Nimi: Ovi menneisyyteen

Kirjoittaja: EssiTheWriter

Ikäraja/-suositus: T (+13)

Paritus: Tom Valedro / Hermione Granger

Laji/genre: Romance, adventure ja action

Varoitukset: Tulee luultavasti sisältämään seksin ja väkivallan kuvailua tarinan edetessä!

Disclaimer: Mahtava J.K. Rowling omistaa hahmot ja tapahtumamiljöön (paria poikkeusta lukuunottamatta).

Summary: Kauhistuttavien painajaisten riivaama Hermione Granger kohtaa todellisen, ilmielävän painajaisen jouduttuaan ystävineen menneisyyteen viidenkymmenen vuoden taakse... Miten heidän lopulta käy? Pääsevätkö he enää takaisin omaan aikaansa?

A/N: Ficin alku (sis. 1&2 luvut) saattaa tuntua puuduttavalta, kenties tylsältäkin, mutta sinnitelkääpä kunnialla loppuun asti ja haukkukaa vasta sitten, jos siihen on aihetta...

LUKU 1: MUSTAT VARJOT

-------------------------------------------------

Mustat, hyytävät hahmot leijuivat ilmassa aamu-usvan joukossa. Niitä oli kymmeniä ja joka puolella nuorta, kauhistunutta noitaa. Hahmot lähestyivät häntä ahnaasti, hyökkäävin askelin, ja yhtäkkiä yksi niistä lennähti eteenpäin kohti ruskeatukkaista naista taikasauvansa ojossa. Nainen sulki refleksinomaisesti hehkuvat, kullanruskeat silmänsä, jäi odottamaan jonkin kirouksen osuvan itseensä... Ja kun jäätävät ja voimakkaat kädet sitten puristuivatkin tiukasti hänen lämpimälle kaulalleen kirouksen sijaan, tämä kirkaisi tahtomattaankin.

Nuori noita katseli edessään seisovaa hahmoa, joka oli oikeastaan kuin pelkkä synkkä varjo, suuri järkytyksen ja pelon sekainen tunne rinnassaan, sillä hän huomasi pikkuhiljaa ettei saanut enää kunnolla henkeä. Rimpuillen ja sätkien nainen yritti riistää häntä pitelevän varjohahmon otetta itsestään – tuloksetta. Jos hän olisi sillä hetkellä onnistunut katsomaan, edes vilkaisemaankin, sitä häntä kuristavaa hahmoa, hän olisi nähnyt miten se hymyili julman huvittuneesti tumman huppunsa uumenista. Mutta noidalla oli sillä hetkellä tärkeämpääkin ajateltavaa, kuten miten saada se niin kauas itsestään kuin ylipäänsä oli mahdollista.

Juuri sillä hetkellä, kun nainen tunsi lihastensa alkavan rentoutua ja mielensä sumentua oudolla tavalla, hahmo päästi hänestä irti. Ynähtäen hän vaipui kylmään ja kosteaan maahan, kun taas varjot hänen ympärillään muodostivat synkän kujan kulkemaan joukkonsa halki niin, että nainen makasi aivan sen toisessa päässä. Kaulaansa pidellen ja rajusti kakoen nuori nainen kohotti katseensa hyhmäisestä maasta kujan toiseen päätyyn. Kauhun kuolemalta haiseva käsi kahmaisi kiinni hänen sisuksistaan ja käänsi ne ylösalaisin. Nuori nainen näki parin verenpunaisia, kiiluvia silmiä lähestyvän häntä hitaasti pimeydestä. Pakokauhunomainen pelko iski noitaan kuin salama kirkkaalta taivaalta. Hän kohotti kyömyisen sauvansa kohti lähenevää Pimeyden Lordia ja huusi niin selkeästi kuin pystyi:

"Estous!"

Loitsu kiisi kohti häijyä silmäparia ja hetken ajan nainen luuli sen todella osuneen kohteeseensa, mutta sitten hän näki miten se hajosi pieniksi, hopeisiksi kipinöiksi vähän ennen mustanpuhuvan miehen hahmoa. Ilmoille kajahti ilkeä, vertahyytävä ja kolkko nauru, joka sai nuoren naisen niskakarvat nousemaan pystyyn.
"Poistujo... Estous!" noita kirkui silmät kauhusta ammottaen ja singautteli hahmon suuntaan loitsuja, jotka siihen hätään vain sattuivat pälkähtämään hänen päähänsä.

Naisen kauhuksi yksikään niistä ei tehonnut. Ja kirous, joka viimeiseksi tuli hänen mieleensä, tuntui sillä hetkellä kaikkein parhaimmalta, turvallisemmalta ja tämän huulet muodostivat kirkuvat sanat:

"Avada kedavra!"

Kirkas, vihreä valo leimahti sokaisevasti ja siinä samassa se sama kauhea nauru tunkeutui noidan varomattomiin korviin. Ainoa asia, minkä hän enää sen jälkeen näki, oli punainen valosuihku, joka osui häntä rintaan ja sai kaiken menemään pimeäksi...

Hermione Granger heräsi hengästyneenä ja huonovointisena painajaisestaan. Kylmä hiki oli kihonnut tytön otsalle ja helmeilevät kyyneleet noruivat pitkin hänen poskiaan aina kuiville huulille asti, joiden pienestä raosta paistoivat valkoiset, normaalin kokoisiksi kutistetut etuhampaat. Hermione ravisti ruskeaa, sekaista hiuspehkoaan. Viileä tuulahdus kävi hentona tytön lävitse ja tämä kietoi käsivartensa tiukasti ympärilleen hytisten samalla hitusen. Ikkunasta tulvi sisään kuun kirkasta, taianomaista valoa.
"Se oli vain unta... Vain unta...", Hermione vakuutti itselleen puoliääneen ja pyyhki hien ja kyynelten tahraamia, nihkeitä kasvojaan toiseen kämmenselkäänsä.

Hän heitti peiton päältään tietäen, että olisi täysin turhaa enää uneksia nukahtamisesta. Hermione vilkaisi onnellisesti tuhisevaa Parvati Patilia vieressään ja tunsi kateuden pistoksen syvällä sydämessään. Olihan epäreilua, että juuri hänen piti taas herätä keskellä yötä mokomaan painajaiseen, kun oli vielä koeviikkokin ja hän tarvitsi kipeästi unta kaiken sen pänttäämisensä jälkeen. Hermione kuuli jo mielessään Ronin ivalliset sanat ja vahingoniloisen naurun, jotka hän ilman muuta tulisi heti aamiaisella kuulemaan, kun tyttö ilmestyisi kuoleman väsyneenä ja hiukset pystyssä syömään. Ei, Ronin tulisi olla varuillaan. Raskas kokeisiin lukeminen ja todella vähäiset yöunet saisivat Hermionen hetkessä hiiltymään, eikä hän halunnut loukata ystäviään – ei kun heillä oli muitakin murheita... Harry mietti alituiseen Voldemortia ja Tylypahkasta lähtöään ja Ron nyt murehti ja valitti kaikesta vähänkin inhottavasta, kuten tavallisesti. McGarmiwan pistokokeet olivat kai pikkuhiljaa ajamassa häntä hulluuden partaalle...

Hermione käveli nukkuvan makuusalin poikki vanhoillistyylisesti kuvioidulle ikkunalle. Syksyinen maisema sen takana näytti hiljaiselta ja elottomalta. Ainoastaan sisäpihan korkea suihkulähde näytti elävän, kun sen kirkas, puhdas vesi pulppusi rauhallisesti suuressa, kivisessä altaassaan. Kukoistava yö näytti kerrassaan kauniilta ja lumoavalta.

Yhtäkkiä Hermione värähti. Hänen selkäänsä pitkin oli juuri kulkenut jäätävä kylmänväre, joka sai tytön herkän vartalon oitis valppaaksi ja aistit virittyneiksi. Hermione käännähti ympäri ikkunan edessä ja tarkkaili pimeää huonetta edessään sydän pamppaillen. Tyttö pani merkille, että salissa oli melkolailla kylmempi kuin hetki sitten. Jostain kuului vaimea kolahdus, ja Hermione siirsi katseensa salamannopeasti äänen suuntaan. Tyttö näki kirkkaan, hopeaisen välkähdyksen vähän matkan päässä itsestään ja hypähti säikähtäneenä loitommas ennen kuin täysin ymmärsi, mikä se kaiken oli aiheuttanut. Yksi makuusalin pienemmistä ikkunoista lepatti avonaisena ja kolisi vasten huoneen kiviseinää. Hermione naurahti helpottuneena, käveli ikkunan luo ja painoi sen hitaasti kiinni. Ennen kuin tyttö sai sen kokonaan suljettua, hän oli näkevinään tummanpuhuvan hahmon alhaalla synkän suihkulähteen luona ja henkäisi kauhusta. Silmänräpäyksessä tuo varjo, jos sitä edes oli ollut, oli poissa. Jälkeensä se jätti kuitenkin säikähtäneen hiljaisuuden ja jälleen uuden, levottoman yön tytölle, joka kömpi hetken kuluttua takaisin sänkyynsä ja yritti saada epätoivoisesti unen päästä kiinni.

Aurinkoisen ja kirjaimellisesti vapauttavan aamun koittaessa, Hermione oli kirkkaasti ensimmäinen makuusalin tytöistä, joka heräsi ja teki lähtöä Suureen Saliin. Suurin osa tytöistä, Ginny Weasley mukaan lukien, olivat vasta heränneet ihmettelemään Hermionen omituista kiirettä.
"Äitini ja isäni olisivat varmastikin kuin luudalla päähän lyötyjä, jos itse joskus heräisin noin aikaisin", yksi tokaluokkalainen rohkelikkotyttö totesi, kun näki Hermionen katoavan alas oleskeluhuoneeseen vieviin portaisiin.
"Sama täällä, Marquerite", Ginny sanoi tietäväinen palo lämpimissä, pähkinänruskeissa silmissään.

Ruokasalissa oli vielä hiljaista Hermionen saavuttua sinne. Valkoiset kynttilät paloivat hiljalleen salin yötaivaaksi lumotussa katossa. Hermione asteli Rohkelikkopöydän luo ja etsi turhaan Harrya ja Ronia katseellaan. Hän istuutui levottomana aloilleen, kurkotti ottamaan pari leivänpalaa ja voiteli ne sitten pitkin, tottunein vedoin. Kaksi ekaluokkalaista rohkelikkopoikaa tuijottivat tyttöä herkeämättä kauempaa, ja juuri kun Hermione oli tarpeeksi närkästynyt huomauttaakseen siitä heille, Harry ja Ron saapuivat uneliaina hänen luokseen.

"Huomenta, Hermione", Ron sanoi haukotellen ja istahti tytön oikealle puolelle.
"Huomenta!" Hermione sanoi vähän liian ylipirteästi ja sai osakseen kaksi oudoksuvaa katsetta molemmilta ystäviltään.
"Oletko ihan kunnossa, Hermione?" Ron kysyi kohottaen kulmiaan ja vilkaisi nopeasti Harryyn, jonka eittämättä hämmästynyt katse oli myöskin liimautunut tyttöön.
"Miten niin?" Hermione kysyi nopeasti, kuin ei olisi havainnut tilanteessa mitään outoa.
"Ron tarkoitti, että meistä on kiva nähdä sinua pitkästä aikaa", Harry oikaisi nopsaan ja soi Ronille varoittavan katseen, joka iski pojan oitis mykäksi.
Hermione tuijotti lautastaan, jolla lepäsi puoliksi syöty kurkkuvoileipä. Hän näytti äkisti kalvenneen."Varsin oudosti häneltä ilmaistu", tyttö sanoi sitten tylysti ja tyhjensi kurpitsamehua sisältävän pikarinsa yhdellä, isolla kulauksella.Harry ja Ron katsahtivat enemmän ja vähemmän kummissaan toisiinsa. Hermione ei ollut oma itsensä, ja sen näki tottavie kaukaa.

"Kuule, Hermione... Onko jokin vialla? Tarkoitan vaan, että voit kyllä vapaasti kertoa meille kaiken, aivan kaiken – kai sinä tiedät sen?" Harry aloitti hetken kuluttua varovaisesti.
Hermionen ahdistunut katse siirtyi leipälautasesta Harryn tarkkaavaisiin kasvoihin.
"K-kaikki on hyvin", tyttö sanoi epävarmasti ja elehtien siihen malliin, että kuka tahansa olisi ymmärtänyt, ettei hän puhunut totta. Herätessään Hermione oli ollut varma siitä, että kertoisi oudoista painajaisistaan ystävilleen, mutta nyt tyttö suorastaan pelkäsi sen kertomista – aivan kuin joku olisi voinut hyökätä hänen kimppuunsa, jos hän virkkoisi sanasenkin unista.

"Ihan totta, Hermione! Tunnemme sinut liian hyvin – jonkin on pakko vaivata sinua, et muuten käyttäyisi noin... noin omituisesti", Ron sanoi jo hieman närkästyneesti, ja Harry luki suoraan hänen kasvoiltaan, ettei kiukunpuuska alá Weasley ollut enää kaukana.
Sen sijaan, että olisi vastannut pojalle, Hermione nousikin äkisti ylös paikaltaan ja katsahti Roniin omituinen, ikään kuin vihasta vääristynyt ilme kasvoillaan. Hänen tavallisesti niin viisaat ja tuikkivat silmänsä leimusivat vaarallisesti ja kädet olivat puristuneet nyrkkiin. Harry ja Ron tuijottivat ystäväänsä varuillaan, valmistautuen kiukkuiseen sanatulvaan. He tiesivät tytön purkavan vihansa heihin minä hetkenä hyvänsä.

Mutta mitään ei tapahtunut. Hermione pysyi vaiti – eikä liikahtanutkaan. Outo hiljaisuus lankesi koko saliin, kun muutkin aamuvirkut oppilaat olivat havainneet tytön nousseen ylös ja sitten jähmettyneen kuin kangistettu ikään.

"Hermione? Hermione!" Harry huudahti toivuttuaan ensijärkytyksestä. "Hermione, sano jotain! Oletko kunnossa?"
Poika nousi myöskin ylös paikaltaan ja alkoi sitten ravistella ystäväänsä varovaisesti olkapäistä. Tytön iho oli kuin kohmeessa ja hiukset huurtuneet valkoisiksi. Ronia puistatti, kun hän tarttui Hermionen hyhmäiseen käteen. Lähes kaikki Suuressa Salissa olivat jääneet tuijottamaan sitä kammottavaa, omituista näkyä, kun Hermionen vartalo hervahti yhtäkkiä täysin odottamatta veltoksi ja hän kaatui tajuttomana Harry Potterin käsivarsille.

Auringon hellät ensisäteet pyyhkivät nukkuvan noitatytön rauhallisia kasvoja, kun hän hengitti hiljaa sairaalavuoteen hyväilevässä lämmössä. Kahden pojan hahmot näkyivät tummina siluetteina kirkasta aamuaurinkoa vasten, kun tytön silmät revähtivät auki – viimeinkin!

"Hermione!" Harry Potter ja Ron Weasley huudahtivat yhtä aikaa, kun he huomasivat Hermionen palaavan pikkuhiljaa tajuihinsa.
"Ron? Harry?" Hermione kähähti ja nosti toisen kätensä kivistävälle ohimolleen. "Aih... Mi-missä... olemme?"
Pojat katsahtivat helpottuneina, pienesti hymyillen toisiinsa. Tytön puhetyyli kertoi tämän palanneen täysin omaksi normaaliksi itsekseen.
"Tämä on sairaalasiipi. Toimme sinut tänne, kun... kun sait aamiaisella jonkinlaisen – tuota – kohtauksen. Hän sanoi meille sinun olevan täysin kunnossa jo ylihuomenna", Ron selitti innoissaan ja sai vastalahjaksi Hermionelta hurmaavan hymyn.

"Entä... tietääkö kumpikaan teistä, miksi menin pyörtymään sillä tavoin?" Hermione kysyi hetken kuluttua silmänsä sakeina ja puoliummessa.
"Emme varmasti, mutta Pomfrey arveli sitä ajatusten-rikkoja -illuusioksi tai joksikin sellaiseksi... Sen kaltaisia kohtauksia tapahtuu hänen mukaansa vain todella harvoin, mutta ne ovat sitäkin merkityksellisempiä, sillä sellaisen voi saada vain kun joku, tai jokin, tunkeutuu tiukasti ajatuksiimme - tiedäthän? Se kohtauksesi oli kuin onnistuneen okklumeuksen uhrin aivojen kooma -tila", Harry kertoi jännittyneenä ja Hermione huomasi hänen äänensä tärisevän hiukan.
Ron tuijotti tyttöä kiinteästi, tutkivainen katse ruskeissa silmissään ja Hermione tiesi että he kaikki kolme ajattelivat samaa... Kuka oli halajanut päästä käsiksi Hermionen ajatuksiin?

Seuraavan rauhallisen yön Hermione Granger vietti Tylypahkan kotoisan rauhallisessa sairaalasiivessä matami Pomfreyn tarkan silmän ja tiukan valvonnan alla, eivätkä tytön tavanomaiset painajaisunet tummista varjoista piinanneet häntä lainkaan. Ensimmäistä kertaa vähään aikaan Hermione nukkui yön yli ilman häiriöitä aina varhaiseen ja usvaiseen aamuun saakka, joka ajoi hänet oitis herättyään pukeutumaan ja kiiruhtamaan rohkelikkojen oleskeluhuoneeseen hakemaan koulukirjojaan puolen tunnin päästä alkavaa liemituntia varten. Onneksi matami Pomfrey oli suostunut päästämään hänet pois sairaalasiivestä jo sinä aamuna, vaikka olikin tehnyt sen lievästi sanottuna varsin vastahakoisesti.

"Surusanoma!" Hermione sanoi Lihavalle leidille mahdollisimman kuuluvalla äänellä, sillä taulun vanhahko naisihminen liikkui pitkin taulun tummaa safari-maisemaa omiin ajatuksiinsa syventyneenä.
"Ai anteeksi, neiti Granger! En kuullut teidän tuloanne heti", taulu vastasi hetken kuluttua hiljaisella äänellä ja heilahti sivuun seinässä olevan aukon tieltä, josta Hermione kapusi rohkelikkojen täysnäiseen oleskeluhuoneeseen. Monet rohkelikot aloittivat lakkaamattoman supinan heti tytön tultua näkyviin, ja se jos mikä sai hänen olonsa tuntumaan entistäkin epämukavammalta ja ahdistavammalta. Hermione näki Harryn, Ronin ja Ginnyn juttelevan tyhjän takka-arinan ääressä kuluneissa nojatuoleissa istuksien ja riensi oitis heidän luokseen. Ginny Weasleyn punaiset huulet kaartuivat iloiseen virneeseen, kun hän näki Hermionen tulevan heitä kohti.

"Moikka, Hermione!" Ginny tervehti lämpimästi hymyillen ja viittoi Hermionen istahtamaan lähimpään punaiseen nojatuoliin. "Sinä pääsit sitten sairaalasiivestä odotettua aikaisemmin – hienoa."
"Moi, Ginny", Hermione sanoi hymy hänenkin huuliaan koristaen ja nyökkäsi sitten heti perään Harrylle ja Ronille. "Matami Pomfrey oli oudon hyvällä tuulella, kun pyysin häneltä lupaa päästä jo osallistumaan tunneille, etten jäisi jälkeen tehtävissä. Miten muuten on, pojat? Oletteko saaneet siitä selville mitään?"
Harry ja Ron katsahtivat molemmat yhtaikaa hyväntuuliseen Ginnyyn, jonka hymy näytti hyytyvän hänen huulilleen, kun hänen veljensä tavoitti tytön katseen.
"Hyvä on, hyvä on! Minä lähden nyt niin saatte puhua asioistanne kaikessa rauhassa", Ginny sanoi ja kuulosti hivenen närkästyneeltä.
Ennen kuin tyttö nousi lähteäkseen, Hermione pani merkille, että hän viivytti katsettaan mahdollisimman pitkään Harryssa, joka yritti väkisin tuijottaa täysin päinvastaiseen suuntaan.

Ginnyn kadottua ihmisvilinän joukkoon, kolmikko veti tuolinsa lähemmäs toisiaan ja odotti sitten huoneen jo entuudestaan korkean melutason kohoamista ennen kuin alkoivat puhua toisilleen vikkelästi."Minä... en ole tainnut olla teille aivan rehellinen viime aikoina", Hermione aloitti puhuen varovaisella ja hiljaisella äänensävyllä. "Teidän kun tulisi tietää - öh – yksi asia..."
Harry liikahti levottomasti Ronin suuntaan, kun tyttö alkoi pitkän kertomuksensa karmivista varjoista ja huppupäisestä hahmosta, jolla oli punaiset, karmivat silmät.

"Ja sinä todellakin uskot, että se punasilmäinen hahmo on Tiedät-kai-kuka?" Ron kysyi heti, kun Hermione ehti päättää viimeisen tavun kertomuksestaan.
"Oletettavastikin, kyllä", Hermione vastasi tuttu näsäviisaus ja kaikkitietävyys äänestään erottuen ja Ron pudisti epäuskoisena punaista hiuspehkoaan.
Harry oli vaiti. Hän ei ilmeisesti kyennyt kuin tuijottamaan nokista tulisijaa lasittuinein silmin ja rummuttamaan sormillaan heidän kolmen välissä olevaa matalaa puupöytää.
Rohkelikkojen oleskeluhuone oli äkisti tyhjentynyt sekä hiljentynyt, ja Hermione tajusi että he olivat jääneet kolmisin. Kello näytti neljää minuuttia vaille kahtatoista. He myöhästyisivät liemitunniltaan pian!

"Harry! Ron! Kuhnusarvion liemitunti alkaa aivan näillä minuuteilla!" Hermione kirkaisi hädissään ja osoitti kelloa käsi täristen. Pojat hätkähtivät mietteistään. He seurasivat hätääntyneen ystävänsä esimerkkiä, sieppasivat koululaukkunsa ja katosivat sitten tämän vanavedessä muotokuva-aukosta autiolle käytävälle. Kun he lähtivät juoksemaan kohti tyrmiin vievää, jyrkkää portaikkoa, alkoi heidän takaansa kuulua Lihavan leidin kauheaa kirkunaa:

"Joutukaahan jo siitä, Harry, Hermione sekä Ron,
voi mitä myöhästymisestä seuraiskaan, oijoi tavaton.
On kello jo paljon, tiedetään me taulutkin se,
pian alkaa tunnit, hävetkää jos myöhästymisenne
seuraus on oppitunnin alun venyminen, viive..."

A/N: No niin! Nyt olette lukeneet ensimmäisen luvun ficistä Ovi menneisyyteen. Kertokaahan (eri toivotussa) palautteessa rehellinen mielipiteenne ficin alusta... :) Kiitos!

Toinen luku tulossa ennemmin tai myöhemmin...!