"Sinä mitä?"
"Hävisin sinut korttipelissä Ivanille..."
Tino katsoi epäuskoisena Berwaldia, joka nolona, hieman humaltuneena, nojasi käsiinsä katse pöydässä.
"Loppuvaitko panokset herra Oxstierna?" Ivan kysyi hymyillen ikuista hymyään. Berwald kaivoi housuntaskujaan, koettaen etsiä jotain rahan arvoista. Hänhän ei aikonut tuolle venäläiselle hävitä! Ivanin hymy leveni.
"Onko se sitten niin, että minä voitin?"
"Ei!" Berwald huudahti ja läiskäsi jonkin paperilapun pöydälle.
"Miten saatoit?" Tino huusi Berwaldille. Tuo pieni suomalainen mies oli raivoissaan, ja syystäkin.
"Tino, kuule...", Berwald nousi seisomaan, koettaen olla kaatumatta maahan ja katsoi toiseen anteeksi pyytävästi.
"Voi jumalauta!" Suomalainen mies huudahti vihaisesti rynnäten huoneesta, kuuntelematta toista.
Berwald pyyhkäisi hikeä otsaltaan, hitaasti vieden tärisevän kätensä paperilapun päältä. Siinä ei lukenut paljoa, mutta se mitä siinä luki, merkitsi paljon Berwaldille.
"Onko tämä panoksesi?" Ivan kysyi, katsoen häntä vastapuolella istuvaa ruotsalaista, joka nyökkäsi varovasti vastaukseksi.
"Hyvä, pelataan sitten", venäläinen virnisti ja otti korttipakan käteen, alkaen jakaa kortteja. Nyt pelattaisiin Suomen omistusoikeuksista.
Berwald lähti Tinon perään, mutta suomalaisen huoneen kohdalla ovi paiskattiin ruotsalaisen nenän edestä.
"Tino..." Berwald huokaisi, koskettaen varovasti puista ovea. Se ei ollut lukossa, missään talon ovissa ei ollut lukkoa, ulko-ovea ja kylpyhuoneen ovea lukuunottamatta, mutta Berwald tiesi olla avaamatta sitä.
"Tino, koita ymmärtää..."
"EN!''
"..." Hiljaisuus laskeutui heidän välilleen. Tino ei ollut antamassa anteeksi.
Berwald shokeerattuna katsoi kortteja pöydällä. Tämä ei voinut olla totta.
"Taisin voittaa, Oxstierna", Ivan sanoi, nojaten käsiinsä. Berwald puristi kätensä nyrkkiin ja nosti katseensa Ivaniin. Venäläinen katsoi häntä hymyillen.
"Tulen hakemaan hänet huomenna."
"Milloin hän tulee?"
"Mitä?"
"Milloin?"
"...tänään."
"..." Oven takaa alkoi kuullua vaatteiden kahinaa. Berwald varovasti avasi oven, jonka takaa paljastui tavaroitaan pakkaava suomalainen. Suomalainen, jota hän rakasti erittäin paljon. Suomalainen, jonka hän nyt menettäisi...
Ovikello soi.
''Tino, olen...'', Berwald aloitti.
"Älä sano mitään", Tino sanoi huomioimatta toisen sanoja ja laittoi laukkunsa kiinni. Hän ei halunnut kuulla.
Ovikello soi uudelleen.
"Tapaamisiin, herra Oxstierna", Ivan nousi pöydästä, jättäen Berwaldin yksin. Tuo ruotsalainen nousi täristen pystyyn ja katsoi käsiään. Tämä ei voinut olla totta. Ei. Ei saanut. Hän vihasi noita käsiään. Miksi hän oli laittanut Tinon panokseksi? Hän vihasi itseään. Miten hän oli idioottina laittanut rakastetunsa panokseksi? Kyyneleet alkoivat valoa ruotsalaismiehen poskia pitkin.
Berwald hieman vastahakoisesti käveli pois avaamaan ovea. Sen takana seisoi Ivan. Hän hymyili sitä samaa hymyä, kuin oli voittaessaan hymyillyt. Berwaldin teki mieli hyökätä tuon kimppuun.
"Hei, tulin hakemaan Tinoa", Ivan sanoi inhottavan pirteästi, yrittäen peitellä nauttivan tilanteesta. Miten tuo kehtasi kutsua Tinoa etunimellä?
Tino käveli Berwaldin ohi, katse maassa.
"Onko tuossa kaikki mitä tarvitset?" Ivan kysyi Tinolta, vilkaisten tuon matkalaukkua. Suomalainen vastasi nyökkäämällä, nostamatta katsettaan.
"Hyvä, lähdetään sitten", Ivan sanoi pirteästi ja kääntyi ympäri. Tino oli lähdössä perään, mutta Berwald laittoi kätensä tuon olkapäälle.
''Tino, min-'', Tinon hyytävä katse hiljensi ruotsalaisen.
"Vihaan sinua", hän kuiskasi, riuhtaisten irti itsensä toisen kosketuksesta ja käveli Ivanin perään. Venäläinen hymyili voitokkaasti, laittaen kätensä Tinon selän taakse, kadoten sitten suomalainen mukanaan.
Tino, minä rakastan sinua.