***PIENI VILAUS MENNEISYYDESTÄ JA TULEVAISUUDESTA***
2 maata
17 sotilasta
pikkukylä
6 venäläistä pommikonetta
* * * * *
Se aamu alkoi kuten kaikki muutkin.
Tino heräsi pakkasen purressa kipeästi hänen poskipäitään. Hän keräsi rykmenttinsä liikkeelle ja katseli olkansa yli, kuinka miehet heilauttivat reppunsa ja aseensa olalleen. Hän kääntyi jatkamaan matkaa kohti Venäjää.
Lumi narisi ja narskui heidän kenkiensä alla ja suusta purkaantui höyryä. Ase painoi raskaana olalla ja valkoiset vaatteet eivät pitäneet tarpeeksi kylmää. Tino oli aikanaan lahjoittanut villasukkansa eräälle köyhälle perheelle. Varpaita paleli.
He olivat juuri lähteneet taivaltamaan pienestä kylästä, joka erottui vielä kukkulan rinteellä. Pieni kylä, vaarallisen lähellä Venäjän rajaa. Tino oli yrittänyt saada asukkaat muuttamaan mieltään ja lähtemään turvaan lännemmäksi, mutta he olivat härkäpäisiä. Tino ei voinut kuin hymyillä.
***PIENI HUOMAUTUS SUOMALAISISTA***
He ovat itsepäinen kansa.
Mutta niin on Ruotsikin.
Berwald Oxenstierna oli tullut tähän asti hänen mukanaan Tinon vastusteluista huolimatta. Mies oli seurannut häntä kuin varjo, ase olallaan, suojeleva ilme kasvoillaan. Vaikka hänen pomonsa eivät olleet suostuneet auttamaan Suomea sodassa, Berwald oli kerännyt vapaaehtoisia ja lähtenyt Suomen avuksi.
Tino oli yhtä aikaa helpottunut ja kauhusta kankea. Hänestä tuntui hyvältä pitää Berwald vierellään ja aina vaikeina aikoina miehellä oli tapana kietoa vahvat käsivartensa hänen ympärilleen ja kuiskia sanoja hänen korvaansa. Kukaan ei osannut halata niin kuin Berwald. Kukaan ei osannut antaa hänelle tukea kuin Berwald. Kumpikin on ollut olemassa liian kauan, nähnyt liian paljon.
Monenko ihmisen he olivat nähneet kuolevan ympäriltään? Monenko ihmisen kasvot olivat kadonneet heidän muististaan?
Ja silti Tinoa pelotti. Berwald oli täällä hänen takiaan. Tino tiesi kyllä, että jos tilaisuus tulisi, Berwald hyppäisi mielellään Tinon ja luodin väliin ajattelematta kahdesti.
Ja Tino olisi koska tahansa valmis samaan. Jos Berwaldille sattuisi jotain, Tino ei uskonut jaksavansa eteenpäin. Mies oli hänen vankkumaton tukipylväänsä.
* * * * *
"Jag älskar dig", Berwald kuiskasi hänen korvaansa kun he erosivat kylän reunalla. Tino vain hautautui syvemmälle Berwaldin syliin ja hymyili hiljaa, liian ujona sanoakseen mitään.
Joskus puhumattomuus tulee kalliiksi.
Varsinkin, jos on tulee aika, jolloin on liian myöhäistä sanoa mitään.
* * * * *
Tino kuuli lentokoneiden äänet ensimmäisenä. Hurruuttavat moottorit kiljuivat jostain korkeuksista ja Tino tunsi sisuskalujensa kiertyvän solmuun.
"MAAHAN!", hän huusi miehilleen niin kovaa kuin hänen keuhkonsa kestivät. Miehet seisoivat murto-osasekunnin paikoillaan, tyypertyneenä yllättävästä käskystä. Sen jälkeen he heittäytyivät tottelevaisesti maahan. Tino painui kyyryyn vasten puuta ja sulki silmänsä ja korvansa tiukasti.
Nyt myös hänen miehensä kuulivat äänen.
Yksi parahti kovaan ääneen ja käpertyi kerälle rukoillen Jumalia apuun. Toiset vapisivat vasten jäätävää hankea ja yrittivät parhaansa mukaan pysyä liikkumattomina.
Siinä samassa lentokoneet tulivat näkyviin.
Tino katsoi lähestyviä lentokoneita vapisten. Ääni jylisi hänen korvissaan ja sydän takoi rintaa vasten kuin moukari. Peltilinnut viilsivät taivaan auki rautaisilla siivillään ja lensivät kirkuen heidän ylitseen. Koneet olivat mustia harmaata taivasta vasten.
Tino tajusi huutaneensa vasta kun hänen äänensä oli käheä ja kurkkua poltti.
* *
"Menivätkö ne ohi?", Tino kysyi, edelleen hakien puusta tukea. Hän kampesi itsensä vapiseville jaloilleen.
"Ehkä ne eivät huomanne-", eräs miehistä supatti, ääni oktaavia korkeammalla kuin normaalisti, mutta hänen lauseensa jäi kesken.
Jyrähdys tuntui miesten jaloissa.
Tino ei tuntenut räjähdystä ainoastaan jaloissaan. Hänen silmänsä pimenivät hetkeksi ja jalat hervahtivat tunnottomiksi. Hänen koko kehonsa värähti päästä varpaisiin ja hän kaatui vapisten eteenpäin.
Hän oli kaatunut kasvoilleen ja kylmä lumi suli hänen poskelleen. Hänen miehensä nostivat hänet jaloilleen, yksi häntä edelleen tukien. Tino hengitti raskaasti.
Kirkuvat ihmiset.
Suuri, musta savupilvi.
Kaiken keskellä seisoi Berwald, katse liimattuna pommikoneisiin.
Yksi niistä kaarsi takaisin häntä kohti.
Berwald sulki silmänsä ja hyväksyi kohtalonsa.
Tino veti keuhkonsa täyteen kristallista ilmaa ja huusi tyhjälle metsälle.
"LOPETTAKAA!" Hänen äänensä kimpoili puista ja kallioista. Hänen rintansa rutistui kivusta kasaan. "LOPETTAKAA, LOPETTAKAA! Seis, seis, seis… älkää…" Hänen äänensä hiipui epätoivoisiksi nyyhkäisyiksi. Silmiin kihonneet kyyneleet kastelivat hänen poskensa ja polttivat silmäkulmissa.
Hänen miehensä katsoivat häntä, kaikki neuvottomina.
"He… H-he iskivät kylään…", Tino nyyhkytti, vapisten päästä varpaisiin. Hänen maailmansa pimeni ja kirkastui.
"He iskivät kylään…" Tino vajosi polvilleen. Hänen katseensa oli sumea.
"Lähdetään takaisin. Nyt heti."
* * * * *
Talojen perustukset savusivat ja törröttivät ankeasti vasten taivasta. Puutalot paloivat yksi toisensa jälkeen valtavalla roihuilla ja kipinät iskeytyivät vasten toisiaan ja polttivat tiensä vaatteiden läpi.
Tino tajusi jalkojensa pettävän pian.
Hänen miehensä seisoivat kaikki hänen takanaan, yhtä kauhistuneina edessä seisovasta näystä.
Maa oli painunut kuopalle paikoissa joihin peltilintujen munat olivat iskeneet. Jostain talon sisällä joku kirkui viimeisillä voimillaan pelastusta, joka ei koskaan saapunut. Kaikki mitä he näkivät, oli mustaa, punaista ja roihuava liekkien meri.
Tino oli sanaton. Miten saattoi sataa lunta? Miksi lumihiutaleet polttivat hänen kasvojaan?
Tino lähti kävelemään. Hyvin hitaasti ja jalat vapisten.
"Voi luoja…", hän sanoi hiljaa ääneen, "Voi hyvä luoja…"
***SEURAAVAT KYMMENEN SEKUNTIA***
TINO VÄINÄMÖISEN ELÄMÄSTÄ
Hän kääntyy katsomaan pitkin pääkatua, rauniokuvaa,
joka ennen oli kaunis pikkukylä.
Hän näkee miestensä raahaavan eräästä kuopasta ruumiin ja astuu lähemmäs.
Hän kuunteli hetken kuinka miehet kertoivat löytäneensä erään toisen ruumiin koivunoksilta.
Järkyttyneitä kasvoja ja auki revittyä ihoa. Ensimmäiseksi hän näki lyhyen, vaalean tukan.
Berwald?
Hän tajusi sanoneensa sen ääneen. Hänen miehensä katsoivat häntä varovasti, näyttäen lähes yhtä onnettomilta.
Mies makasi siinä vaaleine hiuksineen, silmät kiinni ja mustikkasilmäinen poika juoksi hänen vierelleen. Ase putosi hänen olaltaan. "Su-san", hän henkäisi epäuskoisena. Tämä oli unta. Todella pahaa, toden tuntuista unta. "Su-san? Herää", Tinon äänessä kuulsi anomus. Hän tarttui miestä olkapäistä ja ravisti aivan hiukan. "Herää, Su-san", ja nyt kun taivas hohkasi kuumuutta ja satoi tuhkaa, Tino piti Berwald Oxenstiernaa paidanrinnuksesta kiinni. "Su-san, ole kiltti." Kyyneleet kamppailivat hänen kasvojensa kanssa. Hänen katseensa harhaili, kuin etsien jotain millä saisi miehen taas liikkumaan. "Su-san, ole kiltti, pahus vieköön herää, minä rakastan sinua. Ala tulla, Su-san, herää, Berwald Oxenstierna, etkö sinä tajua että minä rakastan sinua, herää, herää, herää…"
Mutta mikään ei välittänyt.
Rauniot kohosivat korkeammalle, taivas satoi polttavaa tuhkaa hänen kasvoilleen. Punaharjaiset betonikukkulat. Kyynelten tallaama mustikkasilmäinen poika ravistelee vainajaa.
"Ala tulla, Berwald-"
Mutta mies ei herännyt.
Epäuskoisena, edelleen tyypertyneenä Tino hautasi päänsä Berwaldin rintaan. Hän puristi miehen velttoa ruumista sylissään ja yritti estää tätä retkahtamasta taaksepäin, kunnes hänen oli pakko laskea hänet takaisin poltettuun maahan.
Poika antoi hänet hellävaroin.
Pehmeästi. Hitaasti.
"Voi luoja, Su-san…"
Hän kumartui katsomaan miehen kasvoja. Silmälasit olivat kadonneet. Poskessa oli verinaarmu ja kasvot olivat liassa ja tuhkassa. Vaaleassa tukassa oli hiiltä.
Tino suuteli rakastamaansa maata lempeästi ja uskollisesti huulille. Mies maistui tomulta ja makealta. Pohjoisen kylmältä tuulelta ja viikinkien mereltä. Hän suuteli huulia pitkään, ja kun hän vetäytyi pois, hän kosketti pehmeitä huulia sormellaan. Hänen sormenpäänsä maalasivat Berwaldin kasvonpiirteitä tässä pikkukylän tuhoutuneessa maailmassa.
"Voi rakas Su-san…"
Hän vapisi ja nosti Berwaldin pään lepäämään syliinsä. Tämän jalat ulottuivat edelleen pommikuopan reunalle. Hänen miehensä katsoivat hiljaa kuinka Tino pyyhki miehen otsalta vaaleita hiuksia. Hänen kyyneleensä valuivat loppumattomana virtana hänen poskiltaan, eikä hän edes yrittänyt estää niitä. Yksi tipahti hänen leualtaan Berwaldin poskelle. Tino hymyili murtuneesti.
"Muistatko rakas kuinka tapasimme? Sinulla oli viikinkien kypärä ja minulla poronnahkainen paita. Sinä puhuit outoa kieltä, enkä minä ymmärtänyt sanaakaan. Muistatko mitä sanoit miehillesi kun nostit minut olallesi kuin voittosaaliin?", hänen äänensä horjui. "Sanoit että 'mitä te paskiaiset tuijotatte?'" Hänen sormenpäänsä koskettivat Berwaldin poskipäätä. "Tiesitkö, että minä näin sinut kerran kanteleeni kanssa? Puhdistit sitä kuin arvokkainta aarrettasi." Tino painoi otsansa vasten Berwaldin kylmää, tomuista otsaa. "Minä tulin ja katselin ovenraosta, katselin ja sinä olit kaunis." Tino avasi silmänsä ja katseli Berwaldin suljettuja silmiä.
"Voi pahus että olit kaunis, Su-san…"
Tino alkoi keinahdella edestakaisin, kuin pieni lapsi. Jonnekin hänen kurkkunsa takertui hiljainen, epätoivoinen nyyhkäys, kun hän puristi Berwaldin rintaansa vasten. Hän suuteli tämän olkapäätä – kasvoihin hän ei enää kestänyt katsoa – ja itki katkeransuloisia kyyneleitä.
* * * * *
***ERÄÄN SOTILAAN NÄKÖKANTA***
Pieni tiedotus Berwald Oxenstiernasta:
Hän ei ansainnut kuolla tällä tavalla.
Katselin hiljaa vierestä kuinka eräs sotilasystävistäni laski kätensä Tino Väinämöisen lysähtäneelle hartialle. Hänen koko olemuksensa kirkuu epätoivosta, ja kun hän nostaa katseensa, toivon hartaasti etten olisi ollut näkemässä. Kevätsadetta muistuttavat kyyneleet ovat piirtäneet juovat hänen likaisille kasvoilleen ja hänen silmänsä punoittavat. Hän ei liiku, tuskin hengittääkään ja silmät ovat sumenneet – ehkä kyynelistä.
He eivät ansaitse tällaista loppua.
Kaupunki on hiljentynyt. Kaikki ovat pysähtyneet paikoilleen. Maailma vetää syvään henkeä ja huokaa. Tomu kieppuu hiljaa ja savu saa omatkin silmäni vetistämään. Haisen varmasti savulta ja lialta koko lopun ikääni.
Silloin Tino kohottaa päänsä ja katseensa kohti taivasta, Berwaldin pää edelleen sylissään leväten. Hän kuiskii rukouksensa menneen maailman jumalille, emmekä me, minä ja sotilasystäväni, osaa kuin tuijottaa. Hän vain istuu siinä poltetussa kuopassa, paikassa jota kutsuu maakseen, hänen rakastamansa mies kuolleena sylissään ja kuiskii sanoja kohti tuhkaa satavaa taivasta.
Voiko sydäntä särkevämpää maisemaa enää olla?