Merten taruja
Author:
Mirandel
Genre:
romance, adventure, drama
Pairing:
E/B
Rating:
PG-13
Disclaimer: hahmojen ja alkuperäisen tarinan oikeudet kuuluvat Stephenie Meyerille. Tarinan pikkutyttö on oma keksimäni, samaten ficin tarina on oma, mutta perustuu Stephenie Meyerin kahteen ensimmäiseen kirjaan Houkutus ja Uusikuu.
Warnings: Uusikuun jälkeinen aika. Ei spoilaa Eclipseä.
Summary: Kuulin kauniin ja solisevan, mutta äärimmäisen surullisen äänen hyräilevän sitä samaa melodiaa, jonka olin kuullut unessanikin. Sydämeni tuntui ensin pysähtyvän, mutta alkoi sitten sykkiä nopeasti. Edwardin ilme oli jämähtänyt niille sijoilleen. Hänkin kuunteli melodiaa ja käänsimme yhtä aikaa katseemme merelle päin. Sieltä ääni tuli.
A/N: Tämä idea tuli juhannusyönä puoli neljältä. Eli en tiedä, kuinka kahjo se sitten on. Teki vain mieli kirjoittaa jostakin mystisestä. :)
1. luku Lapsi
"Ai hemmetti!" parkaisin kivusta tuntiessani viillon sormessani. Olin kurkkua leikatessani viiltänyt sormeeni kauniin haavan. Pitelin sormeani piilossa niin itseltäni kuin Edwardiltakin, joka kiiruhti hädissään luokseni.
"Mikä hätänä, Bella?" hän kysyi huolissaan, mutta tajusi äkkiä olla tulematta lähemmäksi.
"Pelkkä viilto vain. Käyn hakemassa laastaria", olin juuri lähtemässä kohti portaita, kun Edward kohotti kätensä estävänä – ja pinkaisi sitten ennen minua yläkertaan. Hänellä kuitenkin kesti. Kuulin, kuinka hän penkoi kylpyhuoneessamme olevaa lääkekaappia.
"Eikö löydy?!" huusin hänelle, vaikka tiesin, ettei huutaminen ollut tarpeen, ottaen huomioon Edwardin loistavan kuulon. Pian hän palasi luokseni huolestunut ilme kasvoillaan.
"Milloin viimeksi olette kurkanneet lääkekaappiin? Se on ihan tyhjillään. Luulisi, että nimenomaan tässä talossa sen pitäisi olla ihan täynnä", hänen kasvoillaan oli pienoinen virne. Nielaisin ja kävin vielä katsomassa keittiön kaapit. Laastareita ei ollut. Haavaani alkoi jomottaa inhottavasti ja tunsin, kuinka lämmin veri sormessani pulppusi pienen suihkulähteen tavoin. Yritin parhaani olla näyttämättä verta Edwardille.
"Reissu Port Angelesiin siis", totesin repäisten paperin palasen talouspaperirullasta, ja painoin sen haavalleni.
"Voitaisiin, vaikka mennäkin, kun aurinkokaan ei paista. Käyn ensin kotona hakemassa sinulle laastaria. Sitä kun Carlisle on tuonut ison kasan sinua varten", Edward virnisti minulle. Hymyni hyytyi kuitenkin pian, kun mieleeni muistuivat kamalat tapahtumat siitä miten muutama veripisara oli aiheuttanut hirvittävien tapahtumien ketjun. Mikään ei ollut enää entisellään sen jälkeen. Minä menetin moneksi kuukaudeksi rakkaani, ja olin vähällä kuolla moneen otteeseen, samoin Edward. Hetken katsottuani häntä mietteliäänä, totesin:
"Hyvä. Niitä tarvitaan varmasti jatkossakin."
"Toivottavasti ei", hän sanoi hymyillen ja painoi kylmät huulensa omilleni. Hän kuitenkin erkani nopeasti ja jatkoi: "Tulen pian takaisin. Älä karkaa minnekään."
Sitten hän katosi kuin salamaniskusta - ennen kuin ehdin edes vastaamaan hänelle.
"En lähde", sanoin huojentuneena hänen suudelmastaan ja tuoksustaan, joka jäi pyörimään keittiöön. Huokaisin syvään, ja tuntui kuin kipu sormessani olisi hävinnyt kokonaan – olin niin huumaantunut Edwardin tuoksusta. Lopulta jalkani vain tutisivat ja päätin käydä pitkäkseni sohvalle. Ei mennyt kuin hetki, kun jo nukuin sikeästi hiljaista untani.
Joku lauloi – tai hyräili. Sanoja ei ollut. Kuuluivat vain kaunis ääni ja melodian solina. Avasin silmäni. Taisin olla vedessä, vaikka ihoni ei tuntenutkaan mitään. Ainoastaan korvani ja silmäni olivat herkistyneet ympäristön tapahtumille. Tosin en nähnyt muuta kuin lainehtivan veden ympärilläni. Pystyin kuitenkin hengittämään – eli unta tämä taatusti oli. En kuitenkaan halunnut herätä. Halusin kuunnella, kuinka jonkun tytön ääni solisi korvissani niin kauniina ja surullisena, että mieleni teki melkein itkeä. Sävelmä oli niin hyvin kaunis. Yritin etsiä katseellani tyttöä, mutta mitään ei näkynyt.
"Bella…", kaunis ääni kuiskasi. Tämä ääni oli kuitenkin erilainen kuin äskeinen – minä tunsin tämän äänen. Se oli Edwardin. Lopulta suljin silmäni unelta ja avasin ne todellisuuteen – ihanaan todellisuuteen. Edwardin kasvot olivat vain muutaman sentin päästä omistani. Hän huokaisi helpotuksesta. Hänen ihana hengityksensä oli vähällä saada minut taas sulkemaan silmäni. Edward näki huumaantuneen hymyni ja ravisteli minua hellästi hereille.
"Bella, hei, oletko kunnossa?" Edwardin ääni värähti kauniina korvaani. Huokaisin ja päätin vihdoinkin ryhdistäytyä. Palasin todellisuuteen ja kävin istumaan sohvalle Edwardin viereen. Hän näytti selvästi huolestuneelta.
"Olen minä kunnossa. Väsytti vain", äkkiä muistin haavan sormessani. Käänsin katseeni sormeen – haavan ympärillä oli sideharsoa. Silmäni laajenivat hämmästyksestä.
"Laastarihan sinun piti vain hakea", muistin.
"Niin piti, mutta otin sideharsoa mukaan varmuuden vuoksi. Eikä meidän tarvitse lähteä Port Angelesiin, kun Carlisle antoi tarpeeksi laastareita ja muita tarpeellisia välineitä", Edward totesi ja näytti selvästi helpottuneemmalta, kun huomasi ajatusteni pelaavan.
"Tajuatko, miten pahasti säikähdin, kun näin sinut makaavan liikkumattomana sohvalla? Sitten tulin luoksesi ja… sinä itkit", hän jatkoi. Tyrmistyin hänen sanoistaan.
"Itkin?"
"Joo. Näitkö pahaa unta?" hän kysyi huolestuneena kietoen kätensä niskani taakse. Huokaisin ja mietin untani. Hymyilin ja pudistin hitaasti päätäni.
"En tavallaan. Olin vedessä, ja joku tyttö lauloi – tai hyräili. Se kuulosti vain niin kauniilta ja surulliselta… En tiedä, oliko se hyvä vai paha uni", sanoin hiljaa painautuessani hänen rintaansa vasten. Yritin muistella melodiaa, mutten saanut sitä päähäni. Muistin vain, että se oli hyvin kaunis.
Vaikka ei ollut mitään varsinaista tarvetta lähteä Port Angelesiin, lähdimme silti. Yhtäkkiä minun teki vain mieli nähdä merta ja käydä muutenkin kiertelemässä kauppoja. Edwardilla ei ollut mitään asiaa vastaan. Ulkona ei kuitenkaan paistanut aurinko, minkä takia hän suostuikin.
Istuimme pian Edwardin harmaassa Volvossa matkalla Port Angelesiin. Satoi vettä, mutta ei kuitenkaan aivan kaatamalla. Auton digitaalinen kello näytti kello viittä iltapäivällä. Meillä oli sopivasti aikaa olla Port Angelesissa. Ei meillä mikään kiire kotiin ollutkaan, sillä Charlie oli lähtenyt viikon mittaiselle kalastusretkelle Kanadan maille.
Kävimme kiertelemässä kauppoja, mutta mitään kivaa ei oikein osunut kohdalle. Tosin yksi paita oli oikein nätti, ja Edwardkin piti siitä, mutta päätin lopulta olla ostamatta yhtään mitään. Kirjakaupassakaan ei ollut mitään järjin ihmeellistä.
"Mitä, jos menisimme rannalle istumaan, kun siellä ei varmasti ole ketään?" ehdotin, ja Edward näytti pitävän ehdotuksesta.
"Kunhan sinä pysyt kaukana vedestä", hän pyysi vetäen minut kainaloonsa. Hän suuteli minua hellästi ja nopeasti. En voinut muuta kuin myöntyä hänen pyynnölleen. Kuka voisikaan vastustaa hänen kaunista katsettaan, suudelmaansa ja kosketustaan? En minä ainakaan.
Meren kohiseva ääni ohjasi meidät tyhjälle hiekkarannalle. Minä olin tietenkin heti kaatumassa upottavassa hiekassa, mutta onneksi minulla oli Edward ottamassa minut kiinni.
"Miksi sinä juokset?" hän kysyi ihmeissään. Katsoin häntä ihmeissäni.
"En minä juokse", intin.
"Etpä tietenkään", hän nauroi tarttuessaan käteeni. Hän puristi sitä hellästi, ja äkkiä sydämeni alkoi lyömään epätahtiin ja niin lujaa, että rintaani melkein sattui. Edward taisi kuulla sen ja hymyili leveästi. Saavuimme noin seitsemän metrin päähän vedestä, mikä oli Edwardin mielestä sopiva välimatka. Hän kääntyi kasvotusten minua kohti ja hymyili. Olin sulaa siihen paikkaan. Tuo topaasin kirkas väri hänen silmissään oli sokaista minut siinä pimenevässä illassa. Sade oli muuttunut tihkuksi.
"Sinun sydämelläsi taitaa olla kovasti asiaa", hän virnisti ja katsoi minua kauniilla hymyllään. Maailma alkoi pyöriä päässäni, kun hänen kasvonsa tulivat hitaasti lähemmäksi. Hän oli liian hidas.
"Niin onkin", enkä voinut itselleni mitään, kun melkein hyppäsin suutelemaan häntä – käteni hänen kaulansa ympärillä. Edward meinasi ensin työntää minut pois, mutta vastasikin suudelmaan intohimoisesti. Hän kietoi kätensä ympärilleni ja nosti minua ainakin kaksikymmentä senttiä ilmaan. Se oli ehkä pisin suudelmamme, mutta silti sekin loppui nopeasti.
Kun huulemme erkanivat, hän henkäisi kasvoilleni:
"Rauhoitupa nyt."
Olin juuri inttämässä vastaan, kun äkkiä kaikki pysähtyi ääneen. Kuulin kauniin ja solisevan, mutta äärimmäisen surullisen äänen hyräilevän sitä samaa melodiaa, jonka olin kuullut unessanikin. Sydämeni tuntui ensin pysähtyvän, mutta alkoi sitten sykkiä nopeasti. Edwardin ilme oli jämähtänyt niille sijoilleen. Hänkin kuunteli melodiaa ja käänsimme yhtä aikaa katseemme merelle päin. Sieltä ääni tuli.
Hivuttauduin hiljaa alas Edwardin sylistä ja horjahdin hiukan, mutta sain koottua itseni ilman Edwardia. Aloin kävellä kohti merta. Ääni ikään kuin kutsui minua luokseen. Ja käveltyäni vain muutaman askeleen, näin, kuinka joku kellui vedessä. Kauhistuin nähdessäni, että se joku oli alaston pieni tyttö. Henkäisin kauhusta ja olin juuri lähdössä juoksemaan tytön luokse, kun Edward pysäytti minut ja sanoi:
"Odota tässä. Käyn hakemassa hänet."
Ja niin hän pinkaisi juoksuun ja oli nopeasti tytön luona. Hän nosti tytön syliinsä ja kokeili sormellaan pulssin. Jotenkin vain aistin Edwardin helpottuneisuuden, vaikka hän olikin niin kaukana ja märkä selkä minuun päin, etten nähnyt hänen ilmeitään. Hän pinkaisi nopeasti luokseni.
"Hän on hengissä", Edward sanoi hymyillen minulle. Huokaisin helpottuneena ja katselin lasta, joka oli harvinaisen kaunis. Hänen hiuksensa olivat platinanvaaleat ja pidemmät kuin Rosaliella. Tyttö taisi olla noin 12-vuotias.
Otin takin yltäni ja käärimme tytön siihen. Tyttö ynähti, mutta nukkui kuitenkin sikeästi. Edward katseli tyttöä herkeämättä, ja kysyi minulta:
"Bella, ei kai nyt sinulle tule kylmä?"
"Ei. Hänet täytyy viedä heti… ööh… lääkä – ",
"Carlislelle", hän sanoi kuin asia olisi päivänselvä ja lähti harppomaan pitkin askelin kohti autoa, joka oli sataman parkkipaikalla.
"Odota! Älä unohda minua!" älähdin, kun Edward tuntui äkkiä unohtaneen minut. Hän nauroi ja lyhensi saman tien askeliaan.
"Unohda sinua? En ikinä. Anteeksi, olin vain ajatuksissani. Hän ei ole tavallinen", sydämeni tuntui jälleen kerran pysähtyvän hänen sanoistaan. Ei tavallinen.
"Mitä tarkoitat?" kysyin vilkuillen ympärilleni kuin katsoen, oliko ketään vakoilemassa. Satama oli autio.
"Selitän autossa. Saat mennä takapenkille hänen kanssaan", hän sanoi ja tottelin kiltisti. Tyttö ei herännyt, kun Edward laski hänet takapenkille niin, että pää laskeutui varovasti syliini. Tyttö ei herännyt silloinkaan, kun Edward paukautti oven kiinni. Lapsi hengitti rauhalliseen tahtiin. Silitin hänen kosteita, suolaisia hiuksiaan. Äkkiä tunsin, kuinka haavaani kirpaisi. Suolavettä oli päässyt sideharson läpi. Purin hampaani yhteen ja siirsin ajatukseni takaisin tähän lapseen.
"Miksi emme voi viedä häntä suoraan sairaalaan? Varmasti hänen vanhempansa etsivät häntä jo. Mitä tarkoitit, kun sanoit, ettei hän ole tavallinen?" kysyin hiljaa, etten herättäisi tyttöä. Edward huokaisi ajaessaan moottoritielle.
"Katso hänen vasenta polveaan. Siinä on haava", sanoi hänkin hiljaa. Tein niin kuin Edward pyysi, ja tosiaankin – polvessa oli verinen haava. Minä en kuitenkaan kauhistunut siitä niin kuin yleensä minun oli tapana verta nähdessäni tehdä. Sen sijaan kiinnitin huomioni muuhun. Silmäni laajenivat ällistyksestä: haava parani itsestään – hitaasti, mutta varmasti. Ihoa kasvoi haavan ympärille ja verenvuoto tyrehtyi. Kohotin katseeni Edwardiin, joka sanoi jotakin sellaista, jota en ollut odottanut:
"En haista hänen vertaan."
"Mitä?" oli siinä ja siinä, etten huutanut. Edward hyssytteli ja katseli meitä taustapeilin kautta. Näin myös hänet ja sen, kuinka hän kurtisti kulmiaan.
"Enkä myöskään kuule hänen ajatuksiaan."