Author notes: Ooolalaa lyhyille chapuille... nojaah, tämä on nyt vähän tämmöinen sunnuntaikirjoitelma kuitenkin. Taas siskolle tehtyä kamaa, yllätys! Eipä paljoa muuta sanottavaa, toivottavasti joku jaksaa lukea. Enkä ole ottanut huomioon kauheasti FF-faktoja, olen vain keksinyt omiani 8D
CHAP1!
Alokkaat seisoivat rivissä selkä suorana, jännittäen. He vilkuilivat toisiaan silmäkulmistaan, kuin kysyen, mitä heille nyt tapahtuisi. Kukaan ei kuitenkaan rohjennut puhua ääneen tai vaihtaa asentoa.
Etenkin eräs heistä, pieni vaaleahiuksinen poika, vetäytyi itseensä, aivan kuin muiden kosketus olisi polttanut. Kyräillen muita hän yritti tekeytyä mahdollisimman pieneksi.
Sitten käytävän päässä olevat ovet avautuivat, ja pitkä ja lihaksikas mies harppaili eteenpäin.
"Tässäkö kaikki?" hän kysyi vilkaistuaan laumaa ruippanoita poikia, jotka oli ehditty pukea univormuihin. Miehen rinnalla kävelevä ruskeahiuksinen nainen nyökkäsi ja mutisi jotain, joka ei kuulunut pojille asti. Mies kurtisti kulmiaan.
"Joka vuosi satsi vain huononee."
Nainen ei sanonut mitään, loi vain arvostelevan katseen mieheen ja löi yhden kantamistaan kansioista tämän käteen.
Vaaleatukka mutristi suutaan. Hän ei halunnut olla täällä. Kaikki olivat liian isoja, liian vaarallisia. Ja ennen kaikkea, kaikki olivat liian lähellä, häiriten hänen yksityistä tilaansa. Mutta oliko hänellä ollut paljoa vaihtoehtoja? Kai armeijakin voittaisi kadulla asumisen, hän oli arvellut ja lähettänyt hakemuksen painostuksen alla. Aivan kuin tuo hopeahiuksinen mies olisi nähnyt hänen mielensä sisään tuhahtaessaan satsin huonoudesta. Aye, sir, mutta kuka oikeasti halusi armeijaan? Tietenkin tänne päätyi vain pohjasakka. Blondi siirsi katseensa varpaisiinsa. Typerykset.
Nyt mies heidän edessään vihdoinkin siirsi koko huomionsa alokkaisiin.
"Olen Sephiroth, koko tämän höskän johtaja. Teidän on parempi tuottaa tulosta, tai lennätte ulos."
Nyt vaaleatukka höristi korviaan; lennätte ulos? Olihan tuo lupaus?
"Nyt käyn läpi listan teistä. Kun kuulette nimenne, astukaa askel eteenpäin. Nimenhuudon jälkeen Aerith jakaa teidät kahteen ryhmään ja johdattaa teidät ensikouluttajanne luo."
Tämän jälkeen Sephiroth alkoi luetella nimiä yksitoikkoisella äänellä. Alokkaat suorastaan vapisivat ottaessaan tuon yhden ainokaisen askeleen eteenpäin.
"... Strife, Cloud..."
Vaaleatukka nosti katseensa varpaistaan ja astui eteenpäin. Hän huomasi Sephirothin katseen viipyilevän hänessä hieman pidempään kuin muissa, ja hillitsi halunsa näyttää muskeliköriläälle kieltään. Sephirothin tylsistyneestä ilmeestä päätellen kyseinen työ ei ollut hänellekään mitään herkkua. Niin, Cloud muisteli mitä oli lukenut historiankirjastaan ja mitä Zack oli kertonut; kauan sitten oli ollut suuria sotia, ja oli tarvittu suuri kenraali puolustamaan heitä. Sephiroth oli ollut urhoollinen ja voitokas sotasankari. Hänen johtamiaan Shinra-joukkoja oli kunnioitettu enemmän kuin mitään muuta, ja jokaisen pienen pojan unelma oli ollut palvella Sephirothin alaisuudessa. Ikävä kyllä nykyään armeijalle oli hyvin vähän käyttöä; asiat ratkaistiin puhumalla ja kiristämällä, mutta ei sotimalla. Armeijalle myönnettäviä rahoja pienennettiin joka vuosi ja suurin osa osastoista oli suljettu jo ajat sitten. Sephirothin yksityinen Shinra-osasto oli yhä pystyssä, mutta tarpeeksi hyviä sotilaita oli niin vähän, ettei sitä oikein osastoksikaan voinut enää sanoa.
Aina ei ole kiva olla lähes kuolematon yli-ihminen, Cloud ajatteli ja nyökkäsi itselleen. Melkein kuin olisi kirottu. Melkein kuin Cloud ja Cloudin suku. Äsh, älä ajattele niin ikäviä asioita nyt, Cloud käski itseään ja siirsi katseensa taas varpaisiinsa. Kaikki menisi hyvin, kunhan hän vain muistaisi olla varovainen, kyllä kyllä.
Sephiroth antoi ajatustensa vaeltaa lukiessaan nimiä. Hänellä oli hyvä muisti; hän muistaisi jatkossa lähes kaikkien alokkaiden nimet vaivatta muutenkin. Tosiaan, vuosi vuodelta halukkaiden määrä vain pieneni. Nytkään juuri kukaan hänen edessään vapisevista pojista ei näyttänyt harrastavan urheilua. Jotkut olivat laihoja tikkuja, kaatuisivat tuulenvireestäkin, toiset taas- noh, heillä oli tikkujenkin rasvat itsellään. Taas pelkästään tekniikkapuolen porukkaa? Sephiroth huokaisi mielessään ja törmästi nimeen Strife. Kuulosti tutulta. Mutta eihän tämä poika voinut olla...? Yhdennäköisyyttä tai oloisuutta ei ollut nimeksikään. Poika näytti riutuneelta chocobolta, joka purisi jos sitä yrittäisi koskettaa. Sephiroth siirsi Cloudin tapauksen sivuun ja jatkoi nimien lukua.
Aerith kannatteli kansiopinoaan ammattilaisen otteella. Hän oli ollut Sephirothin pääsihteeri jo viimeiset kymmenen vuotta. Sephyn hän oli tuntenut koko ikänsä, sillä hänen äitinsä oli myös ollut Sephirothin sihteeri, ja hän oli joutunut ottamaan pikku Aerithin mukaansa töihin joitakin kertoja. Sephy oli kiristynyt vuosien varrella; Aerith muisti kuinka iso körmy setä oli hänet ensi kertaa nähtyään levinnyt suureen hymyyn ja kaapannut tyttösen syliinsä. Tämän jälkeen Sephy aina vältteli töitä ja leikki Aerithin kanssa jos vain mahdollista. Nyt... Aerith vilkaisi säälien Sephirothia. Sephy romahtaisi jos jatkaisi tuota murehtimistaan.
Aerith seurasi Sephyn katsetta myrtyneeseen vaaleahiuksiseen poikaan. Kukakohan hän oli?