Hän seisoo keskellä tummaa, mutta kiiltävää laattalattiaa. Ainoat vaatteet, jotka hänellä on päällään, on pyjama. Lattia on kylmä. Hän katselee ympärilleen varoen tietämättä olinpaikastaan saatika miten sinne oli päätynyt. Hänen ympärillään ei ole muuta kuin tyhjyyttä silmänkantamattomiin. Taivastakaan ei ole näkyvissä sumun vuoksi.
Hiljaisuus täyttää hänet ahdistuksella. Hän tahtoo huutaa, mutta yrittäessään huomaa tukehtuvansa. Pystymättä hengittää, hän romahtaa laatoille. Ennen tajuntansa menettämistä hän kuulee moottoripyörän lähenevän. Se pysähtyy juuri hänen vierelleen niin, että hän näkee eturenkaan ja kenkäparin, jonka kärjissä on piikkejä, kävelevän kiireesti häntä kohti. Metallikyntinen tumma käsi yrittää kurottaa häneen kuin yrittäisi auttaa, mutta hän menettää tajuntansa.
Auringon ylitsepääsemätön kirkkaus paistaa hänen silmäluomiensa läpi. Hän narisee ja kääntää kylkeä, nauttien vielä hetken ennen kuin hypähtää pystyyn ja tuijottaa kelloa yöpöydällä. Hän alkaa kiroilemaan. "Ei hitto, on jo liian myöhä. Se kauhee pakkolaitos on jo pannu ovensa kii." Vaatekasa, jonka hän oli sijannut yöpöydälleen illalla on nyt myttynä lattialla. Jokatapauksessa hän vetää ne päälleen ja kävelee alakertaan. "Se hiton mamma suuttuu jos se näkee mut nyt.." Hän laittaa hiljaa kenkänsä jalkaan ja livahtaa ulos takaovesta, kaksikymppinen taskussaan.
Kuja toivottaa hänet tervetulleeksi ilmalla joka muistuttaa lehmän henkäisyä. Muutaman askeleen päässä takaovelta hänellä on varasto, jossa hän piilottelee moottoripyöräänsä ja muutamaa muuta tavaraa joita hän ei saisi vielä omistaa. Hän vetää sen ulos varastosta, vetää nahkatakin päälleen ja laittaa päähänsä kypärän. Avainketju helisee hänen laittaessaan ovea lukkoon. Nyt hän voikin vain hypätä prätkänsä selkään ja kaahailla huolensa pois... Heti kunhan on käynyt tankilla.
Ilta alkaa taittumaan yöksi ja hän on matkalla kotiin. Hänen puhelimensa pirisee ilmoittaakseen tekstiviestistä. Hän ottaa sen esiin ja alkaa lukemaan. Se on mummolta. Hän alkaa kirjoittamaan, että on jo matkalla kotiin ja etsii hymiötä. Yhtäkkiä joku nostaa hänet prätkältään.
RÄKS.
Hänen moottoripyöränsä räsähti päin betoniseinää sadan kilometrin tuntivauhdilla. "Muista pitää katsees tiessä, Emma." Emma kääntää päänsä pitelijänsä suuntaan, mutta hän seisoo jo omilla jaloillaan kun huomaa miehen sumuisten kasvojen ja läsnäolon haihtuvan. Ainoa asia mitä hän näki, oli miehen hellä hymy. Hän seisoo siinä, hämmentyneenä, miettien mitä juuri tapahtui. Hetken päästä Emma hyppää bussiin ja jatkaa sillä matkaansa kotiin.
Mummo katselee uutisia. Siellä kerrotaan jo mystisestä moottoripyöräonnettomuudesta ja ihmetellään, kun kuljettajaa ei ole löytynyt puhumattakaan sormenjäljistä. "Ai nii, mä tulin jo." Mummo kääntyy ympäri ja hymyilee: "Otahan ruokaa. Tyttöraukka et oo syöny vissiin mitään tänäpänä." Mummo vaikuttaa vähän turhan kiltiltä, mutta hän päättää kumminkin syödä. Ainakin kunnes näkee mitä on ruokana - läskisoosia. Keittiön pöydällä on lappu: "Tiedän että kuorsasit koko päivän pedissä. Pistähän poskees. Jos löytyy roskista niin saat kyllä muuttaa omilles." Kylmät väreet kulkevat pitkin Emman selkää. Jokatapauksessa hän vain laittaa itselleen annoksen ja toisen pikanuudeleita, kävellen molempien kera huoneeseensa. Läskisoosi meni hänen roskakoriinsa ja hän hyvällä mielellä hörppi nuudelinsa kulhosta. Ennen nukkumista hän katseli sosiaalisesta mediasta kissavideoita.
Emma näkee miehen nahkavaatteissa. Mies pakenee henkensä edestä. Aivan kuin miehellä olisi metallinen häntä. Hän ei voi lopettaa tuijottamista. Mies yrittää juosta prätkällensä, mutta siihen osuu luoti ja se haihtuu ilmaan. Mies kompastuu ja huutaa Emman suuntaan sumun läpi: "JUOKSE!" Tämä ääni kuulostaa tutulta Emman korvissa. Hän putoaa vajoamaan ja jatkaa vain putoamista.
Yhtäkkiä Emma kolauttaa päänsä yöpöydän kulmaan. "Vittu." Hänen puhelimensa ilmoittaa uudesta viestistä, joka on saapunut aivan oudosta numerosta, johon ei voi vastata. "Auta. Mä tarviin sua." Emma ajattelee tämän olevan pilailua ja painaa päänsä takaisin tyynyyn. Hänen unensa on levotonta loppuyön, nähden uudelleen ja uudelleen saman kohtauksen.
Aamulla hän pääsee ajoissa ylös sängystä huomaten uuden tekstiviestin. "Sun on uskottava mua. Aika on vähissä." Emma antaa viestin olla ja raahautuu kouluun. Tosiaan tämä oli turhaa, sillä hän nukkuu koko ensimmäisen oppitunnin. Nukkuessaan hän näkee saman miehen uudelleen, joka pitää kättään kyljellään aivan kuin yrittäisi peitellä haavaa. Haavasta nousee kimaltelevia hiutaleita. Miehen ulkomuodosta ei saa oikein selvää mutta Emma on varma, että se on se sama mies. Miehen huulet muodostavat kaksi sanaa: "Mä kuolen." Kun hän yrittää kurottaa miestä kohti auttaakseen, hän herää samasta asennosta pulpetistaan saman tuskastuneen ilmeen kera. Kaikki muut tuojottavat häntä. "Ei tää herranjumala voi olla totta."
"Tämä on täysin todellista" vanhan miehen ääni sanoo Emman pään sisällä. "No mitäs hemmettiä nyt?" Emma kiroaa jälleen. "Etsi pukukopista lokero 322. Hän odottaa sinua." Epäröinnin jälkeen hän livahtaa terveydenhoitajan huoneeseen, ottaa ensiapulaukun matkaansa ja menee poikien pukuhuoneen ovelle. Lokerot kahdestasadasta ylöspäin sijaitsevat siellä. Emma avaa oven ja hiipii sisään toivoen, ettei kenelläkään ole liikuntatuntia. Hän löytää oikean lokerorivin ja numeron 322. Ovessa lukee nimi ja numeroiden 3 ja 2 väliin on yritetty laittaa pilkku. "Markus... Ai niin, se uusi oppilas." Ovi ei ole lukossa. Kunnon jännityspurkauksen kera hän nykäisee oven auki nähdäkseen vain syvän pimeyden, joka saa hänet kurottamaan sisälle.
Emma menettää tajuntansa.