A/N: Kanzii lukea. Repostaan, koska näin kesän loppumetreillä iski kirjoittelufiilikset tämäntyyppiseen tekstiin, mutta edellinen versio oli kamalaa strutsinoksennusta (en väitä ettei tämä ehkä olisi), niin en vaan kärsinyt jatkaa suoraan. Muutama tekemäni ratkaisu kasvatti otsaan sellaisen vehkeen, että itse John Holmes jäisi toiseksi. Lopputulos: lievä muokkaus ja repostaus. Teksti on paikoin vielä aika tyhmälle mielikuvituslukijalle suunnattua, mutta ei ehkä enää sellaista, että vasen maiharinikin vetäisi itsensä jojoon silkasta aliarvioiduksi tulemisen tunteesta.

Itse ficistä sen verran, että tekisi mieleni sanoa, että tämä on tuskastuttavan hitaasti (ja se sitten meinaa tuskastuttavan hitaasti) etenevä, eri näkökulmista kuvaileva kertomus miehestä, joka ei koskaan onnistunut pesemään Rukongain slummien saastaa mielestään. Huonot käytösmallit, epäterveet tavat ja tietty vaistojen varassa eläminen ovat vahvasti pinttyneet häneen, mutta toisaalta niiden rinnalla elää voimakas ystävyys, koiramainen uskollisuus ja vielä paljon muuta.

Näin siis tekisi mieleni sanoa, ja onhan tuo kaikki puristettavissa esiin, kun tarpeeksi rutistaa. Tuon sanominen olisi kuitenkin vähän liian paksua beeässää, koska oikeasti olen vain kirjoittanut sen mukaan, miten on hyvältä tuntunut. Tästä syystä kertomus on hieman sillisalaattimainen, ja sen sisältö vaihtelee angstahtavasta vinkunasta crack-henkiseen huumoriin. Myöhemmin joukkoon hilpeään liittyy mm. pin-up -tyttöjä, rikostutkijoita ja eräs Charlotte... Kuitenkin lupaan ja vannon pyhästi, että vaikka mukaan mahtuu myös vähän romanttissävytteistä tavaraa, en harrasta siirappimaista lillintää ja pysyviä romanttisia suhteita, koska :GG

Tulkintani Renjistä ei ole kiltti koulupoika. Tuolla tulkinnalla varustettu lukija kokekoon itsensä varoitetuksi. Jos olet niitä tapauksia, jotka kokevat maailmankuvansa järkkyvän... ööh, no mistä tahansa Teletappeja ranGeNmasta, niin seuraa kohtaa warnings, vaikka ei tässä mitään ihmeempiä tod. tule vastaan. Turha sitten siitä itkeä, vaikka otankin mielelläni kritiikkiä vastaan. Sarvia! Hampaita! Flameja! Perustele kuitenkin, koska pelkkä PASKAA!1!1 ei auta minua kirjoittamaan vähemmän kamalaa struntsinoksennusta.

Tietysti myös positiivisesti saa kommata, suomeksi kun ei noita kommentteja niin kovin paljon heru... Siskoni sanoo minun karkoittavan lukijoita, kun kirjoitan suomeksi ja tulkintani eivät ole lillivän fluffisia tai emokid-angstisia -_- Siis pyydän, ANON reviewejä! Oikeasti tarvitsen palautetta.

Ensimmäinen osa (Tämä päivä oli huono päivä) on jaettu kahteen osaan siksi, että se kärsii pahasta mammuttitaudista, kuten tekee moni muukin osa. Tämä päivä oli huono päivä on huomattavan angstinen, oikeastaan tarkotettua angstisempi. Loppu selviää lukemalla. Kiitos betauksesta Lirlysille (jonka hyvät neuvot toisinaan olen jyrännyt melkein silkkaa piruuttani :P).

Edit: Jahas, koki sitten parhaaksi poistaa väliviivat ja muodostaa yhdeksi pötköksi. Uudestaan! \o/

Full summary: Toisiinsa jatkumollisia, enimmäkseen aineelliseen maailmaan sijoittuvia Renjiä tavalla tai toisella käsitteleviä tarinoita. Paljon paritussäätöä (nimenomaan säätöä). Vaikka eri osat ovat jatkumollisia, niiden pitäisi olla noin pääpiirteissään ymmärrettäviä itsenäisestikin, ja tyyliltään ne ovat hyvin erilaisia. Rating vaihtelee chapusta riippuen, jos (kun) M-matskua tulee, postaan sen erikseen. Kuten A/N kertoo, etenemistahti on hidas. Koska tykkään lukea ja kirjoittaa hitaasti etenevää, enemmän tai vähemmän arkiseen ympäristöön sijoittuvaa tekstiä.

AU: Aizenin kapina onnistuttiin tukahduttamaan tyystin, ja Seireitein elämä palasi normaaleihin uomiinsa. Bountosensorit (en siis itse bountoja) oletan tapahtuneeksi muutamien taustajuttujen vuoksi, mutta niihin ei suoranaisesti viitata arcin ocsettavan pascuuden johdosta.

Word count (total): Kukapa tietää

Word count (Tämä päivä oli huono päivä osa1): n. 3942

Warnings: Pari rumaa sanaa, dokaamista, suhteellisen voimakas seksuaalissävytteinen kohtaus.

Spoilers: Tasoa Ichigo ja Renji on ninQ shinigamei.

Disclaimer: Jos omistaisin jotain, tatskatut shinigamit nähtäisiin useammin ilman paitaa.

Tämä päivä oli huono päivä, osa 1

Aamuhämärä sai hitaasti väistyä, kun aurinko hiljalleen nousi taivaanrannan takaa. Sen säteet valaisivat niin Rukongain slummit kuin Seireitein hohtavat rakennuksetkin, ja vähän kerrassaan valo tunkeutui myös huonokuntoisten kaihdinten läpi siivilöityen erään tietyn luutnantin huoneeseen.

Ulkopuolinen tarkkailija olisi voinut välittömästi kertoa sen, että mitkä huonetta asuttavan miehen vahvuudet sitten ikinä olivatkaan, niillä ei ollut paljonkaan tekemistä siisteyden kanssa. Armoton aurinko paljasti katonrajassa olevat hämähäkinseitit ja niiden kutojat, joiden hyvinvoivasta pulskuudesta saattoi päätellä, ettei niiden tarvinnut useinkaan rasittua kudontatyön parissa. Valonsäteet paljastivat myös ympäri huonetta siroteltuja likaisia tai rikkinäisiä vaatekappaleita, likaisia astioita ja lukuisia tyhjiä pulloja, jotka olivat keskittyneet kapean vuoteen viereen. Vuode näytti siltä, ettei sitä ollut kunnolla sijattu sitten kivikautisen ajan, ja parhaillaan sillä makasi kuudennen divisioonan luutnantti umpiunessa.

Kaihdinten rakosista asuntoon tunkeutuvat valotäplät valuivat hiljalleen alas seinää samaa tahtia, jota aurinko kipusi ylös. Ei kulunut kauankaan, kun ne saavuttivat luutnantin pörröisen punaisen tukan ja suljetut silmät, ja pian valonkajo sai hänet puolittain hereille. Herääminen ei kuitenkaan olisi miestä huvittanut, ja muutaman kirouksen mutistuaan hän paiskasi ensimmäisen käteen sattuneen esineen päin ikkunaa.

Ballistisen tyynyn kohdattuaan jo parhaat päivänsä nähneet kaihtimet rämisivät ikävästi ja putosivat lattialle vielä mahtavamman rämähdyksen saattelemina. Nyt aurinko pääsi paistamaan esteettömästi pieneen huoneeseen, mikä tietenkin oli täysin päinvastainen vaikutus kuin se, jota nukkuja oli toivonut. Vielä hetken hän yritti käpertyä vuoteeseensa ja peittää silmiään peitonkulmalla, mutta pirulliset valonsäteet tuntuivat aina löytävän epätoivoisesta puolustuksesta niin paljon aukkoja, että ne kykenivät häiritsemään luutnantin unta. Hyvin pian hän paiskasi peiton pois päältään, nousi istumaan vuoteelleen, hieroi särkeviä ohimoitaan ja kirosi toistamiseen.

Abarai Renjin päivä ei ollut alkanut hyvin.

Renji hapuili vuoteensa alusta tavoittaen aimo kasan pölyvillakoiria ja muutaman pullon sakea. Sitäkin pitäisi ostaa lisää, hän huomasi ja poimi yhden pulloista ja avasi sen tottuneella liikkeellä. Renji vei pullon huulilleen ja antoi sen sisällön virrata suuhunsa virkistävänä ja rauhoittavana, ja hän tunsi jo päänsärkynsä alkavan hellittää. Sillä se lähtee millä on tullutkin, hän ajatteli ohimennen, laski pullon lattialle ja nousi kohtaamaan uuden päivän mukanaan tuomat haasteet.

Renji raahusti kylpyhuoneeseen vältellen parhaansa mukaan lattialla lojuvaa romua, minkä vuoksi hän löi varpaansa ovenkarmiin. Tapaus kirvoitti aamun kolmannen luovan kirouksen, eikä kylpyhuoneessa odottava peili saanut luutnantin mieltä kirkastumaan, sillä peilistä tuijotti takaisin nuorehko mies, jonka kasvot olivat juomisen turvottamat, silmät samasta syystä verestävät, likainen tukka sotkussa ja aikaisemmin niin treenattu vartalo laiskistunut ja lihonut. Paljon nähtävää ottaen huomioon sen, että peili oli tuskin miehen kämmentä suurempi, tuskin riittävän suuri parranajoa varten. Peilinpalasta leukaansa peilaten Renji ajoikin partansa, ja tuosta toimesta suoriuduttuaan käänsi mielenosoituksellisesti peilin ympäri. Jos hän olikin rapakunnossa ja kuka tahansa näki sen, niin hänen ei itsensä sentään tarvinnut.

Itse asiassa ulkopuolinen tarkkailijamme olisi nähnyt hyvin erilaisen Renjin kuin hän itse. Ulkopuolinen tarkkailijamme olisi todennäköisesti ensin kiinnittänyt huomionsa miehen pitkään, voimakkaanpunaiseen tukkaan, joka kieltämättä oli hieman sotkuinen mutta ei missään nimessä erityisen likainen. Seuraavaksi hänen huomionsa olisi kiinnittynyt tatuointeihin, jotka myötäilivät lähes käärmemäisesti miehen hyvin muodostuneita lihaksia kiemurrellen pitkin vartaloa, jota kuka tahansa aineellisen maailman valokuvaajista olisi hyvillä mielin kuvannut lähes minkä tahansa lehden kanteen – ainakin sitten kun lukuisat menneistä taisteluista kielivät valkeat arvet muutoin ruskettuneessa vartalossa olisi saatu meikattua piiloon, ja kunhan silmien varsin todellinen punerrus ja kasvojen lievä turvotus olisivat hävinneet.

Mikäli ulkopuolinen tarkkailijamme olisi ollut naispuolinen, hän olisi mitä suurimmalla todennäköisyydellä seuraillut mielellään hieman pidemmänkin aikaa luutnantin aamutoimia. Tosin herkemmän tarkkailijan korvat olisivat voineet punoittaa hyvän tovin sen jälkeen, kun juuri itsensä saippuoinut mies sai havaita, ettei suihkusta tullut enää pisaraakaan lämmintä vettä. Tällä kertaa kirousta säesti vastapäiseen seinään kolahtava saippua, joka jätti asunnon toisen huoneen tilan huomioon ottaen yllättävän puhtaaseen seinään ikävän tahran.

Jo pukeutuessaan Renji oli niin huonolla tuulella, että hän toivoi sydämensä pohjasta pääsevänsä tappelemaan. Hän halusi tapella minkä tahansa kanssa, ja hän erityisen mielellään hän tappelisi jonkin sellaisen kanssa, joka olisi iso ja yhtä äkäinen kuin hän.

Abarai Renjin päivä ei todellakaan ollut alkanut hyvin.

Tehtäviä määrätessään aina etäinen ja kolea Byakuya katsoi alaistaan varsin hapan ilme tavallistakin kylmemmissä silmissään, ja pienenpieni nenän nyrpistys kertoi Renjille, että kapteenin oli haistanut saken alaisensa hengityksestä, eikä lainkaan pitänyt siitä. Byakuya ei kuitenkaan sanonut sanaakaan, vaikka Renji olisi ennemmin ottanut vastaan haukkuja tai moraalia kohottavan luennon kuin ne tehtävät, jotka kapteeni hänelle määräsi. Päivän ohjelma sisälsi suuria määriä paperityötä ja paljon lähes triviaaleista tehtävistä huolehtimista.

Luutnantti puri harmissaan hammasta ja onnistui kuin onnistuikin vastustamaan lähes musertavaa mielihalua ravistella Byakuyaa kuin märkää rottaa ja purkaa turhautuneisuuttaan huutamalla vasten kapteenin kasvoja. Renji ei oikeastaan tiennyt, mitä hän olisi halunnut Byakuyalle sanoa, eikä sillä edes ollut mitään merkitystä. Hänelle olisi riittänyt mainiosti se, että kolea aatelinen olisi edes hetkeksi muuttanut ärsyttävää käytöstään, joka jokaiselta osa-alueeltaan tuntui huokuvan ylemmyyttä kaikkia, ja aivan eritoten tiettyä Rukongain slummien kasvattia kohtaan.

Renji alistui tehtäviinsä ja alkoi toimittaa niitä suurella tehokkuudella mutta erittäin pienellä innolla. Ikäviä tehtäviä tuntui olevan loputon lista, ja kun sen loppu vihdoin ja viimein lähestyi, Byakuya keksi tuplasti lisää vähintäänkin yhtä turhauttavia tehtäviä.

Tuskallisen hitaasti mutta kuolemanvarmasti tulinen pallo saavutti taivaanlaen. Yksikään pilvi ei estänyt sen säteitä polttamasta ruohokenttiä ja paahtamasta toimistoja tuskastuttavan kuumiksi. Luultavasti jokainen Seireitein asukas toivoi auringon hiljalleen laskevan ja suloisen, viileän hämärän jälleen koittavan. Tavallisesti niin vilkas ja toimelias Seireitei oli kuin unessa, ja ainoastaan ylempien tahojen ankarasti piiskaamat onnettomat tekivät töitä kuten heidän kuului.

Hiljalleen aurinko taipui jälleen alemmas, mutta paahtava kuumuus ei jättänyt rauhaan sen enempää Seireiteitä kuin Rukongaitakaan. Heti tilaisuuden tullen moni pakenikin kuumuutta tuopin ja hyvän seuran ääreen, kuka aikaisemmin ja kuka myöhemmin sen mukaan, miten päivän muut toimet antoivat myöten.

Renji kuului niihin, jotka liittyisivät joukkoon vasta huomattavasti myöhemmin. Työpäivä oli ollut vielä kuluttavampi kuin hän oli aamulla osannut kuvitella, ja vapautus kuumasta toimistosta oli suorastaan huumaava helpotus. Renji suuntasi välittömästi kohti asuntoaan, jota hän ei kutsunut kodikseen milloinkaan, sillä hänen maailmassaan ahtaalla ja sotkuisella asunnolla ei ollut mitään tekemistä kodin kanssa. Ei niin, että millään muullakaan rakennuksella tai sellaisen osalla olisi ollut, ehkä lukuun ottamatta sitä kaukaista paikkaa, jossa hän, Rukia ja muut olivat lapsina pitäneet majaansa.

Renji pudisti päätään ja karkotti mielestään katkeransuloiset muistonsa. Nyt ei ollut niiden aika, ehkä milloinkaan ei ollut. Renji ei mielellään pohtinut asiaa, vaan karkotti ajatuksensa päättäväisesti ja uhmasi hellettä vielä sen verran, että pistäytyi ostamassa sakea ja hieman ruokaa ennen asunnolleen palaamista.

Pieni huoneisto tuntui olevan vielä pahemmassa sotkussa kuin Renji muisti, mutta hän ei piitannut siitä, vaan riisui lähes kaikki vaatteensa ja pudotti ne mytyksi lattialle. Hän istui vuoteelleen ja avasi pullon sakea, tällä kertaa huomattavasti aamuista väkevämpää juomaa, ja tuijotti vastapäistä seinää oikeastaan näkemättä sitä tai mitään muutakaan.

Poissaoleva olotila, johon Renji oli totuttanut itsensä uppoutumaan, muistutti paljon eräänlaista mietiskelyä, täydellistä mielen tyhjennystä niin häiritsevistä kuin iloa tuovistakin asioista. Se toi mukanaan lähes täydellisen tyhjyyden, johon itse aikakin tuntui katoavan.

Tietysti oli mahdollista, että vastaavaa tilaa mietiskelyksi kutsuvat eivät olisivat yhdistäneet siihen runsasta määrää sakea, kuten Renji teki, mutta moinen pikkuseikka ei juuri vaikuttanut toimenpiteen voimia palauttavaan vaikutukseen.

Aurinko oli jo värjännyt horisontin verenkarvaiseksi, kun Renji jälleen havahtui todellisuuteen. Hän ei tiennyt, kuinka paljon oli juonut huomaamattaan, mutta aivan vähäisistä määristä ei ollut kyse, sillä vuode hänen allaan keinahteli ja hämähäkit hieman vinossa olevasta katonrajasta virnistelivät hänelle tavalla, joka olisi saanut järkäleen peruskalliotakin tuntemaan lievää levottomuutta.

Hämähäkkien virnistely vaikutti myös Renjiin hermostuttavasti, ja hän päätti, että oli aika päästä pois niiden katseiden alta. Päivä oli ollut kuuma, mikä tarkoitti sitä, että varsin suurella todennäköisyydellä jokainen juoman anniskeluun omistautunut paikka olisi lähes tupaten täynnä. Mikä olisikaan sen parempi? Kenties kuuma ilma olisi saanut uusia, mielellään myös kauniita naisia hänen vakiokapakkaansa?

Renji otti erittäin pikaisen suihkun – lämmintä vettä kun ei vieläkään tullut – ja pukeutui viimeisiin puhtaisiin vaatteisiinsa. Hänen olisi taas vietävä vaatteitaan pestäviksi, mutta juuri nyt mokoma merkityksetön arkiaskare ei kiinnittänyt hänen huomiotaan, ja siihen mennessä kun hän asteli hieman tavallista epävakaammin kohti auringonlaskua, likapyykki oli jo tyystin unohtunut hänen mielestään.

Vaikka kadut olivat hiljaiset ja lähes tyhjät, kapakoista ja joistakin asunnoista kuului iloista naurua ja muuta melua. Mitä ilmeisimmin arvio vilkkaasta illasta oli osunut oikeaa, mikä miellytti Renjiä suuresti ja sai päivän koettelemukset tuntumaan lähes vaivan arvoisilta.

Kun Renji avasi vakiokapakkansa oven, hän lähes hykerteli tyytyväisyydestä havaitessaan paikan olevan täynnä. Kapakka ei ollut tasokas, toisin kuin se missä luutnantit yhdessä kävivät, sillä Renji ei ollut kovinkaan innostunut siitä ajatuksesta, että joku hänen työkumppaneistaan löytäisi hänet juomasta yksin tai hieman kevytkenkäisempien naikkosten seurassa. Toisaalta jälkimmäistä lajia tuskin tasokkaammista paikoista yhtä helposti löytyikään kuin tästä kapakasta, jonka jopa sen vakioasiakkaat tuomitsivat surutta räkäläksi.

Kapakan pienistä puutteista huolimatta sake oli halpaa ja vahvaa, ja paikassa sai olla rauhassa. Mikäli häiriöitä esiintyi, kyse oli tavallisesti oli mitä toivottavimmasta häiriöstä, eli mistä tahansa, mitä päihtyneet, mielellään suhteellisen hyvännäköiset naiset saivat aikaan.

Renji kuului niiden miesten laajaan joukkoon, jotka eivät koskaan ottaneet rumaa naista mukaansa, mutta syystä tai toisesta sellaisen vierestä herääminen oli kokemuksena varsin tuttu. Luutnantti ei kuitenkaan antanut tämänkään yksityiskohdan häiritä itseään, vaan tarttui tilaisuuksiin sen mukaan, milloin häntä sattui huvittamaan. Naisten suhteen tilaisuuksia riittikin: luutnantti oli monen mielestä erinomainen saalis, ja hyvän näköinen luutnantti aivan erityisen erinomainen.

Moni oli kuitenkin joutunut pettymään Renjiin, sillä vaikka hän ei ollutkaan erityisen valikoiva naistensa suhteen, hänen kaksijakoinen maineensa tietyissä piireissä oli hyvin ansaittu. Jotkut pitivät hänen rajuista, dominoivista otteistaan, mutta toisia ne pelottivat, mikä ärsytti häntä enemmän kuin itse Byakuyan kopea tuijotus, ja ärtymys sai hänet tekemään asioita, joiden tekemisen naiset olivat jo pyytäneet häntä lopettamaan.

Vaikka Renji ei ollut koskaan raiskannut eikä edes satuttanut ketään – hyvä on, hän joutui myöntämään itselleen, satuttanut ketään pahasti, mustelmia nyt ei kai kukaan edes laskenut – hän oli säikyttänyt monta epävarmaan naista niin pahoin, että he olivat juosseet itkien ulos piittaamatta lainakaan senhetkisestä vaatetuksestaan tai sen puutteesta.

Renji ei oikeastaan edes tiennyt miksi toimi niin kuin toimi. Hänellä ei ollut minkäänlaista halua kiusata ketään, mutta jostakin syystä hänen oli tehtävä selväksi, että hän olisi kykenevä ottamaan haluamansa vaikka väkisin, ja että nainen lähti vain siksi, että hän antoi tämän lähteä.

Yhyä kaikki, mitä laajemmalle Renjin epävirallinen maine levisi, sitä harvemmin hän joutui tekemisiin niiden kanssa, jotka eivät olleet varmoja siitä, halusivatko sittenkään lähteä hänen mukaansa. Renji itse ei kuitenkaan tiennyt tätä (harvoinhan miehet maineistaan mitään tiesivät), ja hän tunsi lievää ylpeyttä, sillä kuvitteli täysin virheellisesti oppineensa hillitsemään hankalaa luonnettaan paremmin ainakin tässä nimenomaisessa suhteessa. Muusta ei niin väliksi ollutkaan, mutta aina tällaisten tapahtumien jälkeen epämääräinen syyllinen tunne kaiversi hänen omaatuntoaan pahimmillaan useita päiviä.

Saapuessaan tiskille, tilatessaan juomaa ja istuutuessaan kiikkerälle jakkaralle Renji ei tuntenut pienintäkään omantunnonpistosta, vaan oli kurjasta päivästään huolimatta varsin hyvällä tuulella. Juomansa saatuaan ja maksettuaan hän antoi katseensa harhailla pitkin kapakan muuta asiakaskuntaa.

Pian hänen katseensa osui tutunnäköiseen lyhyeen naiseen, jonka paksu musta tukka hipoi olkapäitä ja joka näytti odottavan jotakuta. Rukia? Tässä kurjassa räkälässä? Renji tunsi kiukkunsa alkavan kiehua. Ehkä Rukialla kuitenkin oli jonkinlainen hyväksyttävä syy kuluttaa aikaansa tässä inhottavassa paikassa?

Renji nousi istuimeltaan ja kiirehti lapsuudenystävänsä luo. Rukia ei huomannut hänen läheisyyttään, Renji pani merkille huolestuneena, ja laski kätensä naisen olkapäälle. Tämä päästi lyhyen, pelästyneen vinkaisun ja kääntyi katsomaan itseensä tarttunutta vierasta miestä.

Nana tunnisti heti kuudennen divisioonan luutnantin, ja hänen pelästyksensä suli välittömästi pois, sillä hän tunsi voivansa luottaa tähän henkilöön jopa vallitsevissa oudoissa olosuhteissa. Hän oli aikaisemmin nähnyt Renjin vain virantoimituksessa, työssä jota tämä teki tehokkuudella ja tarkkuudella, jotka olivat tehneet suuren vaikutuksen Nanaan. Oikeastaan tytön oli myönnettävä, että hän saattoi olla ihan pikkuisen ihastunut tatuoituun mieheen, jonka olemus oli toisaalta uskomattoman rento mutta toisaalta äärimmäisen varautunut ja epäluuloinen.

Siinä Renji nyt oli, hänen edessään, kasvoillaan yllättynyt ja hämmentynyt ilme. Oliko hän odottanut kohtaavansa jonkun muun? Tietenkin oli – vaikka Nana oli taipuvainen idealismiin ja toiveajatteluun, hän ei sentään odottanut luutnantin kiinnittävän huomiota kaltaiseensa aloittelijaan, joka ei edes kuulunut oikeaan divisioonaan. Silti Nana tunsi suurta tyytyväisyyttä; tämä oli hänen tilaisuutensa tehdä lähempää tuttavuutta kaukaa ihaillun luutnantin kanssa! Jos hän vai uskaltaisi eikä nolaisi itseään…

"Oho, anteeksi, luulin sinua yhdeksi muuksi", Renji sanoi kuulostamatta kuitenkaan erityisen pahoittelevalta. Nana huomasi, että mies oli jo kääntymässä lähteäkseen, joten oli aika keksiä jotain ja nopeasti. Mielellään jotain, joka ei olisi typerää. Olkoon vaikka typerää, kunhan hän saisi jotenkin Abarain pysymään kanssaan niin pitkään, että hän saisi tehtyä haluamansa vaikutuksen.

"Ööö… Keneksi?" Nana tokaisi kömpelösti.

Ei näin. Ei todellakaan näin. Mikä tunkeileva, typerä kysymys! Nana ajatteli kiihkeästi.

"Yhdeksi lapsuudenystäväkseni", kuului vastaus.

Hyvä, ei siis esimerkiksi salassa pidetyksi tyttöystäväksi vaan lapsuudenystäväksi. Abarai ei edes näyttänyt pahastuneen. Ehkä kysymys ei sittenkään ollut aivan niin typerä kuin miltä se oli tuntunut? Tai ehkä tällä puolipiittaamattomalla asennoitumisella oli jotain tekemistä Abarain puheesta havaittavan lievän sammalluksen kanssa, jonka olemassaolosta Nana ei tosin ollut aivan varma. Renjin paksu murre suoraan Rukongain slummeista kuulosti tytön korvissa siinä määrin eriskummalliselta, että moinen saattoi hyvinkin olla osa sitä. Kuinka Abarai oli onnistunut säilyttämään murteensa niin voimakkaana kaikista Seireiteissä viettämistään vuosista huolimatta?

"Ai… Vai niin. Minä olen muuten Nana."

Hyvä tyttö, mikä terävä esittely! Nana tunsi kasvavaa tarvetta takoa päätään lähimpään seinään. Ellei Abarai pian pitäisi häntä täytenä idioottina, hän olisi todellinen herrasmies, tai vähintäänkin erittäin ymmärtäväinen persoona.

"Abarai Renji", kuului vastaesittely.

Eikö Abarai tosiaankaan ollut tietoinen siitä, että melkein kaikki tunsivat hänen asemassaan olevan miehen ulkonäöltä? Ilmeisesti ei, sillä esittely vaikutti aidolta, eikä siinä ollut hiventäkään itsekorostusta. Luutnantti ei ojentanut kättään eikä suorittanut muitakaan virallisiin esittelyihin kuuluvia eleitä, mutta sen sijaan leveä virne levisi hänen kasvoilleen ja Nana tunsi sydämensä sulavan. Abarai hymyili hänelle! Keksi jotain, Nana, keksi nopeasti nyt!

"Taidatte olla yksin liikenteessä? Sopisiko minun liittyä seuraanne? Odotan täällä muutamia ystäviäni, mutta uskon eksyneeni väärään paikkaan?"

Hyvä – kohtelias, sopivan etäinen lähestymistapa. Leiki vaikeasti tavoiteltavaa, miehet pitävät siitä.

"Kauniille naisille on aina tilaa", Renji sanoi ja hänen virneensä levisi entisestään. Nana olisi voinut vaikka vannoa, että taitava hammaslääkäri olisi osannut kertoa paljon seuralaisensa viisaudenhampaiden tilasta, mutta yksityiskohta unohtui nopeasti, kun Nana tajusi, että Renji oli sanonut häntä kauniiksi. Hän ei voinut uskoa tilanteen tosiaan kehittyvän näin hyvin. Edes unessa hänen asiansa eivät koskaan sujuneet näin yksinkertaisesti ja helposti.

Renji johdatti seuralaisensa pöytään ja viittoili baarimikkoa tuomaan heille kannullisen sakea ja kaksi lasia. Nana seurasi luutnanttia kuin uskollinen koira ja oli haljeta onnesta.

Hölmökin olisi osannut sanoa, että Abarai Renjin ja valkoisella ratsullaan saapuvaa ritaria odottavan viattoman ja naiivin Nanan kohtaaminen ei voinut päättyä kuin kyyneliin. Valitettavasti vain yksikään hölmö ei ollut kertomassa sitä Nanalle.

Huomattavasti myöhemmin Renji havahtui viileään ilmaan kasvoillaan. Hän ei muistanut juuri mitään kuluneesta illasta, mutta sai huomata olevansa matkalla kohti asuntoaan hiprakkaisesti hihittelevän Nanan kanssa.

Tilanne ei suinkaan harmittanut Renjiä, sillä hän tiesi mainiosti sen, mitä tarkoitti, kun tyttö lähti kapakasta pojan mukaan, ja oikeastaan Nana oli oikein sievä. Lyhyenä ja mustatukkaisena hän toi edelleen Renjin mieleen Rukian, ja kasvoissakin oli samaa suloisen pyöreää muotoa. Silmät olivat kuitenkin hyvin erilaiset, suuret ja vaaleansiniset, hailakat. Myös Nanan eleet ja ilmeet olivat aivan toisenlaiset kuin Rukian, ja omalla tavallaan ne kertoivat tytön viettäneen varsin suojattua elämää. Renji tunsi epämääräisen pahan aavistuksen, piston sydänalassaan, mutta sake hänen suonissaan auttoi karkottamaan ikävät ajatukset.

Nana tunsi olevansa hiprakassa, mutta se ei häirinnyt häntä. Hän luotti seuralaiseensa, joka tuntui illan mittaan käyneen vain komeammaksi ja hänen puheenpartensa miellyttävämmäksi.

Vaikka Nanakin tiesi mitä se tarkoitti, kun tyttö lähti kapakasta pojan kotiin, koko asia vaikutti hänestä todella kaukaiselta. Hän ei oikeastaan tiennyt mitä odottaa, mutta hän halusi olla Renjin seurassa, sillä tämän sukkeluudet olivat naurattaneet ja hauskuuttaneet häntä koko illan. Nana tunsi itsensä onnelliseksi – hän oli voittanut itselleen Abarai Renjin, luutnantin, jota moni tyttö oli katsonut kaukaa kaihoten!

Pian pari saapui Renjin asunnolle, ja hetken lukon kanssa taisteltuaan Renji sai oven auki. Nana hätkähti hieman asunnossa vallitsevaa sotkua, mutta toisaalta se tuntui sopivan Abarain persoonaan varsin hyvin. Ei hän oikeastaan osannut kuvitella tätä miestä siivoamassa, hän varmaankin käytti jonkinlaista siivouspalvelua? Nana päätti, että kunhan hän ja Abarai tutustuisivat paremmin, hän antaisi asunnolle naisen kosketuksen, jollaista se kovin kipeästi kaipasi.

Renji johdatti Nanan suoraan vuoteelle, mikä ei vaikuttanut Nanasta mitenkään erikoiselta, olihan se lattian lisäksi ainoa paikka, joka jotenkuten soveltui istumiseen, eikä Nana oikein osannut kuvitella istuutuvansa huoneen tomuiselle lattialle.

Sen sijaan välittömästi vuoteelle pääsyä seurannut suudelma yllätti hänet täysin. Yllätys ei ollut epämiellyttävä, vaikkakaan Nana ei ollut kuvitellut ensisuudelmansa tapahtuvan sotkuisessa, varsin epäromanttisessa asunnossa tyhjien pullojen keskellä. Nana tunsi lievää pelkoa ensimmäistä kertaa sitten selvittyään pelästyksestään kapakassa. Oliko hän sittenkään valmis tähän?

Renji jatkoi suudelmaa, ja pian Nana rentoutui. Suuteleminenhan oli täysin luonnollinen asia, eikä hän ollut mikään pikkutyttö, joka olisi pelästynyt moisesta. Carpe diem, hän muistutti itseään, ja vastasi suudelmaan ilolla.

Nana jäykistyi uudelleen tuntiessaan Renjin kädet vyötäröllään vasten paljasta ihoa. Mies oli ujuttanut kätensä hänen vaatteidensa sisään ja johdatti niitä hitaasti ylemmäs kohti Nanan rintoja.

Vieläkään tyttö ei kieltänyt ihastustaan, vaikka uusi epäilyksen aalto iski hänen mieleensä.

Nana-rukka ei ennättänyt päättää suhtautumistaan Renjin nopeaan etenemiseen ennen kuin huomasi menettäneensä paitansa ja rintaliivinsä. Hän istui Renjin vieressä, aivan tämän lähellä ylävartalo täysin paljaana, vain luutnantin huulet rinnoillaan. Tällä kertaa paniikki iski Nanaan veitsen lailla, ja hän kiljaisi jälleen säikähdyksestä ja alkoi rimpuilla.

Toisin kuin Nana oli toivonut, Renji ei suinkaan irrottanut otettaan, vaan päinvastoin tiukensi sitä.

Kuinka paljon Nana pelkäsikään! Sekunnin murto-osassa hänen luottamuksensa ja ihastuksensa tätä miestä kohtaan olivat kuin pois pyyhityt, ja hän tunsi olonsa petetyksi ja hyväksi käytetyksi.

Nana tappeli vastaan kuin tiikeri. Hän kynsi, puri ja kirkui, mutta Renji ei irrottanut otettaan. Kyynelet nousivat Nanan silmiin, ja hän tunsi pelkoa, jollaista ei ollut tuntenut edes hollow'ja vastaan taistellessaan. Tämä pelko oli erilaista; hollow't olivat hirviöitä, jotka oikeastaan kaipasivat apua vaikkeivät sitä itse tienneetkään, kun taas Renji oli joku, jolle Nana olisi antanut sydämensä ja jota Nana olisi ollut valmis rakastamaan. Pian pelko ja epätoivo lamauttivat nuoren naisen, ja hän päätti ottaa vastaan mitä tuleman piti.

Sillä hetkellä jona Nana alistui kohtaloonsa Renji hellitti otteensa ja vetäytyi kauemmas. Nana, vaikka pelkäsikin kuollakseen, luki luutnantin kasvoilta sanattoman anteeksipyynnön ja häpeän, ja samalla hän intuitiivisesti ymmärsi, ettei todellista vaaraa ollut. Se ei kuitenkaan poistanut hänen aikaisempia tunteitaan: häpeää, pelkoa, ja jotain, jolle hän ei vielä osannut antaa nimeä.

Ainoa asia, jota Nana sillä hetkellä halusi, oli päästä pois. Kyynelet valuivat edelleen hänen kasvoillaan, ja nyt nyyhkytykset ravistelivat hänen lyhyttä, hoikkaa varttaan. Nana tarttui äkisti vaatteisiinsa ja edes päälleen pukematatta juoksi ulos – vain törmätäkseen toiseen mieheen, jonka tunnisti Kuchiki Byakuyaksi, ja tämän seuralaiseen, joka oli vaaleatukkainen aatelisherra, jonka nimeä Nana ei juuri sillä saanut mieleensä.

Byakuya huokasi mielessään ties kuinka monetta kertaa. Hän ei osannut sanoa, kuinka oli antanut serkkunsa puhua itsensä mukaan näin typerään ajatukseen, iltakävelyyn rahvaan joukossa. Hän kyllä tiesi Kuchiki Sousuken nauttivan kovasti kävelyistään, mutta se ei suinkaan tarkoittanut, että Byakuya olisi nauttinut niistä.

Ei, Byakuyaa häiritsivät suuresti kapakoista ja satunnaisista asunnoista kantautuva melu, harvat juopuneet kulkijat muutoin niin hiljaisessa ja miellyttävässä illassa, sekä tietenkin se seikka, että hän tunsi alentuvansa rahvaan tasolle kävellessään näissä ahtaissa kortteleissa vailla loistoa, johon oli niin kovin tottunut.

Byakuya oli syvästi kiintynyt kartanoon, joka toimitti hänen asuntonsa virkaa. Kauniit esineet, jotka ympäröivät häntä kotona, muistuttivat kaikesta siitä, mikä oli kaunista ja hyvää, ja unelmoivat puutarhat suihkulähteineen ja hedelmäpuineen karkottivat kaiken pahan hänen mielestään. Vastaavasti nuhjuisilla kaduilla, jotka kuitenkin hohtivat kirkkaina ja kauniina Rukongain slummien kasvattien silmissä, Byakuya tunsi olonsa nuhjuiseksi ja kärttyisäksi, ja epämiellyttävät ajatukset risteilivät hänen mielessään.

Sekä Byakuya että Sousuke säpsähtivät kuullessaan naisen kiljaisun viereisestä rakennuksesta. Molemmat pysähtyivät hetkeksi silkasta hämmennyksestä, ja ennen kuin kumpikaan ennätti jatkaa matkaa, rakennuksesta ryntäsi ulos nyyhkyttävä nuori nainen ylävartalo täysin paljaana. Tyttö juoksi heitä kohti, käytännössä miltei heidän syliinsä.

Luonnostaan kiltti ja empaattinen Sousuke tunsi välittömästi halua auttaa tuota pientä onnetonta olentoa. Sen sijaan Byakuya, jonka luonne oli jotain aivan muuta kuin kiltti ja empaattinen, tunsi lähinnä ärtymystä.

Syystä tai toisesta hän kuitenkin tunsi pian sydämensä sulava kurjan olennon edessä. Todennäköisesti, hän arveli myöhemmin, lämmin tunne johtui siitä, että tyttö muistutti suuresti hänen edesmennyttä vaimoaan ja tämän sisarta Rukiaa, ja yhdennäköisyys sai hänet reagoimaan tavallista voimakkaammin. Siksi, kun Sousuke puhutteli tyttöä ja tämä sai soperrettua tapahtuneen lyhyesti, Byakuya tunsi vihan jäätyvän sydämessään.

Byakuyan viha ei milloinkaan palanut. Sen sijaan, kun hän oli oikein vihainen, kuumana lainehtiva tunne jähmettyi äkisti muodostaen kovan kuoren jonnekin hänen palleansa tienoille, ja kuoren timanttista kovuutta olisi kuka tahansa geologi ihaillut syvästi.

"Sousuke, ole kiltti ja huolehdi siitä, että tyttö pääsee turvallisesti kotiinsa. Minä käyn vaihtamassa muutaman sanan sen miehen kanssa, joka saattoi hänet noin säikähdyksiin", Byakuya sanoi jäämättä katsomaan totteliko Sousuke hänen käskyään. Byakuya tiesi serkkunsa tottelevan.

Nopeat askelet kiidättivät kapteenin asunnon aukinaisen oven luo, ja kun hän löysi juopuneen luutnanttinsa sotkuisesta huoneesta sakepullojen keskeltä, hänen vihansa kylmyys tuntui pääsevän vielä absoluuttista nollapistettä alemmas. Mikäli hän ei olisi ollut liian ylhäinen antamaan selkäsaunaa alaiselleen, sen jäljet olisivat näkyneet Renjin nahassa viikkoja.

Koska Byakuya kuitenkin oli ylhäinen, hän ei antanut selkäsaunaa, vaan piti sen sijaan pitkällisen puheen moraalista, toisten huomioon ottamisesta, alkoholinkäytöstä ja monesta, monesta muusta asiasta. Puheen lopuksi hän kertoi varsin monisanaisesti ja painokkaasti mitä Renjille kävisi, mikäli hänen hengityksestään saattaisi haistaa vähänkään alkoholia seuraavana aamuna.

Renji olisi mieluummin ottanut vastaan selkäsaunan, mutta hänen ei auttanut muu kuin purra hammasta ja kestää Byakuyan saarna. Renji soimasi itseään aivan riittämiin, eikä kapteenin olisi tarvinnut saada häntä tuntemaan oloaan vieläkin kurjemmaksi, joskin hän epäili itsekseen, että se tuskin oli enää mahdollista. Itsesyytöksen ja yleisen itseinhon ohella hän tunsi fyysistä kipua, ja vaikka se ei häntä häirinnytkään, hän tiesi kasvoissaan olevien Nanan kynsien jättämien verinaarmujen ja käsissään olevien hampaanjälkien saattavan herättää kummastusta lähitulevaisuudessa. Mikäli Renji ei jotain halunnut, se oli jälkien alkuperän selittäminen työtovereille.

Byakuyan mentyä Renji heittäytyi vuoteelleen makaamaan. Hänen päätään särki, hänen vatsassaan oli inhottava, epävakaa tunne ja kaiken päälle häntä sapetti ankarasti.

Hän ei kuitenkaan ennättänyt kärsiä pitkään ennen seuraavaa koettelemustaan. Zabimaru materialisoitui vuoteen viereen katsoen kumppaniaan tavalla, joka vain lisäsi Renjin ärtymystä ja sai hänet paiskaamaan Zabimarua aamulla pudottamillaan kaihtimilla. Olento väisti heiton helposti, ja kaihdinten osuessa seinään niiden maallinen taival päättyi lopullisesti.

Yleensä Renji oli juovuksissa suopeampi, helpommin käsiteltävä ja huomattavasti vähemmän riitaisa kuin selvänä. Tällä kertaa päivän koettelemukset olivat kuitenkin olleet liikaa hän hermoilleen, ja hän uskoi menettävänsä järkensä, ellei pian pääsisi nukkumaan pois humalaansa ja huonoa päiväänsä.

Zabimarun materiaalinen muoto häilyi ja haipui pois. Ennen sen häviämistä Renji kuuli mielessään sanat, jotka olisi ennemmin jättänyt kuulematta: Ehkä käymme tämän keskustelun sitten, kun olet hieman paremmalla tuulella.

Mielestään Renji oli käynyt jo aivan riittävän monta keskustelua, oikeastaan liikaakin keskusteluja.

Abarai Renjin huonosti alkanut päivä oli jatkunut huonosti ja päättynyt suorastaan surkeasti. Hän ei saanut edes nukuttua kunnolla.

Kuchiki Sousuke seisoi tovin neuvottomana nyyhkyttävän puolialastoman naisen vieressä. Hän ei voinut olla huomaamatta, että nainen oli oikeastaan varsin sievä, ja hän tunsi kiukkua sitä henkilöä kohtaan, joka oli loukannut tuota suloista, viatonta olentoa.

"Eh… Neiti, ehkä teidän kannattaisi pukea yllenne?" Sousuke sanoi yrittäen kuulostaa kohteliaalta ja uskoi onnistuvansa siinä varsin hyvin. Hän oli sentään aatelinen, ja hänellä oli runsaasti kokemusta kohteliaasta äänensävystä.

Nana lakkasi itkemästä silkasta hämmästyksestä. Vaikka hänen tilanteensa oli niin nolo kuin se oli, aatelinen puhui hänelle kohteliaaseen ja miellyttävään sävyyn, jossa ei ollut häivääkään teennäisyyttä! Suurin osa tytön omanarvotunnosta palautui sillä silmänräpäyksellä, ja hän veti vaatteet päälleen nopeasti.

"Kiitoksia… Te olette aivan liian ystävällinen." Suloinen puna levisi Nana itkettyneille kasvoille, ja Sousuken sydän tuntui jättävän muutamia lyöntejä välistä.

"Päinvastoin, tämä on vähintä mitä voin tehdä. Haluaisinpa todella tanssittaa miekkaani sen roiston selkänahassa, joka teki tämän teille!" Sousuke totesi hieman uhoavaan sävyyn.

Nanan poskien puna syveni, kun hän kuuli Sousuken intomielisen mutta varsin aidon julistuksen. "Tuskinpa se on tarpeen… Ei hän tarkoittanut pahaa, minä vain pelästyin niin kovasti. Oi, ette uskokaan kuinka minä pelästyin!"

Kyynelet pyrkivät jälleen suurin hailakansinisiin silmiin, joita Sousuke ei halunnut enää koskaan nähdä kyynelissä.

"Neiti on aivan liian armollinen… Mutta ei puhuta siitä enää. Saanko tarjota neidille jotakin syötävää ennen kuin saatan hänet turvallisesti kotiin?"

Nana nyökkäsi ja kyynelet kuivuivat hänen silmistään. Vaikka prinssi ei ollutkaan saapunut valkoisella ratsulla, tämä entree oli ollut aivan yhtä hyvä.

Myöhemmin Sousuke sai selville, että mikäli Nana olisi laittanut hänet tilille sanoistaan, hän olisi päätynyt tukkanuottasille tai johonkin vielä pahempaan Abarai Renjin kanssa. Vaikka Renji ei ollutkaan Sousuken vältettävien vihollisten listan ensimmäisellä sijalla, hän oli silti sen kärkipäässä, ja Sousuke tunsi suurta helpotusta prinsessansa "liiallisesta armollisuudesta".