Oli kaunis talviaamu, aurinko kimmelsi vasten kauniin valkoista lunta. Tino katseli sitä, se oli hänen mielestään kaunista. Vaikka Tino piti talvesta, hän odotti kesää. Tino sulki silmänsä ja toi mieleen viime kesän, jonka oli viettänyt Berwaldin kanssa.
Berwald saapui huoneeseen tuoden kahta kuppia höyryävää kahvia, eikä Tino huomannut hänen saapumistaan. Tino hätkähti kun Berwald laski kätensä hänen olkapäälleen.
"Ai, Su-san, sinä se siinä vain", sanoi Tino ja katsoi toisen miehen silmiä hymyillen.
"Toin hiukan kahvia, piristykseksi", sanoi Berwald ja hänenkin suupielensä kääntyivät hiukan hymyyn.
Berwald istuutui Tinon viereen sohvalle. Tino otti siemauksen kahvista ja alkoi katsella taas kaunista lumimaisemaa.
"Heh, mietin tässä juuri viime kesää", sanoi Tino, ehkä hieman arasti.
"Mietityttääkö sinua jokin siinä?" kysyi Berwald katsoen Tinoa silmiin.
Tinon kasvoille nousi pieni puna, kun huomasi toisen miehen katseen.
"Ei oikeastaan, mutta silloin asiat olivat niin hyvin", sanoi Tino.
Tino nojasi hieman käteensä.
"Tietenkin nyt on myös, mutta tiedäthän", Tino huokaisi.
Berwald kietoi kätensä Tinon ympärille. Tino punastui jälleen kerran, muttei tehnyt mitään.
"Talvikin on mahtavaa aikaa", Tino kuiskasi ja painoi päänsä vasten Berwaldin rintaa.
"Niin on", Berwald vastasi.
Tinon ja Berwaldin puheenaihe kumminkin siirtyi kesästä kauniisti auringossa kimmeltävään lumeen.
Tino silti odotti kesää, niin kuin hän odotti kesällä talvea. Hän rakasti molempia.