A/N: Aihe on pyörinyt päässäni pidemmän aikaa. En koskaan pitänyt sarjakuvaa "Vader's Quest" kovin onnistuneena, joten halusin löytää sille vaihtoehdon. Kyseessä on myös uudelleen kirjoitus vanhasta tekstistäni, toivottavasti nyt vähän selkeämpänä.Tarina on myös käynyt pienoista muokkausta lähiaikoina. Olen poistanut aikaisempia kohtauksia ja lisännyt tilalle jotain uutta.
En omista Star Wars:ia. Lainaan vain henkilöhahmoja sekä GFFA-universumia ja palautan sitten takaisin paikoilleen.
- - - - - - - - - -
Prologi
- - - - - - - - - -
Sinä aamupäivänä satoi. Ei tavallisia sadepisaroita, vaan suuria, helmiäismäisiä vesikarpaloita. Ne maistuivat suolaisilta. Leia kokeili yhtä pisaroista, työnsi kielensä ulos ja maisteli kimmeltävää nestettä, mitä satoi Yavinin taivaalta.
Taivas itkee, Leia pohti. Taivas itkee puolestani, itkee kuolemaa.
Ajatus oli lapsellinen, mutta sopi Leian olotilaan. Tuntui omituiselta olla keskellä tätä kuhisevan vilkasta elämää ja samalla tietää, että vain hetkiä aiemmin tuhat, ei enemmän – jopa miljoona ihmistä oli menettänyt henkensä. Hänen toimestaan. Katsoi sitä miten päin tahansa; hän oli syypää heidän kaikkien kuolemaansa.
Kaikkein pahinta, Leia pohdiskeli seistessään muinaisen kivipyramidin kielekkeellä ja katsoessaan maisemaa, joka aukeni hänen alapuolellaan; sumua joka kietoi vehreän viidakon latvat kosteaan kaapuun; harmaankalpeaa maisemaa, jonka uumenista kantautui viidakoneläinten ääniä: nau'untaa, siritystä, sirkutusta. Pahinta ei ollut se mitä hän oli uhrannut. Vaan se, että se ei tuntunut miltään. Ei yhtään miltään.
Näinkö se menee? Leia pohti hajamielisesti. Varastiko unelman todeksi todistaminen samalla unelmalta sen sielun? Siitäkö hänen äitinsä oli häntä varoittanut? Hyvin mahdollista.
Leia huokaisi laskien katseensa. Hän ei voinut syyttää ketään, sanoa olleensa tietämätön päätöksensä seurauksista, kieltää valintaansa. Ei. Leia pudisti päätään ja astui taemmas sateen yltyessä yhä kiivaammaksi ja rapistessa ikivanhaa kivikatosta vasten, valuessa vuolaina virtoina maahan. Yavinin rankkasateet eivät kestäneet koskaan kauan. Pian aurinko paistaisi jälleen kerran ja kuivaisi taivaan. Mutta tämän hetken ajan Leia antoi itsensä kuunnella sateen lohdutonta ääntä ja pohtia omia valintojaan.
Hän ei voinut syytää ketään. Edes itseään. Syyttämiseen liittyi aina valinnan mahdollisuus, valinnan ja vastuun tiedostaminen. Mutta totuus oli se, että hänellä ei ollut koskaan ollut valinnanvaraa. Ei minkäänlaista. Se oli hänen nimiperintönsä. Hänen syntymäoikeutensa ja kohtalonsa.
Leia tunsi kirpaisun rinnassaan. Hän sulki silmänsä ja kätki luomiensa taakse kyyneleet, mitä ei vuodattaisi tänään eikä huomenna. Sen hän oli tajunnut ensi hetken voitonhuuman haivuttua ja jätettyä jäljelle vain muistoja kuolemasta ja menetyksistä. Hän ei tulisi itkemään. Hänellä ei ollut enää sydäntä siihen. He olivat voittaneet, mutta millä hinnalla?
Leian sisintä poltteli aution avaruuden kaltainen kylmyys. Se oli saapunut Kuolemantähden jälkeisenä yönä eikä jättäisi häntä enää koskaan. Mutta hän oli Alderaanin prinsessa Leia Organa. Hän oli kuka hän oli, ja siksi hän kestäisi, liittyisi juhlaväen joukkoon ja iloitsisi muiden kanssa. Se oli hänen velvollisuutensa hänen tovereitaan ja kuollutta maailmansa kohtaan. Isäänsä kohtaan.
Kuolleet olivat kuolleet, mutta elävät elivät edelleen. Se olisi hänen voittonsa ja saavutustensa hinta ja vain sen verran hän oli valmis niistä maksamaan. Ei yhtään vähempää eikä enempää.
Leia käänsi selkänsä udun peittämälle viidakolle ja kuoleman ajatuksille. Hän jätti näköalaterassin taakseen tietäen, että häntä odotettiin. He olivat voittaneet ja hänen kuului liittyä riemuitsevien joukkoon.