Hei kaikille, jotka tätä eksyvät lukemaan.
Lähdin kirjoittamaan tätä tarinaa vuoden 2013 NaNona. Suunnitteilla oli jo pitkään ollut kirjoittaa pidempi Transformers-tarina, mutta idea siihen syntyi vasta hieman ennen marraskuun ensimmäistä. Mikäpä sen parempi ajankohta.
Tarinan maailma ei ole sidoksissa mihinkään virallisista maailmoista, vaan se on omaa käsialaani. Pieniä viittauksia useampiin muihin tuotantokausiin/jatkumoihin saattaa kuitenkin löytyä ;)
Nyt, olkaa hyvät, luettavissanne on ensimmäinen osa tarinaa. Mikä sekin on jaettu kahteen osaan.
Hyvin alkaa.
Ensimmäinen asia, jonka hän tajusi, oli kummallinen nykäisy. Se tuntui jossain syvällä, ja sitä oli vaikea hahmottaa – mutta sen seurauksena kaikkialle levisi kihelmöintiä, joka sai hänet hahmottamaan itsensä jotenkuten.
Olenko minä kuollut?
Hän ojensi kätensä – vasemman- sormet. Ne olivat olleet puristuneina tiukasti jonkin ympärille. Hän yritti nähdä minkä, mutta silloin näkökenttänä vellonut mustuus alkoi ikään kuin painaa hänen päätään kasaan, ja hetkeksi kaikki alkanut tuntemus olemassaolosta katosi.
Jonkin ajan päästä hän huomasi tunnon palaavan. Jostain hänen sisältään kumpusi lämpöä joka ikiseen kehon pieneen siruun.
Hän ei edes huomannut avanneensa optiikoitaan. Ei vasta ennen kuin tajusi, että jostain kajasti heikkoa valoa.
Valo ei oikeammin edes näyttänyt valolta, vaan se levittäytyi raoista sisään päästyään harmaaksi, pölyiseksi hämäryydeksi pimeyden rakoihin.
Hän kohotti kätensä – tällä kertaa oikean- ja ojensi sen suoraksi ylöspäin. Valon mahdollista olemassaoloa lukuun ottamatta hän ei erottanut juuri mitään ympäristöstään. Ihan kuin näkökentän päälle olisi kasvanut väritöntä, mutta sitäkin sakeampaa ruostetta.
Hänen sormensa osuivat johonkin vain pienen matkan päästä hänen kasvoistaan. Se oli laakea, sileä eikä tuntunut minkään lämpöiseltä. Hän paino kämmenensä sitä vasten ja työnsi.
Kuului valittavaa nitinää, ja sen perään rysähdys, kun jokin jossain antoi periksi. Hän sai työnnettyä käsivartensa täysin suoraksi, ja siirrettyä edessään olleen kappaleen syrjään. Hämärä hyökkäsi voimalla heti tilaisuuden saatuaan, alisti pimeyden painonsa alle äkkinäisyyden turvin ja pakotti sen vetäytymään kaikkein syvimpien nurkkien pohjalle.
Hän veti tätä hämärän täyttämää olemassaoloa syvään suun kautta sisäänsä, ja nousi istumaan.
Hän taisi todellakin olla kuollut.
Kesti hetki, ennen kuin hän kykeni rekisteröimään ympäristöään ja ymmärtämään, mitä todella näki.
Hetken ajan hänestä tuntui, että kaikkein paras ja vielä enemmän selkein vastaus olisi ollut, ettei hän nähnyt mitään.
Hänen näkökyvyssään ei ollut enää mitään vikaa. Missään ei vain ollut mitään. Ympäristö vaikutti muodostuvan kolmesta kerroksesta; värittömästä, kuolleesta maanpinnasta, hämärästä, joka leijui sen päällä ilman ja valon korvikkeena, kadoten sitten loputtomaan, syvään ja mustaan olemattomuuteen. Se kurottautui niin pitkälle kuin mahdollista, eikä pohjaa näkynyt.
Se oli taivas.
Hän tuijotti sitä jonkin aikaa, osaamatta oikein tuntea mitään tai edes tietämättä, olisiko hänen kuulunut tunteakaan mitään. Tunsivatko kuolleet edes mitään?
"Olenhan minä kuollut?" hän kysyi tyhjyydeltä. Ääntä ei kuulunut. Se imeytyi saavuttamattomalle pohjalle ennen kuin ehti saavuttaa oman lähteensä.
Sillä hetkellä hän halusi olla kuollut. Ja – jos nyt ihan loogisesti ajateltiin – miten hän olisi edes voinut olla olemassa jossain, missä ei ollut yhtään mitään muutakaan?
Ainakin hänestä se oli loogista ajatella niin. Vaikkakaan looginen ajattelu ei ollut koskaan ollut hänen ansioidensa kirkkaimmalla paikalla.
Hetkinen. Mistä hän nyt sen tiesi? Selvä, kyse oli hänestä itsestään, mutta kun hän yritti selvittää, mistä tieto oli peräisin, ei vastaan tullut mitään.
Hän tajusi varsin nopeasti, ettei hänen päässään ollut mitään. Kuulosti karulta ja hivenen koomiseltakin, mutta oli aivan totta. Hänellä ei ollut minkäänlaista muistia tai tietoa. Ei mitään, josta olisi voinut selvittää, mitä oli tapahtunut.
Okei, Hot Shot, hän ajatteli, koettaen kai jollain tasolla rauhoitella itseään. Keskity. Keskity ja yritä keksiä, kuka sinä olet.
Heti ajateltuaan sen hän tajusi kelata taaksepäin sitä, mitä hän oli juuri ajatellut.
Ai. Hän siis tiesi jotain, ja se oli hänen nimensä. Ei ollenkaan huono juttu.
Hot Shot puisti päätään. Hän ajattelisi lisää myöhemmin. Tieto siitä, ettei hän tiennyt yhtään mitään, vielä vähemmän muisti mitään ja sitäkin vähemmän ymmärsi tästä mistään yhtään mitään, oli juuri sillä hetkellä jotenkin liian inhottava käsiteltäväksi.
Hän yritti sen sijaan keksiä, mitä tekisi seuraavaksi. Hetken aikaa pohdittuaan, pääsemättä kuitenkaan yhtään mihinkään, hän muisti vasemman kätensä. Ja sen jonkin, mitä oli tiukasti siinä puristanut.
Hot Shot sulki sormensa takaisin nyrkkiin. Ne kiertyivät sen jonkin ympärille, ja hän nosti sen kasvojensa eteen.
Se oli ase.
Tai ainakin sellaiselta se näytti. Siinä oli paksu, suora piippu, jonka Hot Shot käänsi varovaisesti osoittamaan itseensä nähdäkseen, oliko ase ladattu.
Oli se. Tämän havainnon tehtyään hän käänsi piipun osoittamaan äkkiä muualle. Eli hän oli herännyt vähintäänkin kuolleessa paikassa, jonka mahdollisesti ainoa olemassa oleva jokin(Hot Shot ei ollut täysin varma miksi hänen olisi pitänyt itseään nimittää, millä ei luultavasti ollut mitään väliä kenellekään kun se häntä itseään ei haitannut) eikä hänellä ollut mitään varmuutta siitä oliko hän kuollut vai ei. Jos rehellisiä oltiin, niin Hot Shotista alkoi ikävästi tuntua siltä, että hän saattoi olla elossa.
Ja lisäksi hänellä oli ollut valmiiksi ladattu ase kädessään. Sen olisi kai yleiseltä kannalta katsottuna pitänyt tuoda hänelle turvaa, mutta Hot Shot ei tuntenut oloaan tippaakaan turvalliseksi, jos kerran joutui nukkumaan tappovalmiudessa olevan esineen kanssa.
Ainakin hän oletti nukkuneensa. Myönnettäköön, ei vaikuttanut ihan järkevältä ajatukselta, että hän olisi nukkunut tyynesti samalla, kun maailma oli kadonnut hänen ympäriltään. Hot Shotista nimittäin tuntui hyvin vahvasti siltä, ettei maailma ollut näyttänyt tältä kun hän sitä edellisen kerran oli katsellut.
Ellei hän sitten ollut kuollut ja herännyt takaisin eloon.
Normaalioloissa se olisi ollut paljon järjettömämpi ajatus kuin nukkuminen kaiken ohitse, mutta suoraan sanottuna Hot Shot ei voinut nimittää näitä normaalioloiksi.
Hän kävi itsensä vaivihkaa läpi siltä varalta, jos hän sattuisi todellakin löytämään jonkin merkin siitä, että oli jo kertaalleen kuollut.
Jalat ainakin olivat kunnossa, joskin kipeästi uuden maalin tarpeessa. Hot Shot kopautti toista säärtään. Ääni oli vaimea mutta selkeästi umpinainen.
Seuraavaksi hän kopautti itseään otsaan. Sekin oli umpinainen. Hot Shot ei kuitenkaan sillä hetkellä olisi yllättynyt, vaikka päässä olisikin kaikunut ontosti. Totta kai hän tiesi olevansa umpinainen!
Hän hätisti äkkiä pois ajatuksen siitä, ettei oikeasti tiennyt ja oli siksi varmistanut asian, jatkaen sitten tutkimista jaloista ylöspäin.
Hän kävi läpi alaselkänsä, kylkensä, rintakehänsä, niskansa ja molemmat käsivartensa, mutta mitään mainittavia vaurioita ei löytynyt. Eikä hän edes tuntenut oloaan mitenkään lävistetyksi tai ammutuksi. Lähinnä vain kuluneeksi. Jalkojen lisäksi myös muun kehon väri oli pahemman kerran haalistunut; Hot Shot ei ollut täysin varma, minkä sävyinen hän oli alun perin ollut, mutta epäili vahvasti kirkkaan keltaista.
Hailakaksi muuttuneen keltaisen lisäksi hänen jalkojensa runkoa suojasi polvista alaspäin siniset kuoret. Sinistä oli myös käsivarsissa, vastaavissa kuorissa jotka suojasivat kyynärvarsia sekä niissä, jotka peittivät olkapäiden liitokset näkyvistä. Tosin toinen viimeiseksi mainituista oli vähän epäonnistunut tehtävässään, sillä liikuttaessaan vasenta kättään liitos suoriutui liikeradasta vain vastaan hangaten ja karheaa nirskuntaa samalla pitäen.
Hot Shot kuljetti sormiaan hajamielisesti säärensä sivua pitkin. Kuluneen sinisen seasta erottui yhtä lailla kulunut punainen viiru, joka jatkoi aina nilkasta ylös polveen asti, tehden liitoksen kohdalla kummallisen mutkan ennen kuin päättyi suojan yläreunaan. Se oli kai alun perin ollut yhtenäinen, mutta muistutti nyt lähinnä katkoviivaa.
Olipa hän nyt nukkunut tai ollut kuollut, hän oli ollut sitä aika pitkään.
Hot Shot puristi huulensa tiukasti yhteen epämiellyttävän ajatuksen voimasta, poimien sitten tarkastuksen ajaksi viereensä laskemansa aseen jälleen käteensä ja nousten sen jälkeen vihdoin seisomaan. Polviliitokset nitkahtivat kimeästi, kuin joku olisi kirkaissut, mutta taivaana levittyvä pimeys hukutti senkin äänen.
Hot Shot katseli nyt vielä uudestaan ympärilleen. Maisema ei muuttunut juuri miksikään missään suunnassa edes laajemmalla mittakaavalla. Tasaisen maanpinnan rikkoi aina silloin tällöin jokin epämuodostuma, kuten kuoppa, notko, kivikko tai kasa epämääräisiä, ruostuvia osasia. Samanlaisia, joiden seasta Hot Shot itsekin oli havahtunut.
Hän vilkaisi leposijaansa. Se oli suorakaiteen muotoinen syvänne, juuri ja juuri pidempi ja leveämpi kuin hän itse. Näytti melkein siltä, kuin se olisi häntä varten tehty, sillä siinä oli metalliset seinät, lattia sekä katto, joka virkaa oli toimittanut hänen syrjään siirtämänsä levy.
Ihan kuin olisi elävältä haudattu.
Eipä sekään nyt mitenkään positiivinen ajatus ollut. Hot Shot tuhahti, ja otti askeleen kauemmas syvänteestä. Se näytti olevan aivan tyhjä, nyt kun hän oli siitä poistunut, eikä Hot Shot nähnyt siinä enää mitään hyötyä.
"Älä huoli", hän sanoi, hymyillen syvänteen suuntaan hieman. "Sinä olit tosi hyvä suoja, vaikka oletkin aika ahtaan näköinen."
Hän jätti huomioimatta sen, että oli juuri puhunut metallipäällysteiselle syvänteelle, joka saattoi hyvinkin olla tarkoitettu hänen haudakseen. Hot Shot käänsi sille selkänsä, ja lähti kävelemään eteenpäin. Hieman turhauttavalta niin toimiminen toki tuntui, sillä ainakaan hetkeen ei ollut suurella todennäköisyydellä mitään uutta nähtävissä. Ei sen puoleen, että hänellä mitään muitakaan vaihtoehtoja olisi ollut kuin lähteä liikkeelle.
Hot Shot puristi asetta hieman tiukemmin. Älä nyt ole pessimistinen, hän komensi itseään. Teoria on nyt se, että sinä olet elossa, täällä on luultavasti joku muukin, eivätkä he itsestään sinun luoksesi tule.
Niinpä hän jatkoi matkaansa, pitäen leukansa päättäväisesti ylhäällä, vaikka taivaan paino tuntui päälaella ja hartioilla kuin ylimääräinen, painavaksi taakaksi ripustautunut seuralainen.
Hän ei tiennyt, kuinka kauan käveli. Ajasta hänellä ei ollut joka tapauksessa minkäänlaista käsitystä, ja hän oli muutenkin liian kiireinen pitämään päänsä tyhjänä ajatuksista, joita ei halunnut ajatella, niin ettei edes jonkinlainen laskemisen yrittäminenkään päässyt juolahtamaan mieleen.
Kuitenkin, jonkin aikaa käveltyään Hot Shot pysähtyi. Hän istahti lähimmälle tarpeeksi suurelle kivelle(kiviä oli itse asiassa hyvinkin paljon, mutta suurin osa niistä mureni koskettaessa tomuksi) ja alkoi tutkia asetta uudestaan. Hän oli aikaisemmin vain katsonut, että se oli ladattu, muttei sitä, millä se oli ladattu.
Hot Shot tarttui varovasti aseen piipun yläosaan, vääntäen samalla kahvaa alaspäin. Kuului terävä naksahdus, kun ase avautui ja luotikotelo ponnahti esille. Hän poimi ammuksen toiselle kämmenelleen, laskien sitten aseen syliinsä voidakseen käyttää molempia käsiään.
Kuten hän oli hieman uumoillutkin, se ei ollut tavallinen luoti. Se oli huomattavasti isompi ja muodoltaan kuperampi, minkä lisäksi sen kyljessä kulki kirkkaanvärinen raita. Hot Shot näki sen pyöräyttäessään luotia kämmenellään.
Sitten hän tajusi, mitä varten ase ja luoti oli tarkoitettu.
Hän laittoi luodin takaisin koteloon, naksauttaen sen sitten jälleen kiinni. Hän kiipesi kivelle seisomaan, kohottaen kätensä suoraksi, tähdäten aseella suoraan ylöspäin kuin taivasta uhaten.
Ja painoi liipaisimesta.
Ase paukahti, ja ääni oli tällä kertaa niin hätkähdyttävä, ettei pimeys kyennyt tukahduttamaan sitä.
Sitten räjähti. Taivaan mustalle pinnalle repeytyi valkoinen aukko, joka valutti valoa kaikkiin suuntiin.
Hot Shotin teki mieli huutaa siitä äkkinäisestä onnentunteesta, jonka oikean valon näkeminen tuotti. Olkoonkin, että se oli lähtöisin hätäraketista, se oli silti suora isku pimeyden kolkkoon naamatauluun.
Itsekseen nauraminen tuntui kuitenkin sen verran surulliselta, että Hot Shot tyytyi vain virnistämään leveästi.
"Näetkö?" hän kysyi uhmakkaasti, omahyväinen sävy äänessään. "Et sinä minua saanut pimennossa pidettyä."
Eikä myöskään pidettyä yksin. Ainakaan ikuisesti. Jos täällä olisi joku muukin, hän näkisi valon varmasti.
Ja löytäisi Hot Shotin.
Hot Shot laskeutui takaisin istumaan, nojaten kyynärpäänsä jalkoihinsa ja tukien leukansa rystysiinsä. Se tuntui hyvältä asennolta, kun täytyi pysyä paikoillaan, ollen samalla rauhallinen ja kärsivällinen.
Hot Shot ei pitänyt paikoillaan pysymisestä, eikä hän ollut tippaakaan kärsivällinen.
Tämän hän huomasi varsin nopeasti istuessaan kivellä ja odottaessaan – mitä? Saattoihan kuitenkin edelleen olla, että hän oli kuollut tai sitten yksin. Eikä ketään näin ollen tulisi.
Kärsimättömyys ei ollut kuitenkaan se pahin asia, mikä häntä vaivasi. Vaan juuri se pahuksen paikoillaan pysyminen. Ja siinä pahinta olivat jalat.
Hot Shot oli nostanut ne kivelle ja rutistanut tiukasti rintakehäänsä vasten. Hän oli sitä ennen kävellyt ympyrää, hyppinyt kivelle ja kiveltä alas ja kiven yli, mutta mikään ei auttanut. Hänen koko kehonsa tuntui käyvän ylikierroksilla ja suoltavan kaiken tuottamansa energian suoraan jalkoihin.
Hot Shot mutristi suutaan, naputtaen samalla säärtään sormillaan. Hän halusi liikkeelle, juosta niin lujaa kuin vain pystyi, tai ylipäätänsä hän halusi vain… mennä! Lujaa, lujaa, lujempaa kuin kukaan koskaan oli mennyt tai olisi edes mahdollista.
Hän vilkaisi ylöspäin. Valo paloi vielä kirkkaasti, mutta ei enää yhtä laajalla alueella kuin hetki sitten. Hot Shot päästi irti jaloistaan, heilauttaen ne ensin suoriksi ja alkaen sitten heilutella niitä edestakaisin. Valon hiipuminen ei varsinkaan helpottanut hänen olotilaansa, vaan päinvastoin kasvatti kärsimättömyyttä. Ja mitä kärsimättömämmäksi hän tuli, sitä enemmän hänen jalkojaan pakotti.
Hänellä kesti hetki rekisteröidä lähestyvä ääni. Toisaalta, se ei ollut mikään ihme. Olihan hän jo varsin hyvin huomannut, etteivät äänet kantaneet kovinkaan pitkien matkojen päähän.
Hot Shot jähmettyi hetkeksi paikoilleen. Jokin sisäinen ajattelumalli kieltäytyi aluksi uskomasta, että hän kuuli äänen, joka ei ollut hänestä itsestään lähtöisin.
Hot Shot ravisti rajusti päätään, häivyttäen ajatuksen äkkiä mielestään, ja nousi ripeästi jälleen kivelle seisomaan. Oli mahdotonta kertoa, mistä päin ääni tuli, joten hän yritti parhaansa mukaan tähystellä ympärilleen. Valo kuitenkin häikäisi niin, että hänen oli aivan yhtä mahdotonta nähdäkään mitään.
Jokseenkin vaistomaisesti Hot Shot vei kätensä päälaelleen. Hän tajusi sen vasta sitten, kun huomasi kypärässään hieman koholla olevan liuskan. Se nytkähti aavistuksen koskettaessa alaspäin, ja kun Hot Shot painoi sitä hieman lujempaa, se putosi alas hänen optiikoilleen.
Maailma vaihtoi hetkessä väriä ja rakennetta. Taustasta tuli virheettömän väritön, ja kaikki siitä poikkeava piirtyi esille vihreillä viivoilla.
Hot Shot räpäytti optiikoitaan pari kertaa hämmentyneenä, ennen kuin muisti taas keskittyä äänen lähteeseen. Se kuului nyt jo lähempää, ja Hot Shot kykeni vaivattomasti hahmottamaan, mistä suunnasta se oli lähtöisin. Ja myös tunnistamaan sen, mikä se oli.
Moottorin ääni.
Hän käännähti nopeasti ympäri. Kiviä ja romukasoja kuvaavien viivojen välistä erottui häntä kohti suuntaava ajoneuvo. Sillä oli ilmeisesti vaikeuksia nähdä eteensä äkkinäisesti alkavan valon takia, sillä yhteentörmäykset välttyivät vain hädin tuskin.
Hot Shot hypähti kiveltä alas, jääden odottamaan että toinen saapuisi hänen luokseen. Aivan sama, oliko tämä kohtaamassa hänet millä mielellä, Hot Shot ei kyennyt kuin tuntemaan suunnatonta helpotusta. Ainakaan hän ei ollut yksin.
Ajoneuvo ei ollut enää kuin lyhyen matkan päässä, ja Hot Shot olisi odottanut sen jo hidastavan. Sen sijaan vauhti vain räjähdysmäisesti lisääntyi, takavedon vipuvoima irrotti renkaat maasta. Hot Shot ehti ottaa jo puoli askelta taaksepäin, kun ajoneuvo yllättäen vaihtoi hahmoaan. Äkkiä jostain ilmaantuivat kädet, lähes samalla hetkellä jalat, sitten tällä olikin jo pää.. ja Hot Shotin eteen laskeutui melkein aavemaisen äänettömästi toinen cybertronialainen.
Cybertronialainen. Hot Shotin mieli tarttui kiinni sanaan, jonka se oli juuri viimeisimpänä lausunut. Hän kuitenkin joutui repäisemään huomionsa irti siitä ja keskittymään sen sijaan edessään seisovaan henkilöön. Joka juuri silloin avasi suunsa.
"Kiitos", tämä henkäisi, selkeästi huojentuneena. "Kiitos, en tiedä kenelle, mutta kiitos, minä en ole yksin!"
Viimeinen lause oli enemmänkin jo hihkaisu. Hot Shot ei ollut aivan varma, oliko toinen suunnannut ainuttakaan sanoistaan hänelle, ainakaan varsinaisesti.
Hän hymyili epävarmasti.
"Itse kenelläkin tässä kiitoksen aihetta", hän sanoi, kohottaen kätensä optiikoilleen. Suojus tai pimeä- tai valokamera tai mikä ikinä olikaan, ponnahti saman tien takaisin ylös paikalleen päälaen ja otsan rajalle, vaikka hän oli ehtinyt hädin tuskin koskea siihen sormillaan.
Kaikki vaihtui jälleen normaalin näköiseksi, ja Hot Shot erotti nyt toisen ulkonäön paremmin. Tämä oli aavistuksen häntä lyhyempi ja kevytrakenteisempi, ja omisti hauskanmalliset, kapealeukaiset mutta pyöreäposkiset kasvot, jotka saivat hänet näyttämään paljon nuoremmalta kuin Hot Shot itse oli. Hot Shot saattoi myös nähdä selkeästi mielessään, kuinka tämän punainen panssari oli joskus kiiltänyt kirkkaana, kuin liikkuvana varoitusmerkkinä muille. Tämänkin maalipinta oli kuitenkin kokenut saman kohtalon kuin Hot Shotinkin; se oli niin kulunut, että oli suurimmilta osin melkein väritön. Lisäksi tämä oli yltä päältä niin syvien uurteiden peitossa, että näytti tulleen paikalle suoraan taistelukentän eturintamalta.
Tämä naurahti Hot Shotin sanoille, katsoen häntä arvioivasti mustan kypäränsä alta.
"Sinä et ole Sunny", hän sanoi sitten, yrittämättä edes peittää pettymystä äänestään tai koko olemuksestaan. Ilmeisesti tarkoitus oli kuitenkin ollut, sillä vielä hetki sitten eloisasti tuikkineet violetit optiikat kääntyivät häpeillen pois.
Hot Shot katsoi toista hämmentyneenä.
"Kuka Sunny?" hän kysyi. "Ja ei, en ole."
Oliko täällä vielä joku kolmaskin?
"Minun veljeni", kuului vastaus.
"Entä kuka sinä olet?" Hot Shot tiedusteli.
Kysymyksen kuultuaan toinen suoristautui.
"Sideswipe, Sir!" hän ilmoitti, tehden kunniaa pamauttamalla oikean kätensä nyrkin rintapanssarilleen. Iskun voimasta rapisi irti haalistuneita maalinmurusia.
Hot Shot katsoi niiden leijailua alaspäin, ja tyytyi tekemään itse kunnianosoituksen viemällä kätensä ohimolleen.
"Hot Shot", hän esitteli itsensä. "Ihan...lepo vain. Onko sinulla mitään tietoa, missä veljesi on?"
Ainakin hän voisi hämmennykseltään yrittää olla johdonmukainen ja koettaa selvittää, mitä hänen ympärillään oikein tapahtui.
Sideswipe pudotti kätensä takaisin kyljelleen.
"Ei", hän vastasi.
"Miltä hän näyttää?"
Sideswipe avasi suunsa, mutta ei saanutkaan sanottua mitään.
"Tuota.. ei mitään hajua", hän mumisi nolona, hieroen niskaansa.
"Sinä et siis tiedä, miltä sinun veljesi näyttää?" Hot Shot silmäili Sideswipe epäileväisesti.
"Tiedän, mutten muista", Sideswipe korjasi. "Tunnistan hänet kyllä, kun näen hänet."
Se selittikin sen, miksi tämä oli katsonut Hot Shotia niin tarkkaan hetki sitten.
"Mistä tiedät, onko hän edes elossa?"
"Helposti", Sideswipe sanoi. "Jos hän kuolee, kuolen minäkin."
Hän virnisti leveästi ja koetti näyttää kaiketi hyväntuuliselta ja huolettomalta, mutta hänen optiikoidensa katse harhaili ohitse Hot Shotin omista, mistä päätellen hän ei ollut selvästikään kovin sinut asian kanssa.
Hot Shotista tuntui hivenen epämukavalta kommentoida asiaan mitään, joten jätti sen tekemättä, tyytyen vain nyökkäämään.
"Mistä sinä tulit tänne?" hän kysäisi vaihtaen aihetta.
Sideswipe vilkaisi pikaisesti olkansa yli.
"Tuolta", hän ilmoitti, osoittaen epämääräisesti tulosuuntaansa.
"Heräsin ruumiiden seasta. En aluksi meinannut osata päättää, mistä ottaisin kiinni että pääsisin kaivautumaan pois."
Seurasi hermostunut naurahdus. Vain kypärän lipan alta sanojen voimasta hivenen hätääntyneinä palavat optiikat kertoivat, ettei Sideswipea todellisuudessa naurattanut lainkaan.
Itse asiassa hänen oma heräämispaikkansa alkoi Hot Shotista tuntua ylen mukavalta. Ainakin hän oli saanut olla siellä yksin.
"Onnistuin sitten lopulta selvittämään tieni maan pinnalle asti", Sideswipe jatkoi tarinaansa. "Rakennus, jossa olin, oli ehtinyt hautautua aika kiitettävän hyvin tähän maa-ainekseen."
Hän napautti jalkaterällään maata, saaden aikaan pienen tomupilven.
"Nämä rakennukset ovat kai olleet täällä isompia. Tiedä häntä."
Sideswipe vilkaisi taivaalla väreilevää valoläikkää.
"Ehdin vaellella jonkin aikaa ympäriinsä, kun tuo ilmestyi. Päättelin, ettei se itseään voinut taivaalle ampua, joten täällä olisi pakko olla joku muukin."
Hän käänsi katseensa takaisin Hot Shotiin.
"Onneksi matka ei ollut kovin pitkä. Jos valo olisi sammunut, olisit varmaan lähtenyt jo pois."
Hot Shot ei kehdannut siinä toisen kiitollisen ilmeen alla kertoa, että oli oikeastaan ollut vähällä lähteä jo ennen valon sammumistakin. No, ehkä tämän muisteleminen hankalissa paikoissa auttaisi kasvattamaan kärsivällisyyttä.
"Nämä ovat siis raunioita?" hän viittasi epämääräisiin romukasoihin päin, joita oli joka puolella pilvin pimein.
Sideswipe nyökkäsi.
"Oikeastaan vain osia raunioista. Kerroinhan että jouduin kaivautumaan maan pinnalle. En tiedä, kuinka vanhoja ne ovat, mutta ilmeisesti tooooodella vanhoja."
Hän levitti käsiään venyttäessään todella-sanaa.
"Siis siitä päätellen, että maa-aines on jo ehtinyt peittää ne. Vaikea arvioida, kun ei tiedä lainkaan, kauanko aikaa on kulunut. Vaikka minusta tuntuu, että jotkut niistä ovat olleet jo valmiiksi maan alla."
Sideswipe piti pienen tauon puheensa lomassa.
"Tiedäthän", hän pakotti äänensä arkipäiväiseksi. "Niin kuin jotain hämäriä kidutuskammioita."
Hot Shot katsoi jalkoihinsa. Hän näki mielessään alapuolella avautuvat käytävät ja huoneet, joista ei tiennyt, mitä siellä oli. Lisää sellaisia ruumiskasoja, jollaisesta Sideswipe oli herännyt? Vai jotain ihan muuta?
"Sellaisen asian kanssa olisi ollut aika keljua elää ihan itsekseen", Sideswipe jatkoi vielä. "Onneksi sinulla on tuo valo."
Hot Shot hymähti jotain myöntävää. Ehkä hän oli tämän kaiken takia vain hivenen vainoharhainen tai jotain, mutta hänelle oli tullut inhottava tunne siitä, että valo oli enemmän kuin hyvä juttu. Tai että ainakaan sen sammumisesta ei seuraisi mitään hyvää.
Hän katsoi ylös juuri silloin, kun tuli taas pimeää.
"Öh", Sideswipe möläytti. "Täällä tuli aika...synkkää."
Lievästi sanottuna. Hot Shotin optiikat olivat jo ehtineet tottua valoon, joten hän ei suoraan sanottuna erottanut sillä hetkellä ympäristöä lainkaan taivaasta. Mikä ei tuntunut lainkaan hyvältä.
Ja sitä paitsi, hän taisi kuulla jotain.
Sideswipe inahti.
"Hei, Hot Shot?" hän huhuili pimeästä.
"Olenko se vain minä, vai kuuluuko jostain jotain outoa rapinaa?"
"Et se ole vain sinä", Hot Shot vastasi. "Ja ikävä kyllä se ei ole myöskään minä."
Sideswipelta pääsi vinkaisu, joka olisi missä tahansa muussa tilanteessa kuulostanut hauskalta.
"Mikä se sitten- "
Sen pidemmälle hän ei päässyt, kun rapina voimistui rajusti ja kaivautui maasta läpi.
Nyt Sideswipe huusi.
"Mikä se on mikä se on mikä se on?" hän kiljui.
"En minä tiedä!" Hot Shot huusi takaisin. Kuin lukien hänen ajatuksensa, optiikkasuojus laskeutui alas, hahmottaen maailman jälleen näkyväksi.
"Mitä…"
Jos hänen elämänsä ei olisi riippunut näkemisestä juuri sillä nimenomaisella hetkellä, Hot Shot olisi paljon mieluummin ollut näkemättä.
Hänen edessään seisoi suuri, monijalkainen otus, jolla oli isot ulkonevat silmät ja roikkuvat leuat. Niiden välistä putoili osittain murusiksi pureskeltuja kiviä, jotka olento oli syönyt edestään kaivaessaan tietä ylös.
Otus seisoi siinä lähestulkoon paikoillaan, täsmälleen Hot Shotin ja kauemmas paenneen Sideswipen välissä.
Sitten se kohotti päätään, näytti haistelevan jotain, ja katsoi sitten suoraan Hot Shotiin.
Ja sitten se kirkaisi. Ääni oli niin korkea, että halkoi pimeyden muodostaman vallin ja kiiri voimakkaana laajalle.
Kirkaisua seurasi lisää rapinaa. Hot Shot ei kuitenkaan ehtinyt kiinnittää siihen sen enempää huomiota, sillä otus levitti selkäpanssarinsa alla piilossa olleet siipensä, ponkaisi ylös maasta ja syöksyi Hot Shotia kohti.
Ajattelematta sen kummemmin, Hot Shot heittäytyi pitkälleen maahan. Otus lensi niukin naukin hänen ylitseen. Pisimmät sen jaloista kopsahtelivat hänen selkäänsä, saaden kylmät väreet kulkemaan hermopiirejä pitkin.
Hän nosti kasvonsa ylös tomusta. Vain nähdäkseen, kuinka maasta kaivautui esille lisää otuksia. Erikokoisia, eri jalkamäärillä, siivillä tai ilman.
Ja… Hot Shot tajusi, ettei yhdellä niistä ollut toista puolta päästä.
Lisäksi hän tajusi Sideswipen huutavan täydessä paniikissa.
"Mikä se on missä se on ota se pois!"
"Sideswipe, väistä!" Hot Shot karjaisi. "Vasemmalle!"
Edelleen huutaen Sideswipe teki niin kuin käskettiin, loikaten komennettuun suuntaan korkealla hypyllä. Kohti juossut otus rynni hänen jalkojensa alta, törmäten toiseen otukseen. Sillä taasen ei ollut jalkoja kuin vasemmalla kyljellään, ja se piti itsensä pystyssä maahan asti ulottuvilla hampaillaan.
Se lennähti törmäyksen voimasta useamman metrin päähän, hajoten lennon aikana hyytävästi kirkuen palasiksi.
Hot Shot kompuroi seisomaan, pujotellen otusten välistä Sideswipen luo. Tämä näytti saaneen näkökykynsä viimein takaisin, sillä hän tuijotti kimppuunsa hyökännyttä otusta optiikat laajentuneita.
"Mikä se oooon?!" hän inisi, tarraten Hot Shotiin lujasti kiinni.
"En tiedä", Hot Shot vastasi. "Mutta se ja nuo muut ovat isoja, rumia ja niitä on paljon enemmän kuin meitä. Häivytään, nyt!"
Sideswipea ei tarvinnut taaskaan kahteen kertaan käskeä. Hän pyrähti juoksuun, loikkasi toisenkin otuksen yli, ja kesken ilmalennon muuttui jälleen ajoneuvoksi. Hän painoi kaasun pohjaan ja ajoi sen törmäyksessä hajonneen otuksen jäänteiden ylitse. Hot Shot laittoi merkille, että isoimmassa palasessa kiinni olleet jalat olivat sätkineet vielä.
Hän juoksi Sideswipen perään. Jalat kiidättivät häntä eteenpäin, niihin paikoillaan olon johdosta kerääntynyt energia purkautui muuttuen puhtaaksi vauhdiksi. Hetkeksi hän unohti otukset, jotka olivat mitä luultavimmin ampaisseet heidän peräänsä. Sen hetken ajaksi hänen päähänsä mahtuivat vain ajatukset siitä, miten mahtavaa vauhti oli ja että hän haluaisi mennä vieläkin lujempaa.
Sitten hän kuuli lähestyvän kirkaisun, ja teki äkkiä harppauksen sivulle. Yksi otus syöksyi hänen ohitseen ja törmäsi kiveen. Se oli niitä kiviä, jotka eivät murentuneet kosketuksesta, joten otuksen päästä jäljellä ollut puolikas murskaantui. Otus lyyhistyi maahan ja jäi siihen räpyttelemään siipiään.
Sideswipe löi jarrut kirskuen pohjaan, tehden tomua sankasti ilmaan pöllyttävän täyskäännöksen. Hän kaahasi Hot Shotin vierelle.
"Muuntaudu!" hän huudahti. "Et pysy muuten perässä!"
"Hetkinen!" Hot Shot huudahti takaisin. Muuntaudu! Miksei hän ollut sitä heti muistanut? Hänhän oli cybertronialainen, ja cybertronialaiset osasivat muuntautua. Niin se Hot Shotista meni.
Ei mennytkään kuin ohikiitävä hetki, kun Hot Shot tajusi jonkin olevan pahasti vialla.
"En voi!"
"Mitä?"
"Sanoin että en voi muuntautua!"
"Mitä?!"
Sideswipen keskittyminen ajamiseen herpaantui, ja hän teki vahingossa äkkipysähdyksen.
Hot Shot ei ehtinyt itse jarruttaa aivan yhtä nopeasti, vaan hän juoksi vähän Sideswipen ohi. Silmäkulmastaan hän näki, kuinka yksi otus ponkaisi ilmaan, syöksyen toista kohti hampaat ojossa.
Sideswipe huomasi tämän jotenkin itsekin. Hän potkaisi moottorinsa käyntiin, muuntautuen siinä paikoillaan.
Hot Shot sai tässä vaiheessa vauhtinsa hidastumaan sen verran, että saattoi tehdä käännöksen. Se ei sujunut niin nopeasti kuin hän olisi halunnut. Maa ei antanut ollenkaan tarttumapintaa, vaan hänen jalkansa vain luisuivat sitä pitkin.
Hot Shot oli menettää tasapainonsa, ja joutui ottamaan maasta tukea käsillään. Hän sai itsensä uudelleen liikkeelle, katse Sideswipessa, joka oli sulkenut omat optiikkansa tiukasti ollakseen näkemättä kohti syöksyvää otusta ja sen hampaita, jotka oli suunnattu iskeytyväksi suoraan häneen.
Sitten Sideswipe osui maahan, ja vaikka pienen hetken ajan väistäminen oli näyttänyt mahdottomalta, hänen onnistui viime hetkellä kierähtää pois otuksen tieltä.
Hot Shot oli tällä välin ehtinyt jo melkein toisen luokse, välimatkaa oli enää vain muutama metri… sitten otuksen hampaat upposivat maahan, hän kuuli kumean räsähdyksen.
Ja sitten hän putosi.
Hot Shot ehti hädin tuskin tajuta maan pettävän hänen jalkojensa alta, kun hän jo iskeytyi johonkin kovaan, putoavien kivien pitäessä jylisevää konserttiaan joka puolella.
Hetken ajan Hot Shot makasi turtana paikoillaan. Sitten hän käännähti kankeasti selälleen, ähkäisten pienesti kivun viiltäessä yhtäkkisesti vasemman olkapään hermopiirejä. Se olikin ollut jo aikaisemmin hieman huonon oloinen, eikä tärähdys ollut selvästikään tehnyt hyvää.
Hot Shot katsoi ylöspäin. Sortuneen maa-aineksin välistä näkyi pieni kaistale taivasta. Optiikkasuojus oli säilynyt onneksi vahingoittumattomana, joten hän näki edelleen selkeästi laskettuaan sen jälleen kasvoilleen.
Ilmeisesti heidän alapuolellaan oli ollut maan sisälle hautautunut rakennus, jonka rakenteet olivat pettäneet otuksen hampaiden iskusta, sen mentyä ohi Sideswipesta.
Sideswipe. Hot Shot kohottautui istumaan(se oli hieman vaikeaa vain yhden käden tuella) ja vilkuili ympärilleen. Ei jälkeäkään toisesta.
"Sideswipe?" hän huhuili. Kuulosensoreissa jylisi edelleen, ja oma ääni kuulosti etäiseltä.
Ei vastausta.
"Sideswipe!" hän yritti uudestaan ääntään korottaen.
Tällä kertaa hiljaista oli ihan pienen hetken, jonka jälkeen kuului kolinaa ja yskintää.
"Olen elossa!" Sideswipe huikkasi jostain. Sanoja seurasi lisää kolinaa, ja pian yksi isomman puoleinen kivi vierähti syrjään Sideswipen kömpiessä esille.
"Aah, selkäni", hän parahti, yrittäen venytellä eri suuntiin. Hän yksi hieman lisää. "Hitto, venttiilini ovat täynnä tomua.."
Hot Shot kävi toisen nopeasti katseellaan läpi. Tämä oli ehkä saanut muutaman naarmun lisää, mutta vaikutti muuten olevan kunnossa. Hän nousi ensin toisen polvensa varaan ja siitä seisomaan.
"Se kävi läheltä", hän totesi, saaden Sideswipelta osakseen virnistyksen.
"Älä muuta sano", hän naurahti. "Olin jo ihan varma että se seivästää minut niillä syöksyhampaillaan, mutta sitten kehoni vain toimi itsekseen ja sain väistettyä."
Hän otti pari varovaista askelta eteenpäin, hapuillen samalla käsillään. Ilmeisesti tälle oli liian pimeää nähdä ilman apukeinoja.
Hot Shot harppaisi toisen luo kivenmurikoiden lomitse ja tarttui tätä olkapäästä.
"Minä näen pimeässä", hän sanoi. "Pidä kiinni, niin yritetään löytää täältä johonkin."
Sideswipe nyökkäsi, ottaen lujan otteen Hot Shotin kädestä.
"Näytä tietä, pomo", hän kehotti. "Minua todellakin huvittaa häipyä, ennen kuin ne löytävät meidät taas."
Pienikokoisempi cybertronialainen värähti.
"Oikeasti, mitä helkkaria ne oikein olivat? Eivät ainakaan mitään normaalia. Näithän sinäkin, niiltä puuttui vaikka mitä osia! Sillä yhdelläkin oli vain puolikas pää! Niiden pitäisi kaikkien universumin lakien mukaan olla kuolleita eikä todellakaan jahdata meitä tai vielä vähemmän hyökätä kimppuun!"
Hänen äänensä kohosi loppua kohden. Sen tajutessaan hän hiljeni kuin seinään, näytti kauhistuneelta ja vilkaisi pikaisesti ylöspäin. Hot Shot tunsi tämän otteen hänen kädestään tiukentuvan.
"Mitä nyt?" hän kysyi.
"Entä jos ne kuulevat meidät?" Sideswipe kuiskasi.
Hot Shot puisti päätään.
"En usko", hän vastasi. "Ne eivät näyttäneet toimivan lainkaan näkönsä tai kuulonsa varassa." Sen verran hän oli ehtinyt laittaa merkille otusten toiminnasta, että niillä vaikutti menneen aina pieni hetki, ennen kuin ne osasivat syöksyä heitä kohden.
"Miten ne sitten osasivat käydä kimppuun?" Sideswipe tivasi.
"En tiedä", Hot Shot kohautti harteitaan. Tai oikeastaan vain oikeaa niistä, sillä vasemmasta sykki edelleen kipu piirejä pitkin koko käsivarteen.
"Luultavasti ne suunnistavat hajuaistinsa avulla."
Sideswipe katsahti uudestaan ylös, ja koska mitään ei kuulunut, hän taisi päätellä heidän olevan niin syvällä, etteivät otukset löytäisi heitä. Ainakaan ihan heti. Olivathan ne kuitenkin löytäneet heidät kaivautuessaan maan alta sen pinnalle.
Hot Shot ei kuitenkaan hennonut huomauttaa tästä Sideswipelle. Tämä oli juuri rauhoittunut sen verran, ettei enää puristanut Hot Shotin sormia lähestulkoon hajalle. Parempi pitääkin tämä rauhallisena.
Hän keskittyi luovimaan heidät kivien lomitse mahdollisimman helppoa reittiä. Kivet alkoivat tosin pikku hiljaa vähentyä, joten he ilmeisesti pääsivät kauemmaksi sortumapaikasta.
Heti laitettuaan tämän merkille, Hot Shot havaitsi seuraavan asian.
"Täällä on käytävä johonkin."
Sideswipe valpastui heti.
"Missä?" hän kysyi, siristellen optiikoitaan ja yrittäen kovasti nähdä eteensä, joutuen kuitenkin saman tien luovuttamaan pimeyden ollessa liian sakeaa.
Hot Shot pidensi hieman askeleitaan, kiskoen toisen perässään eteenpäin. Sideswipe kompuroi hieman ja mutisi jotain protestoivaa, mutta Hot Shot jätti sen huomiotta.
He olivat astelleet paikoiltaan irti roikkuvien ovien ohitse käytävän alkuun. Se ei ollut mitenkään tavattoman pitkä, mutta sen varrella oli silti muutamia ovia. Osa niistä oli edelleen kiinni, mutta osa repsotti avonaisina. Hot Shot vilkuili niiden ohitse heidän kävellessään käytävää pitkin sen toista päätä kohden. Kaikki, joihin hän näki katsoa, olivat typötyhjiä. Kiinni olevissa ovissa oli kaikissa näkyvissä haalistunut kirjain sekä numero, joista ensimmäinen oli jokaisessa sama ja jälkimmäinen näytti pienenevän järjestyksessä sitä mukaan mitä pidemmälle he etenivät, mistä Hot Shot päätteli niiden olevan kaiketi jonkinlaisia varastotiloja.
Käytävän päässä oli samanlainen kaksiosainen ovi kuin siinä päässä, josta he olivat tulleet. Ovet olivat pysyneet pystyasennossa paikoillaan, mutta ne kaatuivat äänekkäästi narahtaen Hot Shotin tönäistessä toista kevyesti.
Hän jäi seisomaan paikoilleen, tuijottaen edessään avautuvan huoneen sisältöä.
"Hot Shot?" Sideswipe huhuili. "Miksi me pysähdyttiin? Mitä siellä on? Kerro jooko, kun minä en näe mitään."
"Minulla ei ole hajuakaan, mikä tuo on", Hot Shot vastasi hetken viiveellä, saatuaan koottua itsensä. "Mutta se näyttää aika hienolta."
Hän johdatti heidät sisälle huoneeseen, Sideswipen tivatessa, mitä hän tarkoitti ja mikä oli hienoa.