Olipa kerran mies.
Mies, jonka yön sysimustat, sekaisin olevat hiukset sulautuivat kerta toisensa jälkeen sysipimeisiin yöihin, valoa paenneisiin nurkkiin jälkeäkään jättämättä. Mies, joka ei olemukseltaan koskaan olisi voinut erottua normaalien ihmisten seasta, muuta kuin adrenaaliriippuvaisena - miehenä, joka kaipasi elämäänsä enemmän sydämen sykähdyksiä kuin sekuntteja elämässään. Syy, miksi hän lopulta päätti aavan meren takaisten seikkailujen olevan kohtalonsa.
Ja niin hän sitten eräänä päivänä lähti. Avasi lipastot ja repi kaiken tärkeän irti ainokaiseen, karheakankaiseen kangaspussiin, kuin olisi tajunnut elämän olevan käsien läpi valuvia, kuivia kiven murusia.
Liian vähän aikaa. Liian paljon muistoja pois heitettäväksi.
Varastettu pyyntivene ja kodin tuhkaksi menettänyt mies. Vanhemmilleen epäonnistunut nainen. Syrjitty kirvesmies. Sodan jalkoihin jääneet sisarukset."Elämä" -nimisen näytelmän ylläpitäjiä. Maahan tallattuja. Menneisyytensä varjoihin jääneitä. Valosta sokaistuja. Niitä, jotka näkivät totuuden pimeän puolen.
Miehen silmät olivat kuin hiilenpalat. Ne kipunoivat pelottomuutta, joka sai rohkeammankin askeleet hidastumaan, sekä jotain sanoinkuvaamatonta - jotain, joka vain veti puoleensa kaikkia näitä, jolle onni oli kääntänyt selkänsä. Juuri kun pimeys oli sokaissut heidän silmänsä. Juuri kun he olivat polvillaan upottavassa suossa. Juuri kun he olivat valmiina heittämään elämänrippeensa - tuiki tuntemattomat käsipari repi heidät irti vihastaan ja surustaan viittoen heille suunnan. Nauraen heidän huolilleen. Uhraten kuitenkin kaiken päihittääkseen nuo huolet.
Ja kaiken tuon jälkeen hän hymyili leveästi. Kaiken tuon jälkeen hän sanoi ne sanat, joita he olivat kaivanneet pimeydessään. Kaiken tuon jälkeen hän yhä puristi heidän kättään päästämättä irti.