden kauheuksien läpi.

Otan mallia Puolasta, joka kohottaa kätensä tavoittelemaan taivasta ja aurinkoa, joka nousee sittenkin sodan repimän maailman ylle.

Hitaasti muutkin toistavat liikkeen. Koko maailma kohottaa kätensä taivasta kohden, kasvot onnen kyynelissä. Näen Puolan edelleen selvästi. Näen, kuinka hänen kasvonsa sulavat nauruun. Nauruun, joka leviää nopeasti kuin metsäpalo rutikuivassa metsässä.

Nauruun, johon minäkin yhdyn täydestä sydämestäni.

Näen, kuinka me kaikki olemme kauniita omilla tavoillamme. Näen sen selvästi.

Nauru haipuu hiljaa. Puola halaa Liettuaa taas ja vetää tämän istumaan lainehtivat vehnän keskelle. Liettuan kasvoille nousee hento puna ja hän kääntää katseensa taivaisiin välittämättä kirkaasta auringosta, joka yrittää sokaista meidät. Hän osoittaa jotakin taivaalla, pilveä varmaankin. Puola kohottaa katseensa myös ja ja nauraa taas, osoittaen jonnekin muualle.

Kaikki katoilevat yksi toisensa jälkeen vehnän sekaan, istuvat alas tälle kauniille paikalle, kesäiselle pellolle joka muistuttaa niistä ajoista, jolloin asiat olivat oi-niin-yksinkertaisia ja sodat sodittiin miekoilla ja keihäillä, ei panssareilla ja konekivääreillä.

Vain minä seison edelleen.

Tiedän, kuinka Puolan on todellisuudessa vaikea hengittää murtuneiden kylkiluidensa takia. Tiedän sen hänen pinnallisesta hengityksestään ja hieman hysteerisestä naurustaan.

Tiedän, kuinka Liettuaan sattuu kun Puola koskee häntä, kuinka tuhannet ja taas tuhannet ruhjeet muistuttavat olemassaolostaan. Tiedän sen kivusta hänen silmiensä pohjalla.

Tiedän, että Viron, Latvian ja Liettuan taistelu ei ole vielä lopussa, kuinka se on hädin tuskin vielä alkanut. Tiedän sen Latvian kyyneliin heijastuvasta pelosta.

Huuto kasvaa sisälläni eikä anna minun istua ennen kuin olen vapauttanut sen.

Vedän henkeä.

"Carpe diem!" minä huudan. "Carpe diem, ennen kuin on liian myöhäistä!"

Mjoo, tällaista. Carpe diem tarkoittaa "tartu hetkeen".