Iltaa~

Tämä on siis ensimmäinen tuotokseni, jonka postaan tänne, ja olisin todella iloinen jos joku antaisi palautetta ja kertoisi kannattaako tätä jatkaa vai ei. Parituksista sen verran, että ainakin sekä AsaKikua ja FrUKia on luvassa, en vain ole vielä päättänyt kumpaa tulee olemaan enemmän. Mahdollisia paritustoiveita kuuntelen myöskin. Hahmoja en omista, ne kuuluvat Hidekaz Himaryualle.

Tip, tip, tip.

"O-onko siellä joku?" kysyi Arthur Kirklandin epätavallisen pelokas ääni.

Tip, tip, tip.

"...No ei sitten..." brittimies mumisi hieman pettyneen kuuloisena, mutta sisältä hän oli erittäin helpottunut.

Arthur mietti miten oli joutunut tähän tilanteeseen; hän istui epämukavassa asennossa jonkun tunkkaisen huoneen kostealla lattialla, silmät ja kädet sidottuina liioitellun tiukasti. Hän epäili sijainniksi jonkin sortin kellaria tai varastorakennusta.

Kuinka kovasti Arthur yrittikin ajatella, hänen mielessään välähteli vain sekavia, alkoholinhuuruisia muistikuvia.

"Oletko varma, että pääset kotiin asti tuossa kunnossa, Iggy?" kysyi silmälasipäinen vaalea amerikkalaismies, hivenen huolestunut sävy äänessään.

"Äh, en minä edes ole kännissä! Voin vallan mainiosti, ahahha-ahhahhaa..." Arthur vakuutti, vaikkei voinut uskoa sitä itsekään. Hän hoiperteli jalkakäytävän reunaan ja viuhtoi käsillään vastaan tulevalle taksille.

Alfred ilmeisesti seurasi perässä, muttei hän ollut aivan varma. Arthur avasi taksin oven ja sopersi kuskille osoitteensa. Kuski sanoi jotain, mikä meni toisesta korvasta sisään ja saman tien toisesta ulos. Arthur käpertyi takapenkille. Päätä huimasi. Väsymys yritti koko ajan selättää brittimiehen, muttei tämä aikonut lannistua ainakaan heti. Viiden minuutin kamppailun jälkeen Arthur tunsi tajuntansa lopulta pimenevän.

Seuraavaksi hän oli herännyt tästä epämiellyttävästä, tuntemattomasta paikasta. Mutta jos Arthur kerran oli mennyt taksiin Alfredin seurassa, miksi ihmeessä hän oli nyt täällä? Hän ei olisi kyllä yhtään ihmetellyt, vaikka se idiootti hampurilaisaivo olisikin jättänyt hänet oman onnensa nojaan.

Tip, tip, tip.

Taas se outo ääni. Oliko huoneessa kenties jokin vuotava vesiputki? Arthurin selkäpiitä kylmäsi. Tämä paikka todellakin oli karmiva, vaikkei hän ollut nähnyt vielä silmäystäkään. Kuka se taas olikaan, joka sanoi näkemisen olevan liian yliarvostettua? Olkoot kuka oli, Arthur todellakin tunsi muiden aistiensa olevan nyt vahvempia kun yksi oli suljettu pois.

Tip, tip, tip.

Yhtäkkiä Arthur tajusi, ettei hänen jalkansa olleet sidottuina. Hän yritti nousta, mutta suureksi pettymyksekseen pyllähti takaisin vasten kylmää kivilattiaa. Mikä niitä jalkoja vaivasi juuri kun piti toimia! Arthur yritti riuhtoa käsisiteitä auki, muttei sekään onnistunut. Turhautuneena englantilainen tyytyi nojaamaan karheaa seinää vasten.

…

…

…

Tip, ti-

"VOI HELVETTI!" Arthur karjaisi raivokkaasti. Hän ei kestänyt enää sekuntiakaan tuota ääntä. Kuinka kauan hän oli täällä edes ylipäätään virunut? Tunnin? Vuorokauden? Arthur ei tiennyt, mutta odottavan aika oli pitkä ja nyt se tuntui sadalta vuodelta. Suolaiset kyyneleet kastelivat vaalean miehen silmäsiteen. Hän puri huultaan kunnes veri alkoi maistua ruosteisena suussa ja kyynelpurot patoutuivat.

Jostain hieman kauempaa alkoi kuulua askeleita ja sitten avainnipun kilinää. Lukko naksahti äänekkäästi ja sitä seuraava ruostuneiden saranoiden narina aiheutti Arthurille pakokauhun tunteen. Taas askelia.

"Mon dieu, mitäs täällä kiroillaan?" kuului kysymys jostain aivan brittimiehen läheltä. Aksentista ei ollut epäilystäkään. Ranskalainen, Arthur sävähti vihaavasti.

"Así, kerrassaan hävytöntä", päivitteli toinen ääni espanjalaisittain.

"Tässäkö tämä superrikollinen nyt sitten on?" Kolmas ääni. Tätä omituista korostusta hän ei tunnistanut. Äänensävy oli muutenkin ärsyttävän mahtaileva. "Olen hieman pettynyt. Aika säälittävän näköinen...ei yhtään mahtava."

Arthurin mieli teki protestoida, mutta hän oli pelosta jäykkä. Kysymykset vilisivät englantilaisen päässä. Mitä nyt tapahtuisi? Ja keille nuo kolme miesääntä kuuluivat?

"Hän voi näyttää harmittomalta juuri nyt, mutta se on vain pelkkää taktikointia", ranskalainen sanoi.

"En kyllä vieläkään usko, että tuo on kaiken pahan alku ja juuri!" mahtailijatyyppi tuhahti.

Mistä ihmeestä he puhuivat? Arthur ei voinut käsittää. Mitä pahaa hän oli muka tehnyt?

"Mutta nuo kulmakarvat! Täsmälleen samanlaiset. Ei niistä voi erehtyä!" espanjalainen puuttui kahden muun keskusteluun.

"Siinä tapauksessa, ystäväiseni, väistykäähän vähän mahtavalta tieltäni. Antakaa minun hoitaa tämä erä."

Arthur värähti peloissaan. Oli hiljaista. Liian hiljaista, kunnes joku huokasi. Askelten lähestyessä uhkaavasti vaalean brittimiehen sydän alkoi takoa hulluna rintaa vasten.

Käännökset:

Mon dieu = Hyvänen aika

Así = Niin