1. luku

Murtuneet sormet

Kyykistyin hahmon luokse, joka yhä räpiköi kuolemaansa vastaan. Miten tässä
näin oli päässyt käymään? En ehtinyt miettimään asiaa tarkemmin, kun vahvat
käsivarret tarttuivat minuun. "Päästä irti sinä saastainen murhaaja!" minä
huusin.
"Ehei kulta-pieni, sinä seuraat rakastasi kohti tuonelaa", vastasi tämä
murhamies, jonka ääni sai veren seisahtumaan.
Itse asiassa ,minä mietin, Daniel oli vain poika, jonka kanssa olin vain
sattunut kulkemaan. En koskaan ollut oikein oppinut rakastamaan häntä.

Ajatukseni kuitenkin keskeytyivät, kun tämä myyttinen murhamies heitti
minut maahan.
Repiiköhän hän minultakin kurkun auki niin kuin Danielilta, mietin
kauhuissani. Tunsin jo kuinka veri valuisi keuhkoihini ja tukehtuisin.
Katsoin tähän murhamieheen ja tajusin kauhuissani hänen kallostaan puuttuvan
kaikki lihakset ja iho. Silmät kiiluivat ja suu oli levinnyt virneeseen,
joka paljasti terävät kulmahampaat. Mikä helvetin otus tuo oli?? Aloin
peruuttaa istualtani ja miettien miten pääsisin pakoon tuota kammottavaa
olentoa.Se oli yllättänyt meidätkin metsästä ihan yhtäkkiä. Katsoin Danieliin. Tämä
on sinun vikasi, minä ajattelin raivoissani. Sinä halusit näyttää minulle
jotakin todella jännittävää ja karmivaa.Palasin aamuun, jolloin Daniel oli hakenut minut talostani."Tiesitkö, että tänään on vuosipäivämme?" Oli Daniel sanonut. "Ja sen
kunniaksi, minä näytän sinulle erään asian." Olin itse kokonaan unohtanut,
että tänään tosiaan oli vuosipäivämme. No, kukas niistä päivistä lukua pitää.
En maininnut unohduksestani mitään Danielille. Vaan kysyin sen sijaan: "Jaa,minkä? Lähdemmekö metsästämään jäniksiä sillä sinun hernepyssyllä? Odotin
jotain vähän muuta."
Pari viikkoa sitten olin nähkääs löytänyt Danielin huoneesta pienen hopeisen
pyssyn. Olin kysynyt asiaa Danielta, mutta hän oli kieltäytynyt vastaamasta
ja laittanut aseen lukkojen taakse. Daniel oli vain sanonut, että saisin
tietää, kun aika olisi sopiva. No, ilmeisesti se aika oli tullut nyt."Kyllä me lähdemme metsästämään, kultaseni. Muttemme jäniksiä", Oli Daniel
vastannut salaperäisesti. Inhosin sitä, kun hän käytti kultaseni-sanaa,
mutta uteliaisuuteni oli herännyt. Niinpä me sitten lähdimme metsään. Kun
olimme kävelleet jonkin aikaan, Daniel aloitti puhumisen.
"Tiedätkö, että täällä maailmassa on muitakin olentoja, kun me?"

"En, en tiennyt. Tuollakin näyttää olevan jokin otus", sanoin ja osoitin
oravaa.

"Mikset sinä ikinä ota minua vakavasti?" Daniel kysyi turhautuneena. En kerinnyt vastaamaan, kun yhtäkkiä tuntui siltä kuin metsästä olisi hävinnyt kaikki valo ja lämpö. Oravakin lähti nopeasti puikkelemaan kauemmaksi.
"Mitä ihmettä??" Minä kysyin.
"Shh.. Se on lähellä."
"Niin, mikä? Mitä ihmettä sinä.." En ehtinyt jatkamaan lausettani, kun Daniel jo kiskaisi minut maahan viereensä.
"Shh.. Kohta näet." Daniel sanoi ja otti aseensa esiin. Hän latasi sen sisään hopeisia panoksia ja tähtäsi kohti pusikkoa, mistä kuului jo jotain rahinaa.
"Se metsästää ja luulee meitä saaliiksi, tyhmä otus. Se kuolee nyt" Daniel sanoi kiihtyneenä minulle.
"Niin, mikä kuolee?!?" Sanoin ärtyneenä ja ehkä vähän huolestuneenakin. Mutta Daniel ei enää vastannut vaan laittoi sormensa suuni eteen. Käännyin katsomaan kohti pusikkoa. Oli täysin hiljaista, mikään ei liikkunut. Tuntui kuin ilmakin olisi jähmettynyt liikkumattomaksi. Äkkiä jokin suuri ja nopea hyppäsi meitä kohti! PANG! Daniel oli laukaissut aseensa, mutta siinä missä äsken oli ollut se suuri otus ei ollut mitään enää.
"Osuiko se?!" Daniel karjui hätääntyneenä ja alkoi heilua aseensa kanssa osoittaen sinne ja tänne.
"En minä tiedä!! Daniel mihin helvettiin sinä olet meidät johdattanut?!"
"Sinnepä hyvinkin", vastasi ääni takanamme, joka ei kuulunut kummallekaan meistä. Käännyimme molemmat äkkiä ympäri. Murhamies mustissa vaatteissa oli päässyt selkämme taakse. En ehtinyt kiinnittämään häneen mitään huomiota, kun hän oli jo vetänyt puukon vyöltään ja viiltänyt Danielin kurkun auki.
Murhaajamies lähestyi minua vaanien. Hänen ilmeestään en saanut mitään selkoa. Koska mikään lihas ei kasvojen liikkeitä ilmoittanut. En tiennyt kuvittelinko, mutta ihan kuin mies olisi hymyillyt hyvin piinaavaa ja julmaa hymyänsä. Kulmahampaat kiiluivat ja tajusin, että ilta alkoi laskeutua, sillä nousevan kuunvalo osui mieheen. Koko karmeus näkyi loistosssaan. Kuin elävä kuollut. Peruutin kokoajan katse tuossa miehessä. Mies oli lihaksikas ja varmasti todella voimakas. Ei hän mitään puukkoa tarvitse, jotta hän pääsisi minusta eroon. Hän pystyisi vääntämään niskani nurin, tajusin kauhuissani. Mies liikkui hitain askelin, julma virne edelleen kasvoillaan. Thunks. Tajusin törmänneeni puuhun. Nyt ei enää peruuttaminenkaan onnistuisi. Ja mies oli salamannopeasti eristänyt alueen, etten pääsisi juoksuunkaan. Saalistaja taisi saada saaliinsa, mietin ennen kuin mies syöksähti minua kohti valmiina tappamaan.

Suljin silmäni kiinni ja tunsin miehen lähestyvän kokoajan lähemmäksi. Odotin viiltävää tuskaa tulevaksi, mutta ainoa asia minkä tunsin, oli miehen hengitys kasvojeni edessä. En uskaltanut avata silmiäni. Hengitin katkonaisesti. Tunsin oikein kuinka mies nosti veitsensä ja laittoi sen poskelleni. Hitaasti hän teki viillon poskeeni. En uskaltanut edes kirkua. Odotin, mitä tapahtuisi seuraavaksi. Mies otti kädellään leuastani kiinni. Avasin silmäni ja kaduin sitä heti. Katsoin suoraan niihin demonisiin silmiin, enkä enää pystynyt sulkemaan silmiäni. Mies käänsi päätäni ja nuolaisi verivanaa, joka valui poskestani.

"Sinä olet hullu mielipuoli!" minä huusin raivoissani.
"Ai olenko?" mies vastasi ja otti minua kovakouraisesti kädestä. Hän silitteli sitä hetken, kunnes hän kiskaisi voimakkaasti ja tunsin kuinka sormeni murtuivat. Ja minä kiljuin tuskasta.
"Pidätkö tuskasta?" Hän kysyi ja nuolaisi uudelleen poskeani. "Sitä on nimittäin tulossa paljon lisää", hän jatkoi ja avasi suunsa paljastaen hampaansa.
"Sinuna en tekisi tuota Sprima", kuulin toisen miehen äänen sanovan. Tämä mies oli pitkä, lihaksikas ja hänellä oli pitkät, kiharat hiukset.
"Ja miksi en tekisi sitä, Kraven?" Sprima kysyi ääni väristen vihasta.
"Koska sinä olet minun maallani ja jollet tottele minua, minun on pakko tappaa sinut", Kraven sanoi varmasti, eikä hänen äänessään kuulunut minkäänlaista pelkoa Sprimaa kohtaan.
"Olen pahoillani", hän lisäsi vielä ilkikurisesti.
Sprima irroitti otteensa minusta ja kääntyi Kraveniin päin.

"Tyttö tietää liikaa. Hänet on pakko tappaa. Katso nyt. Hänen poikaystävänsä kuului Lamia Percussoriin", hän sanoi ja osoitti Danielin ruumista.
"Minä hoidan hänet kyllä omalla tavallani" sanoi Kraven jatkoi:"Voin kertoa johtajallesi, että olet taas kerran meidän rajojemme sisäpuolella. Ja me emme enää siedä sitä! Joten siirrä suuri ahterisi ulos minun mailtani!"
"Sinä et voi määrätä minua. Olen sinua voimakkaampi ja vahvempi" Sprima sanoi ja nosti minut eteensä. Ja painoi huulensa kaulalleni.
"Katso vaikka", hän sanoi ja upotti hampaansa kaulaani. Minä kiljahdan ja tunsin kuinka hän imi omaa vertani sisällensä. Aloin tuntea oloni heikoksi. Kravenille tuli kauhistuneet ilme kasvoilleen, mutta hän pyyhkäisi sen pois, hyökäten Sprimaa kohti. Sprima päästi minut tippumaan maahan alkaen taistella Kravenin kanssa. Taistelu oli nopea tempoista enkä enää erottanut kumpi oli voitolla ja kumpi häviöllä.

Minä menetin tajuntani.

Palautetta kiitos!