VALOA PIMEYDESSÄ
-AkuRoku-fanfic-
PROLOGI
"Enkeleitä ei ole olemassa", hän sanoi minulle. Katsoin hänen surullisia kasvojaan, tummia silmänalusia ja pieniä arpia ranteissa. Kymmenen vuotiaan silmäni laajenivat. Isoveljeni teki sen usein: hämmästytti, kauhistutti ja sai minut näkemään painajaisia. En usko, että hän teki sen tahallaan. Hän vain...hänen oma elämänsä oli niin synkkää ja sekaista, ettei hän ymmärtänyt, mitä hänen ajattelemattomat sanat saivat aikaan nuoressa pikkuveljessä.
"Joulupukkia ei ole olemassa, eivätkä porot lennä."
"Aurinko ei mene nukkumaan, maapallo vain kääntyy."
"Äiti! Veli kiusaa taas!" huusin, itkua nieleskellen. Äitini vilkaisi minua ja sitten veljeäni.
"Kiusasitko?" hän kysyi tältä lempeästi.
Isoveli puisteli päätään ja hymyili sitten valloittavasti.
"No niin, siinäs kuulit Roxas", äiti sanoi ja palasi ruoan laittoon.
Entäpä jos veli olikin väärässä? Mitä jos enkeleitä onkin olemassa?
Koska joko niitä on tai sitten minä olen menettämässä järkeni. Toisaalta, sekään ei olisi mikään mahdottomuus...
1. LUKU
"Roxas! Tuu jo! Me myöhästytään kohta!"
"Joo, joo!" huusin takaisin, nappasin laukkuni ja suklaapatukan pöydältä, ja ryntäsin ulos kämppikseni luo.
"Äh, aina sä jaksat noita patukoita! Syöt niitä melkein enemmän kuin jäätelöä!" ystäväni moitti ja avasi pyöränsä lukon. Virnistin ja työnsin "lounaani" taskuuni.
"Minkäs voit! Jäätelöstä tulikin mieleen, että olet mulle velkaa yhden", muistutin samalla, kun kamppailin oman lukkoni kanssa. Riku hyppäsi pyöränsä selkään, eikä ollut kuulevinaan. Hän vilkaisi kännykkänsä näyttöä.
"Shit! Se on jo vartin yli! Nyt me joudutaan hikoilemaan!" hän valitti.
Nauroin ääneen.
"Voi, olen pahoillani herra-joka-päivä-salilla-hikoileva!"
Riku mulkaisi minua.
"Tiedät, että pomo ei tykkää. Hiukset menee sekaisin..." hän mutisi ja tiesin, että pomo ei ollut ainoa, jolle ulkonäkö oli tärkeä.
Vilkaisin häntä hymyillen.
"Diiva", lausuin ja nousin satulaan.
Tänään oli hyvä päivä: olin nauranut jo kahdesti ja oli vasta aamu.
"Riku! Roxas! Mitä ihmettä? Olette myöhässä ja hiuksetkin sekaisin! Roxasin vielä ymmärrän, mutta sinäkin Riku!" rouva Larmex pyöritteli kultaisia kiharoitaan, kun saavuimme hengästyneinä takaovesta, kaikkea muuta kuin edustavan näköisinä. Rouva Larmex oli työnantajamme, kohtuu suuren vaatekauppaketjun, Keybladen, omistaja. Ketju myi muotivaatteita keski-ikäisille naisille ja miehille.
Pari viikkoa sitten Riku oli löytänyt ilmoituksen lehdestä:
ETSITÄÄN NUORIA MYYJIÄ! KOKEMUSTA EI TARVITA!
Olimme molemmat kipeästi rahan tarpeessa ja lähetimme hakemuksemme valokuvien kera, kuten ilmoitus kehoitti. Vastausta ei tarvinnut odotella kovin pitkään ja pian meidät tutustutettiin tyylikkään vaatekaupan sääntöihin ja poikkeuksiin. Tärkein sääntö oli näyttää hyvältä ja olla kohtelias asiakkaille. Rouva Larmex oli hyvin tarkka molemmista.
"Roxas! Kuulitko? Nyt kampaamaan hiukset ja sitten lajittelemaan uutuudet!" kimeä ääni käski.
"Ky-kyllä, rouva", sain sanottua. Rouva Larmex tuhahti ja kopisteli myymälän puolelle.
Kiiruhdimme Rikun kanssa pukuhuoneeseen.
"Sä sitten aina jäät haaveksimaan", Riku moitti ja vaihtoi siniset, löysät housunsa mustiin, suoriin puvun housuihin.
"Mitä sä tällä kertaa ajattelit rouvamme sättimisen ajan?" hän huokaisi.
"Mä...mä olin näkevinäni jotain", mutisin ja napitin kauluspaidan kiinni.
Riku katsoi minua tietävästi, mutta ei ehtinyt kysyä enempää, kun suljetun oven takaa kuului heleä naisen ääni:
"Pojat! Jätänkö teille kahvia?" Se oli Kairi.
Myymälän nuorista työntekijöistä yli puolet oli hakenut töitä päästäkseen joskus kipuamaan muotialan huipulle. Mukana oli myös muutama poikkeus, jotka tarvitsivat vain rahaa maksaakseen vuokransa ja nauttiakseen nuoruudestaan muutaman lasillisen ja elokuva-illan merkeissä. Niitä muutamia olivat minä, Riku ja Kairi.
"Joo, jos viitsit!" huudahdin takaisin kiitollisena, vetäisin kiiltonahkakengät jalkaan ja olin jo ryntäämässä suloisen kahvikupin ääreen, kun tunsin Rikun tarttuvan hihastani.
"Mitä? Mä kyl varmasti juon yhden kupin ennen töitä", sanoin haastavasti.
"En mä sitä. Mä vaan...oliko se taas joku tietty väri?" Riku kysyi.
Katsoin häntä.
"Mmhm. Oli se. Se sama, mikä ennenkin", mutisin.
Minulla oli lapseni suosikki-satukirja. Se kertoi enkelistä, jolla oli punaiset hiukset. Toisilla enkeleillä oli kauniit, kultaiset hiukset, jotka säihkyivät auringossa. Muut enkelit haukkuivat toverinsa ulkonäköä. Eihän enkelillä voinut olla kirkkaan punaisia hiuksia! Sehän olisi mahdottomuus! Lopussa kaikki kuitenkin päättyy onnellisesti: punatukka saa ystäviä ja toisten hyväksynnän.
Jokin tuossa sadussa veti minua puoleensa. Olisiko ollut se, että myös minua kiusattiin nuorempana? Itse asiassa koko peruskouluni ajan. En ollut rohkea, en rikas, en suosittu. Olin "Pätkä-Nörtti", helppo kiusauksen kohde. Asiaa ei parantanut se, että sain joka viikko kuulla, miten isoveljeni oli taas kussut kännipäissään rouva Heartin puutarha-tontun päälle, ja että isäni oli kuollut, eikä äitini halunnut koskaan auttaa valmistamaan enkeli-pukuja koulun joulujuhlaan.
Enkeli... Vaikka veljeni sanoikin muuta, koko lapsuuteni kuvittelin, miten tuo punahiuksinen enkeli lentäisi luokseni ja veisi minut jonnekin, pois tästä kaikesta...
Lähikuukausina tuo enkeli oli ilmaantunut uniini ja joskus saatoin silmänurkastani nähdä punaisen häivähdyksen. En koskaan nähnyt siitä muuta kuin nuo kauniin punaisena leiskuvat hiukset. En ollut kertonut "näy'istäni" kenellekään, paitsi Rikulle. Hän ja minä olimme olleet ystäviä lukiosta lähtien ja valmistumisemme jälkeen meistä tuli kämppikset. Luotin Rikuun ja olin jopa uskaltanut kysyä häneltä voisiko tuo punainen olla unelmieni enkeli? Luulen, että ystäväni ei uskonut siihen, mutta ei hän kieltänytkään.
Hiljaisuutta kesti vielä hetken. Olimme molemmat syventyneet ajatuksiimme. Sitten Riku naurahti.
"No, oli mikä oli, se tekee sut vielä hulluks! Sun täytyy lakata miettimästä koko juttua. Seuraavalla kerralla sä vielä lupaudut kävelyttämään rouva Larmexin hirviö-koiria, kun et tajua mitä teet", hän virnisti. Hymyilin pienesti, kun muistin, miten Riku kerran joutui hoitamaan työnantajamme voi-niin-söpöjä terävähampaisia räksyttäviä rakkeja.
"Heh, mä yritin parhaani", sanoin ja lähdimme yhdessä nauttimaan kupilliset kahvia ennen kuin joutuisimme täyttämään hyllyt jälleen kerran XXXL-kokoisilla uutuushousuilla.
Tunnit kuluivat tavallistakin tavallisemmin. Tai oikeastaan ei aivan tavallisesti, sillä yleensä viimeistään viidennen asiakkaan kasvot tai olkalaukku saivat minut muistelemaan äitiäni, joka sai minut muistamaan hänen joka päivä lausumansa jäätävät sanat, jotka saivat minut värisemään ja vaipumaan minusta-ei-ole-mihinkään-olotilaan. Tänään kaikki sujui hyvin: vitsailimme Kairin ja Rikun kanssa perseennuolija-työtovereittemme kustannuksella, löysimme kahvihuoneen pakastimesta unohdetun jäätelön ja saimme asiakkailta hymyjä enemmän kuin yleensä. Minulla oli niin mukavaa, että en edes ehtinyt ajatella kaiken olevan LIIANKIN hyvin. Yleensä silloin asiat menevät jossain vaiheessa pieleen...
"Huh! Olipa kiirettä!" Riku huokaisi ja lösähti sohvalle. Hymyilin ja suljin asuntomme oven.
"Niinpä, mutta mukavaa", sanoin ja astelin jääkaapille. Tunsin Rikun katsovan minua.
"Rox, ootkohan sä ihan terve? Sanoitko sä just sanan "mukava"? Sul oli mukavaa?!" kämppikseni näytteli yllättynyttä. En voinut muuta kuin virnistää hyväntuulisena. Riku yhtyi siihen. Silloin tunsin värinän takataskussani. Otin maidon jääkaapista, paiskasin oven kiinni ja taiteilin kännykkäni korvalle.
"Roxas", vastasin hymyillen.
"Heiii! Sehän on mun shuosikki-pikkuveljeni!" kuului sammaltava ääni toisesta päästä. Sydämeni jätti yhden lyönnin väliin. Hymyni kuoli.
"Mitä sä haluat, Leon?" sanoin jäätävästi. Riku katsoi minua kysyvästi sohvalta. Käänsin hänelle selkäni ja menin ikkunaan.
"No, no. Mitesh shitä puhutaan isohveljelle?" ääni moitti.
En sanonut mitään. Tuijotin ulos ikkunasta pimenevään iltaan.
"Oli mul ashiakaan. Roxie-kiltti, mä tartteishin vähän pientä lainaa", hän jatkoi. Kuulin taustalta ihmisten ääniä ja pullojen kilinää. Silmäni kapenivat viiruiksi.
"Miksi?"
"Oon vähän velkaa parilleh kaverille, tiedäthän", Leon naurahti humaltuneesti.
"Sun 'kavereilla' taitaa olla joitain pikku pillereitä, joita sä tarttet", sihahdin vihaisesti.
"Väitätkö säh, et mä vedän kamaa?!" rakas veljeni huusi.
Pysyin hiljaa, sillä hän tiesi vastauksen. Hän huomasi, että kieltäminen ei ollut mahdollista.
"Hehhee. Kiinni jäin!" hän naurahti.
Minua yökötti. Olin vihainen ja peloissani veljeni puolesta. Yritin puhua hänelle järkeä.
"Leon. Ole kiltti ja lopeta tää. Siitä ei oo mitään hyötyä, vähiten sulle!" pyysin sydämeni pohjasta.
Hän oli hetken hiljaa ja luulin hänen ymmärtäneen. Toivo nousi.
"Roxas… mä olen jo liian syvällä paskassa", Leon kuiskasi surullisesti ja lopetti puhelun.
Katsoin näyttöä järkyttyneenä: oliko hän todella luovuttanut?
Riku käveli myös keittiöön, kaatoi maitoa lasiin ja tarjosi sen minulle.
"Leon, vai?" hän kysyi hiljaa. Katsoin häntä surullisena.
"Se siitä mukavasta päivästä", sanoin katkerana ja kulautin maidon kurkkuuni.
Yötuuli paiskautui kasvoilleni. Se kutitteli vaaleassa kuontalossani ja haistoin geelin, jonka aamulla olin liiskannut hiussuortuviini. Vedin syksyn kirpeätä ilmaa keuhkoni täyteen ja upotin kädet hupparini taskuihin. Kuljin pitkin autiota katua. Mp3-laitteeni soitti Senses Failin uusinta kappaletta korviini. Suljin silmäni ja kuuntelin hetken laulun sanoja.
Jarrujen kirkaisu aivan vieressäni säpsäytti minut takaisin nykyhetkeen. Katselin tummanpunaista autoa, joka kiisi jo kaukana. Huomasin miettiväni taas enkeliäni. Hymyilin pienesti, kun muistin miten olin pienenä kiivennyt katolle, jotta olisin nähnyt paremmin, tarkkailiko punatukka minua kuun takaa…
Äkkiä äskeinen puhelinsoitto hyppäsi esiin. Hymyni haihtui kuin lumihiutale tuuleen.
"Miks sä et voi edes yrittää?" kuiskasin ääneen.
Kävelin sillalla. Pysähdyin kaiteen viereen ja kurkotin katsomaan tummaan veteen. Katselin kuinka voimakas virta kuljetti jonkun pudottamaa, tyhjää karkkipussia. Värikäs muovi katosi hetkeksi pinnan alle ja pulpahti sitten taas esiin kauempana. Silmäni jäivät kiinni pyörteilevään veteen.
Hetken ajan tajusin, miten helppoa olisi vain päästää irti, luovuttaa. Aivan niin kuin Leon...
Seuraava päivä oli täysi vastakohta edelliselle. Se alkoi pienistä, mutta ärsyttävistä asioista. Kaadoin kahvin pöytäliinalle. "Heti-valmiit- nuudelit" paloivat pohjaan. Puhelinlasku oli odotettua suurempi.
Päivän mittaan tilanne vain paheni. Töissä rouva Larmex oli entistäkin tarkempi. Hinnoittelin kokonaisen pinon uutuuksia väärin. Sain hymyillä puoli tuntia tekohymyä naiselle, joka avoimesti flirttaili kanssani. "Asiakas on aina oikeassa", kuulin pomoni ääneen päässäni. Mutta naikkonen oli varmasti jo lähempänä viittäkymmentä! Hyvä Jumala, anna voimia! Kaiken keskellä veljeni puhelinsoitto ei jättänyt minua rauhaan. Ajatukseni askartelivat monta kertaa hänen surullisissa sanoissaan.
Kahvituntiin mennessä kaikki pystyivät näkemään musta-harmaan pilven, joka raskaana leijaili ylläni.
"Piristy nyt Roxas", Kairi pyysi hymyillen ja ojensi suklaapikkuleivän, joista tiesi minun pitävän. Otin keksin vastaan, mutta laskin sen pöydälle kahvikuppini viereen. Tiesin, että Riku ja Kairi vilkaisivat toisiaan ja ajattelivat: toivoton tapaus. En kuitenkaan jaksanut välittää. Oloni oli lievästi sanottuna kurja. Huokaisin syvään. Juuri silloin tuttu piippaus kuului takkini taskusta. Kaivoin kännykkäni esiin. Rypistin kulmiani, kun näin soittajan nimen: mitähän hän tahtoi?
Mumisin anteeksipyynnön, nousin ja kävelin pukuhuoneita kohti. Matkalla nostin puhelimen korvalleni.
"Haloo".
"Sinä senkin vastuuton kakara! Mitä sä oot menny tekeen?!" toisessa päässä karjuttiin.
Tunsin, miten ääneni kävi kylmäksi.
"Rauhotu, äiti. Mitä on sattunu?" kysyin hiljaa, vaikka mieleni olisi tehnyt lopettaa puhelu saman tien.
"Mitä!? Älä yritä näytellä tietämätöntä senkin pikku paska! Ne soitti just sairaalasta! Ne v**un hoitsut! Ne sano, että..." hänen äänensä petti ja hän alkoi nyyhkyttää.
Pelästyin hiukan. Nolona hieroin niskaani.
"Ä-äiti, älä. Mitä on tapahtunu? Kerro mulle", pyysin lempeästi. Kaikesta huolimatta en kestänyt nähdä tai kuulla äitini kyyneliä.
Hetkeen hän ei pystynyt sanomaan mitään. Sitten hän henkäisi syvään ja sanoi vihaisesti:
"Leon! Leon on joutunu sairaalaan!"
Tällä kertaa tuntui kuin sydämeni olisi oikeasti pysähtynyt.
Ei. Ei. Ei! Se ei voinut olla totta! Leon sairaalassa? Miksi?
Juoksin ja juoksin, vaikka rintaani pisti ja tuntui kuin keuhkoni halkeaisivat pian. Kipu, pelko ja suru turruttivat aivoni. En voinut olla ajattelematta, että tämä oli kuin uusinta isästäni. Hänkin joutui erään biletysillan päätteeksi sairaalaan, vaikka ei ollut ollut edes humalassa! Se oli viimeinen ilta, kun näin hänet. Kyyneleet alkoivat valua kuin itsestään, kun sairaala tuli näkyviin kerrostalon takaa.
Tyhjyys. Musta tyhjyys.
Milloinkahan ihminen on saanut tarpeekseen?
Missä vaiheessa sekä fyysinen että henkinen kunto pettävät?
Mikä on se rajalinja, jonka ylitettyään ei ole paluuta?
Luulen, että sillä hetkellä, kun kävelin yksinäni turtunein askelin sairaalasta poispäin, olin lähellä tuota rajaa. Silmäni olivat auki, mutta ne eivät nähneet mitään.
"Hän on kuollut, Roxas! Saatana hän on kuollut! Kuollut, kuollut! Kuin v**un kivi!" äitini mylvi vain muutaman sentin päässä kasvoistani.
Seisoimme sairaalaan valko-vihreässä käytävässä. Lääkäri seisoi vieressämme. En jaksanut edes nolostua äitini räyhäämisestä. Lääkäri näytti siltä kuin aikoisi sanoa jotain, mutta sulkikin suunsa. Katsoin äitini itkusta ja raivosta vääntyneitä kasvoja. Räkä valui poskilla ja silmät punoittivat. Hänen sanansa osuivat kuin terävät nuolet, mutta tiesin niiden johtuvan surusta, ja tunsin halua lohduttaa häntä. Hetken mielijohteesta yritin kietoa käteni hänen ympärilleen, mutta halauksen sijaan sain kunnon läimäytyksen poskelleni.
Katsoin häntä epäuskoisena, samoin lääkäri.
"Se on v**tu sun syytäs! Se on sun syytäs! Senkin äpärä!" hän huusi tulipunaisena, käännähti sitten kannoillaan ja ryntäsi ulko-ovia kohti.
"O-oletko kunnossa?" lääkäri änkytti, vieläkin järkyttyneenä. Vein käteni kuumottavalle poskelleni.
"Joo, olen mä, kiitos", sanoin käheästi.
2. LUKU
Musta tyhjyys. Se pyörteilee nyt alapuolellani.
"O-oletko kunnossa?" lääkäri oli kysynyt. Olin valehdellut.
En todellakaan ollut kunnossa! Voi helvetti, veljeni on kuollut ja äitini syyttää siitä minua! Miten voisin olla kunnossa?
Raivo nousee sisälläni, kun katselen yönmustia pyörteitä, jotka välähtävät välillä siniseen ja keltaiseen katulampun valoon.
Joki. Seison samalla sillalla kuin iltaa aiemmin. Raivo saa minut täyteen itsevarmuutta. Nostan jalkani sillan kaiteelle, ensin toinen, sitten toinen. Käsivarteni ponnistavat ylös. Kohta tasapainottelen kaiteella. Hymy nousee huulilleni: niin helppoa se on. Nyt vain hyppää. Hyppää mustaan. Hyppää pehmeään pimeyteen...
Ilmavirta humisee korvissani. Se tunkee vaatteitteni alle. Jossain vaiheessa olin sulkenut silmäni. Hymyilen: kohta se on ohi. Suloisesti kaikki kipu, suru, menetys ja raivo katoavat. Olen jo tuntevinani kylmän veden ympärilläni.
"Mitä helvettiä sä yrität?! Kuolla vai?" kuuluu ääni korvani vierestä. Silmäni rävähtävät auki. Tunnen hoikat, mutta vahvat käsivarret vyötärölläni. Katson alaspäin ja näen tumman veden loittonevan yhä kauemmaksi. Vilkaisen sivulleni ja näen välähdyksen... punaista?
"A-axel?" kuiskaan kuiskaustakin pienemmällä äänellä ensimmäisen nimen, joka tulee mieleeni. Nimen, joka on kummitellut punaisten hiusten takana niin kauan. Tunnen kuinka hän virnistää.
"Vai Axel? Hmm, miten vain haluat", hän naurahtaa. Sitten en kuule enää mitään.
Ihmiset ajattelevat usein, että Taivas on jotain pehmeää, lämmintä ja valoisaa. No, minun Taivaani on kova, kylmä ja pimeä. Toisaalta, se saattaa johtua siitä, että en olekaan Taivaassa.
Hitaasti avaan silmäni. Hetken luulen tulleeni sokeaksi, sillä en näe kuin mustaa.
Sitten tajuan katselevani tummaa yötaivasta. Pienen pieni tähti vilkkuu jossain avaruudessa. Nostan päätäni ja huomaan makaavani kovalla puiston penkillä. Nousen istumaan ja voihkaisen, kun pieni pyörrytyksen tunne kulkee pääni läpi. Se menee kuitenkin nopeasti ohi ja pystyn taas keskittymään nykyhetkeen.
"Heräsithän sä. Luulin jo, että aiot nukkua koko yön", sanoo ääni jostain hyvin läheltä. Hätkähtäen käännyn ympäri.
Hän seisoo penkin takana. Mustat housut ja nahkatakki. Pitkä, hoikka vartalo luo varjon katukivetykselle. Ensimmäisenä huomaan kuitenkin hiukset: taaksepäin piikikkäät ja punaiset kuin tuli. Silmät ovat varjossa, mutta leveä virne näkyy kapeilla huulilla.
Huomaan, että olen pidättänyt henkeäni jo hetken aikaa. Vedän yöilmaa sisääni ja päästän sen sitten ulos.
"O-oletko sä...oletko sä e-enkeli?" kysyn ja nolostun, kun ääneni värisee. Jotain välähtää hänen kasvoillaan: ihmetyskö? Se menee kuitenkin nopeasti ohi ja pian virne on paikallaan.
"Ja mikä saa sut uskomaan niin?" hän kysyy. Katson häntä.
"Sä, sä pelastit mut ja..." lauseeni jää kesken. Miten voisin sanoa täysin tuntemattomalle miehelle, että hän muistuttaa lastenkirjan enkeliä? Eikä oikeastaan mitenkään muuten kuin hiusten värinsä perusteella... Äh, olen minäkin ääliö!
"Sori, se oli typerästi sanottu", sanon nolostuneena ja katson käsiini.
"Hei, ei tartte pyydellä anteeks", mies vakuuttaa. Käännän kasvoni häneen päin ja hymyilen:
"Niin, joo. Kiitti". Hän huiskauttaa kädellään kiitokselleni. Hetken olemme hiljaa.
"Öö, mä oon muuten Roxas", sanon kömpelösti ja ojennan käteni. Hän tarttuu siihen.
"Axel", hän hymyilee. Hänen kätensä on lämmin.
Musta kahvi pyörteilee kupissani. Lämmittelen kohmettuneita sormiani sen lämpimällä pinnalla. Nostan katseeni pöydän toisella puolella istuvaan mieheen. Hän pitelee ranskanperunaa pitkien sormiensa välissä.
"Hmm. Aina kun syön näitä, ajattelen kaikkia niitä kauhu-juttuja, joita Mäkkärin ruuista kuulee", hän mutisee ja heittää pitkulaisen perunan suuhunsa. Nostan kulmakarvaani kysyvänä. Hän huomaa sen.
"Etkö oo kuullu?" Axel kysyy epäuskoisena. Pudistan päätäni hymyillen.
"Voi, niitä on monia! Kauhein on hampurilaisen sisältä löytyvä kaalimato tai pihvistä törröttävä tikku, joka epäilyttävästi muistuttaa rotan kylkiluuta..." Axel jatkaa, madaltaen ääntään loppua kohti kuin salaliittolainen.
"Oikeasti?" virnistän ja pienet inhotuksen väreet kulkevat selässäni, kun Axel haukkaa hampurilaistaan.
"Mihan moikeasti", hän mukeltaa suu täynnä pehmeää sämpylää. Hän nielaisee ja hörppää kylmää Colaa päälle.
"Mutta onhan niit urbaanilegendoja aina kerrottu..." hän kohauttaa olkiaan. Nyt nauran jo avoimesti ja Axel keskittyy jälleen yöpalaansa. Katselen häntä salaa. En voi mitään sille, että katseeni ajautuu tuon tuostakin hänen punaisiin piikkeihinsä. Punatukkainen enkeli...
Ajatus saa minut hymyilemään. Se haihtuu kuitenkin nopeasti, kun muistan, että veljeni suojelusenkeli ei ollut vaivautunut paikalle. Axel huomaa masentuneen katseeni, joka tuijottaa kadulle, mustaan yöhön.
"Näkyykö jotain kiinnostavaa?" hän kysyy äkkiä. Hätkähdän hereille mietteistäni.
"Ääh, miten voisi, kun on noin hemmetin pimeää?" tuhahdan ja hörppään kahviani. Poltan kieleni. Axel laskee mukinsa ja katsoo ulos.
"Pimeys on hyvä, koska ilman sitä ei ois valoakaan", hän hymyilee ensimmäisen kerran lämpimästi. En tiedä, tekeekö valo kepposen, mutta hetken olen näkevinäni heikon kajastuksen miehen ympärillä. Räpytän silmiäni ja hohde katoaa. Axel tunkee loput ranskalaiset suuhunsa ja hörppää limsa-mukinsa tyhjäksi. Jäät pohjalla kalisevat.
"Tiiätkö muuten, että ne pakastaa sulaneet jäät uudestaan?" Axel virnistää.
Aurinko paistaa pilvien takaa. Seison pitkästä aikaa kotini kuistilla. Avaan oven hiljaa ja livahdan sisään. En halua, että äiti kuulee, jos nyt edes on kotona. Hiippailen vanhaan huoneeseeni. Suljen oven ja astelen komerolle. Siirrän hitaasti musta-valkoisen säkkituolin oven edestä, jottei se kahisisi. Avaan komeron oven ja napsautan valon päälle.
Pieni huone on täynnä pahvilaatikoita ja nyssäköitä, joissa lukee ne tavallisimmat: "VAATTEITA", "KIRPPARILLE" ja "LELUJA". Kaikkein alimmaisena on ruskea laatikko, jonka kylkeen on raapustettu "KIRJOJA". Kiskaisen läpät auki ja alan kasata laatikon sisältöä lattialle. Vanhoja koulukirjoja, sekä minun että Leonin, värityslehtiöitä, Lasten Raamattu ja satukirjoja. Muutamien kannet repsottavat melkein irrallaan ja toiset ovat saaneet maistaa mustaa tussia. Hymyilen pienesti, kun muistan, miten Leon oli kerran suuttunut minulle, kun olin lainannut hänen kuuntelukasettejaan ilman lupaa. Hän oli kostanut piirtämällä mustia söherryksiä muutamiin satukirjoihini. Menetyksen tuska vihlaisee sydämessäni, kun muistan veljeni, joka kaikesta huolimatta oli minulle tärkeä kuten nyt veli voi olla.
Pyyhkäisen vaalean hiuksen silmiltäni ja keskityn etsimään erästä tiettyä kirjaa. Kohta tuttu, ohut lastenkirja lepää sylissäni. Kannessa näkyy sininen taivas ja pilviä, joiden reunoilta enkelit kurkkivat. Keskellä seisoo pitkä, punahiuksinen enkeli. Aukaisen kirjan ja selaan sivuja läpi. Sydämeni tykyttää. En ole lukenut sitä varmaan kymmeneen vuoteen ja olen jo unohtanut osan kuvista ja tekstistä. Kun olen lukenut sadun loppuun, painan kannen kiinni ja tuijotan kuvaa. Hiukset kyllä ovat yhtä punaiset kuin Axelillakin, mutta muuta yhdennäköisyyttä ei ole: vaatteet ovat valkoiset, silmät siniset ja kasvot pyöreät. Lasken kirjan hitaasti kädestäni. Laitan sen alimmaiseksi laatikkoon, kokoan muut opukset sen päälle ja suljen pahviset läpät. Nousen ylös ja sammutan valon. Peruutan ulos komerosta, suljen oven, nostan säkkituolin sen eteen omalle paikalleen ja istahdan sängyn reunalle.
"Et se ole sinä", kuiskaan käheästi. Itken hetken hiljaa.
3. LUKU
"Täs on Riku, mun kämppis", sanon hymyillen. Riku ja Axel kättelevät.
"Ja täs on Axel, mun..." jatkan esittelyä, mutta Riku keskeyttää minut.
"Sun suojelusenkeli", hän virnistää.
"Äh, hölmö!" mä huudahdan nolostuneena, mutta Axel vain naurahtaa.
"On ilo olla avuksi", hän sanoo ja päästää irti Rikun kädestä.
Riku hymähtää. Mistään ei huomaa enää sitä järkytystä, jonka ystäväni koki päivä sitten, kun kerroin illan tapahtumista. Ensin hän oli vain istunut mykkänä, mutta sai sitten äänensä toimimaan:
"Roxas! Mitä hemmettiä sä...Leon...kuollu? Sä hyppäsit sillalta? Mikä hiton enkeli?" hän huusi ja tömähti sitten voimattomana takaisin sohvalle. Virnistin nolona, mutta sitten ilmeeni muuttui surulliseksi. Riku huomasi sen. Hän epäröi hetken, nousi sitten, halasi minua nopeasti ja kumautti sitten lempeästi kyynärvarteeni.
"Oot sä ok nyt?" hän kysyi, silmät tarkkaavaisina siltä varalta että yhtäkkiä vaikka hyppäisin ikkunasta. Katsoin häntä.
"Joo", vastasin, eikä minun tarvinnut valehdella. Olin ok, sillä hetkellä.
"Teillähän on hyvän kokonen kämppä. Onko vuokra paljon?" Axel puhelee samalla, kun kiertelee olohuonetta. Riku kävelee hänen luokseen.
"Eipä paljon. Parisen sataa per nuppi", hän kertoo ja avaa television.
"Katotko sä sitä uutta sarjaa? Sitä tosi-tv-juttua?" Riku kysyy ja istuu nojatuoliin. Minäkin istun ja Axel seuraa esimerkkiä.
"Ai sitä, missä ne tekee niitä typeriä tehtäviä? Mikä se nimi oli? Pelkokerroin vai?" Axel miettii.
"Joo, just se!"
"Juu, kyllä sitä tulee välillä seurattua..." Axel vastaa ja jää tuijottamaan ruutua, jossa juuri mainostetaan jotain uutta hajuvettä.
"Kingdom Hearts. Mikä typerä nimi hajuvedelle", huomaan ajattelevani.
"Olisivat voineet keksiä paremman nimen tuollekin", Axel huomauttaa. Katson häntä.
"Mä ajattelin just samaa", naurahdan. Axel vilkaisee minua ja virnistää.
"Mielemme ovat jo yhtä..." hän siteeraa erästä elokuvaa. Tunnen pienen lämmön kaulallani ja käännän katseeni nopeasti takaisin televisioon. Tunnen, että Axelin silmät viipyvät vielä hetken minussa, mutta pian hänkin uppoutuu tosi-tv:n "juoni-kiemuroihin".
Pari seuraavaa päivää kuluivat tavalliseen tahtiin. Olin alamaissa edelleen, mutta ystävieni nauru tarttui välillä minuunkin. Varsinkin silloin, kun Axel oli seurassamme. En tiedä, mistä se johtuu, mutta hänen läsnäolleessaan, en ole niin surullinen. Hän aivan kuin...tuo valoa synkkyyteeni. Se tuntuu hyvältä. En enää edes harmitellut sitä, että Axel ei ollut enkeli. Hänestä oli hyvää vauhtia tulossa ystäväni.
Me lennämme. Tuuli tuntuu kasvoillamme. Katselen suurin silmin, onnellisena, miten maailma alapuolella on niin pieni. Näen äitini puimassa nyrkkiään, nauran: tänne hän ei yllä! Näen Leonin hymyilevän minulle. Isä istuu puutarhakeinussa ja lukee lehteä. Vilkutan heille ja he vilkuttavat minulle. Käännän katseeni vieressäni liitävään enkeliin. Hänen vihreät silmänsä tuikkivat härnäävästi, kun hän huomaa minun katsovan. Hän lentää aivan minuun kiinni. Hän kietoo kätensä ympärilleni.
"Sinä olet minun pimeyteni ja valoni" hän kuiskaa ja hänen hiuksensa kutittavat korvanlehteäni. Tunnen hänen huulensa pyyhkäisevän poskeani kuin höyhen. Huokaisen onnellisena.
"Sinä olet minun enkelini", kuiskaan. Hänen hymynsä on lämmin.
Silloin herään. Ensin katson pölmästyneenä ympärilleni. Huomaan makaavani omassa sängyssäni. Viiltävä suru ja kaipaus käyvät lävitseni kun ymmärrän, että äskeinen oli vain unta. Leon, isä, lentäminen, Axel... Pieni puna nousee kasvoilleni, kun muistan, miltä tuntui olla niin lähellä punahiuksista miestä.
"En kai mä ole...ihastunut?" ajattelen kauhuissani. Ei se olisi ensimmäinen kerta, ei edes ensimmäinen miespuolinen, mutta Axel on ystäväni!
"Se on sun enkelisi, sun punatukkainen pelastajas..." huomaan ajattelevani. Puistan päätäni. Enkeleitä ei ole olemassa. Ei muualla kuin saduissa.
Hymyilen silti, kun mietin äskeistä lentämistä. Olenko oikeasti ihastunut Axeliin?
"Äh! Se oli vaan typerä uni! Eikä se ole hän! Enkeleitä ei ole!" tiuskaisen huomaamattani ääneen. Olen hetken liikkumatta ja kuuntelen ääniä Rikun huoneesta, jotka kertoisivat hänen kuulleen. Kaikki on kuitenkin hiljaista ja huokaisen helpotuksesta. Käännän kylkeä ja yritän nukahtaa uudestaan. Huomenna olisi aikainen aamu.
"Mitäs tänään, Roxi", Axel kysyy, kun astun työpaikkani takaovesta. Hymyilen hänelle ja kohautan harteitani.
"Enpä tiiä. Mitä oisi tarjolla?" kysyn ja avaan pyöräni lukon.
"Ää, sitä tavallista: jokin äksön-leffa, jossa sankari pelastaa maailman apunaan vain köysi ja pala foliota, se on muuten hyvä leffa, tai bileet kaupungin länsipuolella, tai hengailua Mäkin rasvan käryssä tai..." Axelin lista tuntuu jatkuvan ikuisuuteen.
En voi muuta kuin hymyillä hänen jutuilleen ja kuuntelen vain puolella korvalla. Saan pyöräni auki ja lähdemme kävelemään katua pitkin.
"...tai kynttiläillallinen mun asunnolla", kuulen hänen sanovan matalalla äänellä. Käännän pääni yllättyneenä. Axel virnistää, kun sai kiinnitettyä huomioni.
"Sä et ole käynyt mun kämpällä vielä", hän selittää.
"Niin, no, en, mutta..."
"Mä olen käynyt teidän jääkaapilla jo monesti. Nyt on mun vuoro tarjota", hän jatkaa. Tunnen sydämeni hypähtävän: olisimme kahden Axelin asunnossa...
"Mitä ihmettä mä ajattelen?!" sisälläni huutaa joku kauhuissaan. Axel huomaa epäröintini ja kiirehtii lisäämään:
"Mutta jos sulla on muuta, niin..." Katson häneen ja hymyilen.
"Ei, ei mul ole mitään. Olisiko tunnin päästä hyvä?"
Axel nyökkää iloisena.
Olen hermostunut. Käteni tärisee hiukan, kun soitan Axelin asunnon ovikelloa. Ääni kajahtelee tyhjässä rappukäytävässä. Sydämeni tuntuu jättävän lyönnin väliin, kun kuulen äänen oven takaa:
"Kuka siellä?"
"Öö, mä, tai siis, Roxas", takeltelen ja pääni sisällä kumautan itseäni. Ääliö!
"Aa, odota hetki pieni", Axel huikkaa. Menee muutama minuutti ennen kuin ovi avautuu. Axel seisoo kynnyksellä pelkät farkut päällään. Tunnen kuinka poskeni kuumenevat, kun huomaan tuijottavani hänen lihaksikasta, mutta hoikkaa varttaan. Hiukset tippuvat vettä.
"Sori, olin just suihkussa", Axel selittää ja kuin todistaakseen sen, hankaa hiuksiaan pyyheliinalla. Hän kehottaa minut sisään ja kun kuljen hänen ohitseen, nenääni tarttuu raikas saippuan tuoksu. Tunnen halua hengittää syvään hänen tuoksuaan, mutta hillitsen itseni.
"Senkin pervo! Lopetat nyt heti!" aivoni moittivat, mutta en ole varma haluanko kuunnella niitä.
"Istu sinne olohuoneeseen", Axel kehottaa ja katoaa kylpyhuoneeseen.
Uteliaana katselen ympärilleni: asunto ei ole kovin iso, mutta eihän yksi ihminen paljon tilaa tarvitsekaan. Olohuone toimii myös keittiönä. Liesi, jääkaappi, tiskiallas. Seinän vieressä pieni ruokapöytä ja kaksi tuolia. Ikkunan alla musta sohva ja sen vieressä oleva nojatuoli on suunnattu televisiota kohti. Istun sohvan toiselle reunalle ja katselen seinällä roikkuvia tauluja: yksi kuvaa kaunista merenrantaa. Menen lähemmäs ja tuijotan auringossa kylpeviä aaltoja, valkoista hiekkaa ja palmuja, jotka huojuvat hiljaa tuulessa. Voin melkein tuntea niiden vienot kuiskaukset korvissani...
"Kaunis, vai mitä?"
Olen hypätä kattoon, kun kuulen Axelin sanat aivan korvani vierestä. Käännyn nopeasti sohvaa kohti.
"Älä säikäyttele tolla tavalla! Sain melkein sydärin!" huudahdan ja yritän parhaani mukaan kätkeä hehkuvat poskeni. Axel vain naurahtaa ja menee astiakaapille.
"Mitä juot? Olisi olutta, viiniä, vettä..." hän luettelee ja kaivaa lasit kaapista.
"Aluksi ainakin vettä, kiitos", sanon ja istahdan sohvalle. Katselen, kun Axel häärää lasien ja lautasten kanssa. Hän on löytänyt päällensä valkoisen kauluspaidan, joka ei kuitenkaan pysty peittämään hänen lihastensa liikkeitä. Nopeasti käännän ajatukseni muualle.
"Mitä me syödään?" kysyn ja yritän rentoutua nojaamalla sohvan selkää vasten.
"Ajattelin laittaa ranskalaisia suolatikkuja ja nauta-sikapullia a'la Axel. Käykö herralle?" Axel sanoo ja tasapainottelee vesikannun ja lasit pöytään. Hymyillen hän vilkaisee hiukan epävarmaa ilmettäni.
"Tarkoittaa ranskiksia ja lihapullia uunissa", hän virnistää ja ojentaa vesilasin. Otan sen vastaan ja pakotan käteni vakaaksi.
"Kiitti ja joo, kuulostaa hyvältä", hymyilen ja hörppään jääkylmää nestettä. Axel nyökkää ja istuu nojatuoliin. Vilkaisen häntä ilkikurisesti.
"Toivon, että sä et ota mallia pikaruokaloiden jäänteko ohjeesta", heitän.
"Ei sitä koskaan tiedä..." Axel vastaa, naama peruslukemilla.
Ilta pimenee, kun istumme vatsat kylläisinä Axelin sohvalla ja tuijotamme jotain b-luokan kauhuelokuvaa. Tunnen itseni onnellisemmaksi kuin pitkään aikaan. Tiedän sen osittain johtuvan raukeudesta, jonka täyttävä ruoka saa aikaan, mutta suurimmaksi osaksi syynä on jokin muu, paremmin sanottuna joku muu.
Äkkiä tunnen käsivarren kosketuksen. Huomaamattani Axel on laskenut kätensä sohvan nojalta olalleni. Jäykistyn ensin ja vilkaisen vierelläni istuvaa miestä. Hän on kuin mitään ei olisi tapahtunut ja tuijottaa television ruutua. Jännitys katoaa ja rentoudun jälleen. Pieni hymy nousee huulilleni: en taida olla ainut, joka kaipaa lähemmäksi.
"Älä sit säikähdä, kohta tulee kamalin kohta", Axel mutisee.
"Kiitti varoituksesta, mut mäkin oon jo nähny tän", vastaan hymyillen. Keskitymme molemmat elokuvaan, jossa musiikki on alkanut voimistua, ennustaen, että kohta murhaaja hyökkää. Olen itse asiassa nähnyt leffan jo muutamankin kerran ja tiedän, missä kohtaa kliimaksi tapahtuu.
Musiikki paisuu. Blondi high school-tyttönen lyhyessä hameessaan tuntee kuinka jokin lähestyy häntä. Hän käännähtää ympäri: ei mitään. Hän huokaa jo helpotuksesta ja kääntyy takaisin.
Silloin murhamies iskee! Samalla hetkellä, kun musiikki räjähtää, Axel puristaa olkapäätäni ja huudahtaa vertahyytävästi.
Tällä kertaa olen jo melkein varma, että sydämeni pysähtyy kesken lyönin. Kirkaisen ja olen hypätä metrin ilmaan. Käännähdän vihaisena ja nolona Axeliin päin, joka nauraa silmät kyynelissä.
"Axel! Mitä mä-mitä mä sanoin säikyttelystä! Shit sun kanssa!" moitin häntä.
"Sori, sori. Mä en voinut mitään!" hän nauraa ja pudistaa päätään.
Katson hänen "viatonta" iloaan ja tunnen kuinka minunkin suuni kääntyy ylöspäin. Kohta nauramme molemmat.
Kun olemme taas rauhoittuneet, Axel vilkaisee minua.
"Sulla on muuten kaunis nauru", hän sanoo lempeästi. Katson häntä hölmistyneenä. Sitten tajuan kohteliaisuuden ja pieni puna nousee poskilleni. En osaa sanoa mitään.
"Ja sä oot söpö, kun punastut", Axel jatkaa ja sipaisee sormellaan poskipäätäni. Nyt kuumuus tuntuu joka puolella.
"Äh, älä viitsi", soperran ja käännyn takaisin elokuvaan. Axelin vihreät silmät tuikkivat, kun hän tarkastelee minua. Hetken vain istumme vaitonaisina. Sitten Axel nojaa taaksepäin ja ristii käsivartensa niskansa taa.
"Mä olen ajatellut ottaa tatuoinnin", hän ilmoittaa.
"Ihan totta?" kysyn laimeasti.
"Joo, joo. Sähän voisit auttaa mua paikan päättämisessä", Axel jatkaa välittämättä äänensävystäni.
"Mä oon ajatellu käsivartta tai nilkkaa tai selkää", hän luettelee. Nyökkään pienesti, vaikka en edes kuunnellut.
"Tai olisiko jokin intiimi paikka, kuten reiden sisäpinta…" Käännän päätäni äkisti.
"Mitä?" huudahdan yllättyneenä.
"Sainhan mä sun huomion", Axel naurahtaa.
"Sulla sellanen pieni sydän näyttäis hyvältä tässä", hän kuiskaa ja koskettaa hellästi olkapäätäni.
"Tai tässä", hän jatkaa ja kuljettaa sormeaan paljaalla kaulallani ja pitkin leukaluutani. Tunnen poskieni kuumenevan ja nielaisen kuuluvasti, kun viileät sormet kiertyvät leukani ympäri ja Axel tuo huulensa lähemmäksi. Tunnen taas nenässäni saippuan tuoksun, heikompana kylläkin kuin alkuillasta. Axelin kasvot ovat vain muutaman sentin päässä omistani. Melkein jo tunnen hänen huulensa omillani. Huomaan haluavani sitä epätoivoisesti. Sitten, äkkiä hän värähtää hiukan ja vetäytyy kauemmaksi.
"Öö, sori. Pitää mennä- tota, vessaan", hän sopertaa, nousee ylös ja kävelee kylpyhuoneeseen. Jään ihmettelevänä ja äärimmäisen pettyneenä sohvalle.
"Teinkö mä jotain?" mietin kuumeisesti ja rojahdan turhautuneena syvemmälle sohvaan. Peitän kasvot käsilläni ja huokaisen: miten aina onnistun pilaamaan kaiken?
Samassa kuulen tutun piippauksen. Nousen ylös ja kävelen eteiseen. Etsin kännykkäni takin taskusta ja avaan viestin. Huomaan sen olevan Kairilta, mutta en ehdi lukea alkua pidemmälle, kun kuulen Axelin matalan äänen kylpyhuoneesta:
"Sä et tajua. Mä oon huolissani siitä. Se vielä tekee jotain itselleen. En...mä...hei kuuntele! Millanen enkeli mä silloin olisin?!"
Jokin tömähtää sisälläni.
4. LUKU
Seuraava asia, jonka tajuan, on kuu. Se loistaa kirkkaana taivaalla ja luo varjoja yöhön. Juoksen katua alas ja sydän hakkaa rinnassani.
"Hän on enkeli! Hän on enkeli! Hän on mun suojelusenkeli!" huudan mielessäni. En ole varma, olenko enemmän iloinen, järkyttynyt vai vihainen. Kohta askeleeni hidastuvat ja alan kävellä.
Suojelusenkeli. Leon...
Äkkiä huomaan kuumien kyyneleiden valuvan valtoimenaan. Pysähdyn. Pyyhin vihaisena poskiani, mutta kohta ne kastuvat uudestaan. Jalkani tuntuvat painuvan kokoon. Katselen ympärilleni ja näen vähän matkan päässä penkin. Kävelen tärisevin jaloin sen luo ja lysähdän istumaan, pää käsieni välissä.
"V**un Leon. Helvetti sun kanssa. Mä niin vihaan sua. Miks sä menit tekeen sen? Miks, vaikka mä pyysin ettet tee?!" kähisen ja viimein kuin sydämeni repeäsi. Haukon henkeäni ja lyön polviani nyrkeillä.
"Tuota, mä luulen että toi ei tee hyvää polvilumpioille", kuulen äänen viereltäni. Käännän vihaisena katseeni.
"Miks sä et pelastunut sitä?! Miks sä pelastit mut etkä sitä?!" huudan päin Axelin naamaa, kyyneleiden yhä valuessa silmistäni. Hän katsoo minua vakavana.
"Mä olen SUN suojeluenkelisi, en hänen", hän sanoo.
"Mutta miten suojelusenkeli voi tuottaa tällästa tuskaa? Eikö niitten pitäis suojella siltä?! Miks, Axel, miks?" purskahdan ja hyppään seisomaan. Axel katsoo minua surullisena.
"Mä oon tosi pahoillani, Roxas", hän kuiskaa. Viha ja suru ja suoranainen hulluus kilpailevat silmissäni. Axel tuijottaa minua ja minä häntä. En pysty sanomaan mitään, tärisen raivosta.
Axel nousee ja tulee hitaasti luokseni. Hän nostaa kätensä ja koskettaa poskeani. Värähdän.
"Älä koske muhun!" huudan. Käsi vajoaa, mutta mies ei siirry paikaltaan.
"Roxas, mä haluan auttaa sua. Mä... en kestä nähdä sua surullisena. Oon aina halunnut olla sun lähellä ja viime aikoina vielä enemmän..." Axel sanoo hiljaa.
En sano mitään, mutta tunnen kuinka suurin viha alkaa laantua vähitellen hänen sanojensa myötä.
"Tiedätkö, meitä enkeleitä on kielletty menemästä liian lähelle ihmisiä, mutta mä en voinut sille mitään: sä vedät mua puoleesi..."
Viha tyyntyy.
"Se, mitä sä kuulit äsken; yksi "soitti" tuolta ylhäältä mulle ja käski tulla takaisin. Heh, vihdoin tajusivat, että mä puutun..."
Suru tuntuu kuitenkin vielä viiltävänä.
"Sä annoit mulle hyvän nimen. Se on jotenkin aika cool. Kellään enkelillä ei ole ollut yhtä hienoa..."
Kaipaus tuntuu kylmänä tuulena vaatteissa.
"Roxi? Enkö mä saa auttaa sua?" Axel kysyy, hiukan epätoivoisena. Nostan katseeni ja kohtaan hänen vihreät silmänsä. Olen aikeissa vastata hänellä, mutta äkkiä sanat tuntuvat merkityksettömiltä. Otan askeleen eteen, kiedon käteni Axelin ympärille ja kosketan hänen huuliaan omillani. Kevyesti ja nopeasti. Kuulen kuinka hän hengähtää yllättyneenä.
"Saat, kunhan et paapomaan ala", virnistän. Axel toipuu nopeasti ja virnistää hänkin.
"Ei tulisi mieleenikään", hän sanoo ja nappaa äkkiä huuleni suudelmaan. Suljen silmäni ja hamuan hänen kosketustaan.
"Mä oon pahoillani, Roxas", kuulen Axelin äänen päässäni. Sen syvyys ja kauneus tyynnyttävät mieleni viimeisimmätkin kuohut.
Arkku. Se lepää valkoisella liinalla kappelin etuosassa. Katselen sitä ilmeettömänä. Kravatti kutittaa niskaa ja hieraisen sitä kämmenelläni.
"Pst. Olisi kannattanu laittaa se kauluksen alle", kuulen kuiskauksen viereltäni. En edes katso sivulleni, sillä tiedän, ettei siinä näkyisi mitään.
"Sä olet hyvä neuvomaan jälkikäteen, Axel", hymähdän hiljaa.
"Parempi myöhään kuin ei milloinkaan", enkelini lausuu kuluneen sananparren.
"Mutta alla tai ei, sä näytät syötävän hyvältä", hän henkäisee korvaani ja saa aikaan suloisen nipistyksen sisälläni. Olen jo kääntymässä ja suutelemassa häntä, kun muistan missä olen ja, että luultavammin suukottelisin ilmaa.
"Ä-älä tee noin julkisella paikalla", soperran kiusaantuneena. Axel vain naurahtaa.
"Sori".
Katselen ympärilleni. Näen isoäidin, isän serkun sekä siskon ja äitini. Päälle päin äiti näyttää tyyneltä ja kauniilta, mutta tiedän hänen yhä olevan vihoissaan minulle ja heittävän rumia katseita suuntaani aina kun saa mahdollisuuden. Huokaisen.
"Äitisi ei ole vieläkään leppynyt?", kuulen naisen äänen takaani. Käännyn ympäri ja näen Kairin sekä Rikun. Kumpikin on pukeutunut mustaan: toinen hameeseen, toinen suoriin housuihin, jotka epäilyttävästi näyttävät työpuvultamme.
" Eikä ihan helposti lepykään. Leon oli hänen lempi-poikansa", sanon selvän tosiasian. Kairi katsoo minua myötätuntoisena ja tulee sitten lähemmäksi halatakseen.
Rikun yleensä rento olemus on muuttunut jäykäksi. Hän kättelee minua ja mumisee osaan ottonsa. Muistan hänen joskus kertoneen, ettei hän pidä virallisista juhlista, varsinkaan hautajaisista.
"Kun mut kuopataan, se pitää tehdä ilman kammottavia mustia pukuja (ellei ole gootti tai rokkari). Enkä mä halua kukkia tai kiveä. Ihan turhia. Kun on kuollut, on kuollut, eikä silloin ole enää mitään väliä sisustuksella", hän julisti joskus vuosia sitten.
Hymyilen ystävälleni.
"Hei, mä luulen, että Leonkaan ei olisi halunnut surullisia hautajaisia, joten piristy nyt vähän", sanon topakasti. Riku hymähtää hiukan.
Kairi katsoo minua ihmetellen.
"Sä otat tän yllättävän rauhallisesti", hän sanoo.
"Mulla on tukijoukkoja", hymyilen ja mielessäni puristan takanani seisovan Axelin kättä. Voin tuntea hänen lämpimän hymynsä.
Hautajaiset ovat ohi. Kaikki sujui tyynesti ja rauhallisesti. Ruoka oli hyvää, vaikka ilmapiiri olikin harmaa. Huokaisen helpotuksesta, kun viimeiset vieraat lähtevät. Kairi ja Riku jäävät auttamaan siivoamisessa.
"Missä muuten Axel on? Luulin, että kutsuit sen", Kairi kysyy ja pyyhkäisee viimeiset leivän murut pöydältä.
"Niin, joo. Se lähti käymään…" aloitan selityksen.
"Tekemään huippu levytys-sopimuksen", Axel kuiskaa pääni sisällä.
"Mummolassa", lopetan ja irvistän näkymättömästi. Tunnen, miten Axel lyö minua kevyesti päälaelle.
Kairi nyökkää, mutta tuntuu kuin hänellä olisi vielä jotain sanottavaa. Odotan kärsivällisenä, mitä tuleman pitää.
"Öhm, tuota…Ootteks te, tai siis…niin kuin enemmän kuin vaan kavereita?" hän takeltelee ja punastuu hiukan.
Ajattelinkin, milloin jompikumpi heistä huomaisi.
"Mmjoo, niin kai me, miten ne teinit nyt sanoo: seukataan?" naurahdan. Kairi hymyilee ja nyökkää. Riku kerää tyhjiä laseja tarjottimelle.
"Varota sitten, jos tuutte kämpälle nuoleskelemaan. Mä häivyn sillon", hän sanoo vakavana, mutta näen pienen pilkkeen hänen silmäkulmassaan.
"Totta kai. Me ripustetaan sellanen "ei saa häiritä"-kyltti oveen", jatkan pelleilyä. Riku hymähtää ja taiteilee lasit keittiöön.
Mielessäni huokaan helpotuksesta, että he ottivat tiedon niin tyynesti vastaan.
"Hmm, pitääkin nikkaroida sellanen kyltti…" kuulen Axelin äänen sanovan. En voi muuta kuin hymyillä typerästi.
Joulukuinen räntäsade iskee maahan täydellä voimallaan. Istun ikkunassa ja katselen samein silmin ulos hämärään. "Lunta tulvillaan, on raikas talvisää…" radio soittaa.
"Mitä suurta ironiaa", Axel mutisee ja kävelee viereeni. Nyökkään ja hymyilen sitten pienesti, kun Axel kietoo käsivartensa ympärilleni.
"Näkyykö jotain kiinnostavaa?" hän kysyy ja antaa huuliensa hipaista poskeani. Muistan, että hän kysyi saman kysymyksen iltana, jolloin tapasimme ensimmäisen kerran.
" Ääh, miten voisi, kun on noin hemmetin pimeää?" vastaan samoilla sanoilla kuin silloin. Axel jäykistyy ja käännyn katsomaan häntä.
"Mikä on?" kysyn huolissani, kun näen enkelini kalpeat kasvot. Hän siirtää silmänsä minuun ja äkkiä tunnen järjettömän pelon.
"A-axel, sä pelotat mua. Mistä on kyse?" tivaan ja tutkin hänen kasvojaan löytääkseni vastauksen. Axel silittää hiuksen silmiltäni.
"Roxas, mä rakastan sua, rakastan ihan liikaa", hän kuiskaa käheästi. Tuijotan häntä.
"Niin mäkin sua", sanon kaikesta sydämestäni. Axel hymyilee surullisesti ja etsii sitten huuleni omillaan. Suutelen häntä intohimoisesti takaisin. Käteni vaeltaa punaisissa hiuksissa. Hänen sormensa niskassani. Mintun ja saippuan tuoksu sekoittuvat. Janoamme molemmat kosketusta. Suudelma syvenee, sormet ahmivat paljasta ihoa.
Olen hengästynyt, kun vetäydymme erillemme.
"Wau", Axel kuiskaa. Hymyilen ja kosketan hänen poskeaan. Sormeni silittää pientä kyynelen muotoista tatuointia.
"Et sitten laittanu reiteen", naurahdan, mutta vakavoidun kun huomaan Axelin ilmeen. Hän ottaa kiinni etusormestani ja painaa sen uudestaan tatuoinnin päälle.
"Tää on mun kyynel", hän sanoo. Sitten hän siirtää sormeni toiselle poskelle, jota koristaa samanlainen taideteos.
"Ja tää on sun", Axel jatkaa. Katson häntä kummissani.
"Mä…mä en voi jäädä", hän huokaisee.
Pimeys kurkkaa nurkan takaa.
EPILOGI
Onko enkeleitä, suojelijoita, opastajia? Taivaasta tulleita?
Onhan toki, mutta harvoin niitä näet.
Vielä harvemmin mustissa, punaisilla hiuksilla.
"Pimeys on hyvä, koska ilman sitä ei olisi valoakaan."
Miksi pimeyden pitää silti voittaa?
Emme elä satukirjassa. Meille ei ole onnellista loppua.
Onnen muruja, pieni autuuden hetki.
Loppu tulee, tietenkin, mutta se ei ole onnellinen…
"Roxas! Me myöhästytään!" kuuluu Rikun huuto ulko-ovelta.
"Joo, tullaan!"
Tallennan tekstin ja sammutan tietokoneen. Nappaan suklaapatukan pöydältä ja satun samalla vilkaisemaan valokuvaa hyllyssä: kaksi miestä seisoo olohuoneen keskellä. Toinen täysin mustissa vaatteissa, toinen on sotkenut mukaan myös valkoista. Joulukuusi kimaltaa taustalla, lahjapapereita on ympäri lattiaa. Punatukka nojaa virnistäen lyhyempään blondiin, joka hymyilee kädessään valkoiset leikki-siivet.
"Näillä siivillä sä voit lentää katsomaan mua".
"Oikeasti?" kysyin epäilevänä.
"Hei! Mä olen enkeli, eivätkä enkelit valehtele!"
"Eivätkä lävistä korviaan, eivätkä juo olutta, eivätkä aja ylinopeutta…" mutisin.
"Eivätkä tee tätä", hän sanoi ja kaappasi minut suudelmaan.
"Mitä mä sanoin siitä nuoleskelusta?" kuulin Rikun äänen vaimeana taustalta.
"Hei Rox! Mitä sä puuhaat? Tuu jo!"
Tartun siipiin, jotka roikkuvat hyllyn kulmalla ja heitän ne roskakoriin.
"Valehtelit", kuiskaan surullisena.
"Roooxii!"
Huokaisen ja raahaudun ovesta ulos.
"Mikä sua viivytti?" Riku kysyy.
"Muistot", sanon ja avaan pyörän lukon. Tunnen Rikun katseen selässäni.
"Mä tajuun, että sul on vaikeeta, mut siitä on jo kauan kun Axel lähti. Sun pitää piristyä", hän neuvoo. Kohautan olkiani väsyneenä ja hyppään pyörän satulaan. Riku seuraa esimerkkiäni. Ajamme hetken hiljaisuudessa.
"Tiedätkö sanonnan: 'pimeys on hyvä, koska ilman sitä ei ois valoakaan'?" kysyn äkkiä. Riku vilkaisee minua, mutta keskittyy sitten takaisin tiehen.
"En, mutta tiedän sellaisen kuin 'valo voittaa pimeän, oli se sitten miten musta tahansa'", hän lausuu ja lisää vauhtiaan alamäkeen. Jään hänen taakseen.
Mietin ystäväni sanoja. Äkkiä huomaan punaisen häivähdyksen silmäkulmassani ja kosketuksen poskellani.
"Axel", kuiskaan ja pienen pieni hymy nousee huulilleni.
THE END