Hän ei koskaan ollut uskonut, että tilanne etenisi tähän. Ei uskonut joutuvansa koskaan tekemään valintaa. Valintaa, joka muuttaisi koko hänen elämänsä kenties lopullisesti. Mutta nyt ei ollut enää vaihtoehtoja. Hän oli antanut tilanteen päästä liian pitkälle. Nyt olisi lopullisen valinnan aika. Hän oli luullut tehneensä valintansa jo aikoja sitten, mutta ratkaisu ei tuntunut enää niin itsestään selvältä. Nyt oli vihdoin aika kohdata totuus...
... ...
Elena istui ikkunalaudallaan kirjoittaen päiväkirjaansa ja miettien päivän tapahtumia. Viime aikoina oli tapahtunut aivan liikaa ja loma olisi tarpeen. Oikea loma. Milloin hän viimeksi olikaan saanut oikeasti rentoutua ja nauttia olostaan? Aivan liian pitkä aika sitten. Jokainen rentoutumisyritys oli valunut hiekkaan. Aina oli ollut jotain pilaamassa sen. Elenan mieleen palasi Damonin kanssa Georgiaan tehty retki. Tai eihän se retki ollut vaan enemmänkin kidnappaus. Mutta silloin Elenalle oli ollut hetki hauskaa. Hetki irrallaan omasta elämästä. Mutta sekään ei ollut päättynyt hyvin. Ja Georgian jälkeen oli tapahtunut paljon. Liikaa. Isobel. Katherinen paluu. Elijah. Ihmissudet. Auringon ja kuun kirous.
Mikään ei tulisi olemaan enää ennallaan. Elenan elämä tulisi luultavasti olemaan pakoilua aina. Kirottu veriside. Miksi hänen piti olla Petrovan kaksoisolento. Miksi mikään hänen elämässään ei voisi olla normaalia? Hän olisi kaikkien kirouksesta tietävien vampyyrien ja ihmissusien maalitaulu ikuisesti. Mutta Elena tiesi ratkaisun. Hän voisi valita helpon tien ja seurata Katherinen jalanjälkiä. Mutta Elena ei kenties ollut valmis siihen. Ei siitä oltu tietenkään edes koskaan keskusteltu. Katherine oli ainut, joka oli vihjannut Elenalle, että olisi helpompi ratkaisu, kun yrittää turhaan taistella. Mutta ei. Elena tiesi, että Stefan ei suostuisi tuomitsemaan häntä ikuiseen verenkiroukseen, jota itse kantoi. Ei vaikka he saisivat olla yhdessä ikuisesti. Elena tiesi kuinka paljon Stefan halveksi sitä mikä oli ja tiesi, ettei ikinä haluaisi Elenalle samaa.
Ei Elena itsekään tiennyt halusiko sitä. Mutta hän tiesi olevansa valmis uhraamaan itsensä rakkaidensa puolesta jos tarve vaatisi. Stefan ei hyväksyisi sitäkään. Hän kutsui Elenaa marttyyriksi, kun tämä edes mainitsi asiasta. Miksei Stefan voinut vain ymmärtää, että oman hengen uhraus olisi kaikkein helpoin vaihtoehto kaikille? Se pelastaisi kaikkien muiden hengen. Mitä yhdestä hengestä jos kymmenen voitaisiin pelastaa. Stefan. Damon. Jeremy. Bonnie. Jenna. Ja kaikki muutkin rakkaat olisivat turvassa jos Elena voisi vain luovuttaa ja uhrata oman henkensä. Mutta ehkä olisi vielä aikaa taistella ja pohtia tilannetta. Elena voisi tehdä varasuunnitelma mikäli taistelusta ei tulisi mitään. Suunnitelman pitäisi vain pysyä visusti salassa. Kukaan ei saisi tietää siitä.
...
Damon kaatoi drinkin itselleen ja istahti takkatulen ääreen. Hän pyörittele lasia mietteliäänä kädessään maistellessaan kallista vuosikertaviskiään. Miten oli mahdollista, että hän oli langennut naiseen, vaikka oli vannonut itselleen ettei niin tapahtuisi enää ikinä. Ei Katherinen jälkeen. Se oli haava, jota kirveli vieläkin aivan kuin siihen hieroisi suolaa. Hän oli rakastanut Katherinea aidosti yli 100 vuotta. Oli tehnyt kaikkensa pelastaakseen tämän hautaholvista vain saadakseen selville, ettei tämä ollut ikinä ollutkaan koko holvissa. Vain saadakseen selville, että Katherine ei ollut koskaan rakastanut häntä. Vain Stefania. Aina vain Stefania. Pientä oravilla elävää säälittävää kultapoju Stefania.
Mutta Elena ei tietenkään ollut Katherine. Ei lähimaillakaan. Elenassa ja Katherinessa ei ollut mitään muuta samaa kuin ulkonäkö. Mutta Elenakin rakasti Stefania. Miten oli mahdollista, että molemmat naiset, joita Damon oli koskaan rakastanut, rakastivat hänen säälittävää pikkuveljeään. Katherine tietenkin saisi tehdä mitä halusi. Rakastakoon ketä halusi, halutkoon ketä halusi. Damon oli pessyt kätensä hänestä. Se narttu voisi juosta vaikka seipääseen.
Mutta Elena. Ihana, suloinen, taistelunhaluinen Elena. Elena, joka oli valmis vaikka uhraamaan oman henkensä rakkaidensa puolesta. Damon tiesi, että Elenalla oli tunteita häntä kohtaan. Elena ei ehkä myöntänyt niitä, mutta Damon tiesi niiden olevan olemassa. Hän tunsi sen kipinän heidän välillään. Se oli kuin sähköä. Sitä ei voinut kieltää. Jopa Stefan tiesi sen olemassaolon. Sen näki hänen silmistään ja siitä miten hän kosketti Elenaa. Sen näki hänen omistavista elkeistään, jotka oli tarkoitettu vain Damonin silmille. Heidän välinsä saattoivat olla paremmat kuin pitkään aikaan, mutta kaikki ei ole sitä miltä näyttää. Damon tiesi, että kilpailu veljesten välillä oli yhä kesken.
Pinnan alla kuohuivat tunteet, joita ääneen ei sanottu. He saattoivat tehdä yhteistyötä yhteisen hyvän eteen ja saattoivat olla hetkellisesti ystäviä, mutta Damon tiesi paremmin. Hän tiesi, ettei voisi ikinä antaa anteeksi Stefanille sitä mitä tapahtui Katherinen kanssa. Se oli jättänyt liian ammottavan haavan, joka ei paranisi lopullisesti ikinä. Lisäksi Damon tiesi, että syvällä sisimmässään Stefan piti Elenaa Katherinen korvikkeena. Stefan oli rakastanut Katherinea ja oli tullut Mystic Fallsiin hakemaan Elenasta Katherinen toisintoa. Stefan ei ikinä myöntäisi sitä, mutta se oli totuus. Damon taas rakasti Elenaa omana itsenään. Hän ei ollut koskaan erehtynyt pitämään heitä samana henkilönä.
Katherine ja Elena olivat niin erilaisia, kuin aurinko ja kuu. Pikku hiljaa Damon alkoi jopa erottaa heidän ulkonäössään aivan pieniä eroavaisuuksia. Niin pieniä, ettei niitä huomannut ellei ollut vertaillut kahta naista todella pitkään. Ja Damon oli. Silloin vuonna 1864 hän oli katsellut Katherinea niin paljon, että tunsi pienimmänkin yksityiskohdan hänestä. Ja nyt. Palattuaan Mystic Fallsiin hän oli seurannut ja katsellut Elenaa lukemattomia tunteja. Tunteja hän oli vahtinut Elenan unta, tunteja seurannut häntä kun kukaan ei tiennyt. Salaa varjoista hän oli tarkkaillut. Nyt hän näki jo selvästi silmien aivan hienoisen värieron. Aivan pikkuruisen eron huulten muodossa. Erot olivat niin pieniä, että luultavasti kukaan muu ei huomannut niitä. Ei edes Stefan.
Mutta Stenin ei tarvinnutkaan olla se, joka vaani hiljaa varjoissa odottaen ja tarkkailleen. Stefanin ei tarvinnut painaa mieleensä noita uskomattoman kauniita piirteitä, jotta voisi yksinäisyydessään muistaa ne ja kuvitella mitä voisi tehdä noille pehmeille huulille jos vain saisi mahdollisuuden. Mutta ei, Stefan sai olla se, joka katsoi suoraan noihin kauniisiin ruskeisiin silmiin ja sai suudella noita täyteläisiä upeita punaisia huulia. Mutta se tilanne tulisi muuttumaan. Damon vannoi, että vielä hän saisi voitettua Elenan sydämen itselleen. Vielä se päivä koittaisi.
...
Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja aamu valkeni lämpimänä. Virkeänä Elena nousi ylös sängystään ja jäi katselemaan kirkasta taivasta. Pitkästä aikaa hän oli nukkunut hyvin ja ilman pelkoa. Hän oli edellisiltana miettinyt tarkkaan tilannettaan ja oli tehnyt päätöksensä ja tunsi olonsa helpottuneeksi ja pelottomaksi. Hän tiesi sen olevan ainut oikea ratkaisu, eikä häntä kaduttanut päätöksensä yhtään. Hän tiesi, ettei Stefan hyväksyisi hänen päätöstään, mutta Stefanin ei tarvitsisi tietää. Kenenkään ei tarvitsisi. Elena voisi elää elämäänsä mahdollisimman normaalisti kunnes sopiva tilaisuus tulisi. Nyt hän halusi vain nauttia elämästään, sillä vihdoin valtava taakka tuntui pudonneen hänen harteiltaan.
Elena käännähti aikeenaan mennä kylpyhuoneeseen suihkuun ja pukemaan päivän vaatteet ylleen, mutta törmäsi johonkin kovaan ja hengähti.
"Damon! Mitä ihmettä teet täällä tähän aikaan? Tai mitä ylipäätään teet täällä ollenkaan? Tajuatko ollenkaan miten säikähdin? Sitä paitsi minun pitäisi olla jo menossa suihkuun. Olen kohta myöhässä koulusta, eikä minulla ole nyt aikaa viivytellä minkään pelleilyjen kanssa, eikä varsinkaan aikaa saada sydänkohtausta. Mitähän Klaus siitä pitäisi, että hänen arvokas kaksoisolentonsa kuolisi sydänkohtaukseen? Eikös ideana ollut pitää minut hengissä ja turvassa, eikä säikytellä kuoliaaksi?"
"Alan pitää tuosta sinun huumorintajustasi. Mutta en kyllä usko, että sinua mikään säikäyttäisi sinua. Varsinkaan minä. Luulisi sinun jo tottuneen siihen, että ilmestyn sinne mihin huvittaa ja juuri silloin kun huvittaa. Itse asiassa ajattelin, että voisimme pitää tänään vapaapäivän. Pitää vähän hauskaa. Ehkä jotain vähän samantyyppistä kun Georgiassa, mutta ilman kostonhimoisten vampyyrien hyökkäyksiä tai muuta vastaavaa. Irrotellaan vähän. Koulu odottaa kyllä ja yksi vapaapäivä ei tekisi pahaa. Ihan pientä viatonta hupia vain, kunniasanalla. Konsultoin jo Stefaniakin ja hän on ystävällisesti suostunut luovuttamaan henkivartijan roolin yhdeksi päiväksi." Damon vastasi tuttu virnistys suupielessään.
Tietenkään hän ei ollut sopinut Stefanin kanssa mitään, mutta kerrankin siitä Katherinen pirulaisesta oli jotain apua. Damon oli suostutellut Katherinen tekemään kanssaan sopimuksen, johon tämä oli ollut enemmän kuin valmis. Tietenkin juttu paljastuisi myöhemmin, mutta se olisi sen ajan murhe. Yksi päiväkin Elenan seurassa oli tyhjää parempi. Katherine oli suostunut esittämään Elenaa tämän päivän. Molemmat hyötyivät. Damon saisi päivän Elenan kanssa ja Katherine taas saisi päivän rakkaan Stefaninsa kanssa. Ja Damon tiesi, että Katherine pystyi esittämään Elenaa niin hyvin, että Stefan menisi lankaan yhden päivän ajan.
"Enpä tiedä. Oletko aivan varma tästä? Meidänhän piti elää hiljaiseloa ja suunnitella miten saamme Klausin peitotuksi, eikä lähteä minnekään rellestämään." Elena mietti.
Toisaalta, hän oli kyllä päättänyt nauttia elämästään vielä hetken. Ja loma tosiaan tulisi tarpeen, mutta lähinnä hän oli ajatellut jotain romanttista Stefanin kanssa.
"Älä viitsi stressata. Stefan sanoi, että hänelle olisi muutenkin yksi idea josta hän haluaisi puhua Bonnien kanssa. Ei sinua siinä tarvita. Ansaitset yhden vapaapäivän. Lupaan olla tunnollinen henkivartija ja pitää huolta, että homma ei luisu käsistä. Ei mitään rellestystä. Lähdetään käymään vähän ajelulla. Tiedän yhden paikan tässä lähistöllä, jossa voisimme poiketa." Damon hymyili edelleen tuota salaperäistä hymyään, aivan kuin tietäen voittaneensa, vaikkei Elena ollut vielä lupautunut mihinkään.
"No olkoon. Ei kai yhden päivän lintsaus mitään muuta. Ja jos kerran Stefanillakin on tekemistä, niin kai sitä sitten voisi käyttää päivän muuhunkin kun koulussa istumiseen. On kyllä pakko myöntää, että pienikin loma tulisi tarpeeseen." Elena hymyili. "Mutta haluan kyllä soittaa vielä Stefanille ennen lähtöämme ja varmistaa, että tämä on varmasti ok."
"Voit soittaa matkalta. Nyt hop hop. Suihkuun, vaatteet päälle ja menoksi. Odotan autossa." Damon sanoi ja hävisi. Ilmeisesti siis autoon odottamaan.
Elena kävi pikaisessa suihkussa, kuivasi hiuksensa ja veti päälleen farkut ja ohuen neulepaidan. Hän otti vielä mukaan koululaukkunsa, mutta jätti kirjat sängyn alle. Turhaan hän niitä kantaisi mukanaan, mutta laukku olisi otettava mukaan Jennan hämäykseksi. Tuskin Jenna kylläkään olisi kotona, mutta parempi katsoa kuin katua. Jenna kuitenkin tiesi, että Elenalla oli koulussa aina sama laukku ja olisi kummallista jos hän lähtisi ilman koululaukkuaan "kouluun".
Elena vilkaisi vielä ikkunasta varmistaakseen, että Damon oli autossa odottamassa, eikä missään komerossa vaanimassa. Damon oli kyllä autossa, mutta missä autossa? Tuo auto ei todellakaan ollut Damonin normaali kulkupeli, mutta tuttua tyyliä kuitenkin. Kiiltävän hopeinen upea auto, joka ei varmasti ollut ihan halvimmasta päästä. Siellä Damon kuitenkin istui ja näytti ihailevan itseään peilistä. Hmmh.. ehkä vähän koppavaa.
Mutta Damon ei tietenkään katsellut itseään. Hän katseli Elenaa. Katseli tämän liikkeitä huoneessa kun tämä keräsi kassiinsa tarpeellisia tavaroitaan. Kännykkä, avaimet. Ja sitten Elena katosi huoneesta ja hetkeä myöhemmin hän kipusi autoon penkille Damonin viereen.
"Mikä tämä auto oikein on? Joku uusi hankinta?" Elena kysyi kiinnittäessään turvavyötä. "Tämä on uusi leluni. Etkö tunnista tätä kaunotarta? My name is Bond, James Bond. Tämä on sama malli, jota Pierce Brosnan ajoi Kuolema saa odottaa-elokuvassa vuonna 2002. Aston Martin Vanquish. Ei tietenkään sama auto, mutta sama malli. Legendaarinen." Damon vastasi hymyssä suin.
"Ja ei varmaan auto ihan halvimmasta päästä. Miten sait tämän?" Elena jatkoi. "Pikku juttu. Tiedäthän sinä, että saan aina mitä haluan. Auton hankkiminen on helpoimmasta päästä listallani. Listalta löytyy asioita, joihin verrattuna auton hankinta oli kuin tikkarin viemistä lapselta. Tietäisit vain mitä kaikkea siltä listalta löytyy. Oma saari Havaijilta olisi kiva esimerkiksi, sen saaminen ei olekaan ihan niin helppo nakki. Mutta muutakin vielä puuttuu." Damon vastasi ilkikurisesti virnistäen. "Tällä lelulla olemme kuitenkin perillä aivan pian tämänpäiväisessä määränpäässämme."
Elena ei vastannut mitään vaan mietti mikä mahtaisi olla sellaista mitä Damon ei muka saisi helpolla hankkittua, sillä eihän hänen tarvinnut kuin löytää vain oikea ihminen joka lumota ja hän saisi vaikka kuun taivaalta halutessaan. Elena käänsi katseensa ikkunaan, kun Damon kaasutti pihatieltä ja päätti olla kysymättä määränpäätä. Tänään hän vain yrittäisi nauttia olostaan ja nojasi penkin selkänojaan vauhdin kiihtyessä ja maisemien kiitäessä ohi. Hän oli jo unohtanut aikeensa soittaa Stefanille, muttei se edes olisi ollut mahdollista. Elenan puhelin oli visusti turvassa Damonin taskussa. Tämä oli napannut sen vaivihkaa Elenan kiinnittäessä turvavyötään. Mikään ei häiritsisi tätä päivää.